Kovin harvoin tätä, unohtumaan päässyttä blogiani täytän tekemisteni kuvaamisella. Asiaan kriittisemmin suhtautuvat voivat tietysti todeta ettei siinä kukaan mitään senpuoleen menetä. Ketäpä kiinnostaisi? Tavallisen elämäänsä tyytyväisen, liki onnellisen miehen muitaheilauttamatonta elämää. Työtä ja pienissä ympyröissä pienistä mukavista asioista nauttien, sellaiseksi tämä on mennyt.

Toki suuremmatkin kuviot ovat siellä jossain taustalla, tämän yhteiskunnan kuvioiden mukaan kun on askelmerkkejä pitänyt soveltaa.
Työntekokin... vanhempi ikäluokka muistanee vielä laman? 90-luvun alussa kun siivottiin urakalla, pantiin köyhät polvilleen ja samalla lakaistiin muutama kymmenentuhatta pikkuyrittäjää pois isompien jaloista -loppulitviikissä valtio pelasti pankkeja ja suursijoittajien pääomankasvua -vähempiosaisille ei ainakaan tähän mennessä ole sen ruljanssin kurimuksesta myötätuntoa herunut.

Menihän siinä minultakin kaikki. Melkeinpä olin näkevinäni ulosottomiehenkin silmäkulmassa kyyneleen kun yhdessä asioitani silloin pohdittiin. No, mikäs, henkiin sentään jäin. Pari kaveria ratkaisi tilanteensa toisin. Kun valoa ei näkynyt. Mutta aikansa se sittenkin otti, siitä kokonaan toipuminen. Töitä, niitä pätkiä, pieniä murusia palkkatyön kentältä, keräsinhän minä niitä kuin mummot karpaloita -yhden sieltä, toisen täältä. Verokirjalla ja ilman, kovastimainostettujen laskutusyhtiöiden kautta, kevytyrittäjäksi sanottuna, sellaisenahan minäkin vuosikymmenet. Kun ei ollut rohkeutta enempään, kyllä se siperia opetti varomaan ja hiljaa kävelemään!

Mutta kun... ties kenen taskuun siinäkin tuli tienattua. Viisi prosenttia ottivat joka laskusta. Ja kun olisivatkin ottaneet vain työstä, mutta kun vielä niistä aineistakin joita en millään ilveellä voinut asiakkaalta yli kaupan hinnan laskuttaa - siis tavaran kuljetus kaupasta asiakkaalle toi pelkkää tappiota. Helppoa se oli, mutta lopulta siinäkin alkoi tuntemaan itsensä jotenkin hyväksikäytetyksi.

Melkein kolmekymmentä siis minun kohdallani kesti se lamasta toipuminen. Ja sitten ajattelin että jospa taas jotain yrittäisin. Ilmoitus kaupparekisteriin ja arvonlisäveroilmoitus verottajalle. Onhan se niinkin että käyköön sitten kuinka käy, tuskin sen pahempaa tulee kuin viime kerralla, ja siitä on todistetusti hengissä selvitty. Miksei sitten taas kerran. Eiköhän tuosta huonommassakin tapauksessa jääne taas kaksi kättä, "velkaa ja verisiä vaatteita" ...ja niiden kanssa on vähän kuin vanhojen tuttujen seurassa.

Etttä eikös sitä eläkkeellä? Niinpähän sitä, eikä joutilaassa eläkkeelläolossa mitään vikaa ole. Tässä taitaa työstä tykkäämisen lisäksi ihan pikkuisen vaikuttaa se taloudellinenkin puoli...  Totuuden nimessä on toki sanottava että suurin osa eläkeläisistä pärjää aivan hyvin eikä tarvetta työntekoon ole.  Elämänikäisen kouluttamattoman pätkä- ja sekatyöläisen kohdalla eletään kuin eri maailmassa. Oikein ja kohtuullista se lienee, mitäpä minä sitä sen enempää ruotimaan. Pitänee vain todeta että mielellään tästä aamulla töihin lähtee niin kauan kuin  kädet toimivat ja vanhasta muistista laudat oikeille paikoilleen hakeutuvat. Ja taitaapa  se minulle paremmin sopiakin, ehkäpä siinä tehdessään tuntee itsensä hiukan tarpeelliseksikin? 

Uutisia satunnaisesti kuuntelen. Koronasta nyt on media saanut oivallista täytettä ja värikästä kerrottavaa. Yksi ja toinen, kuka mihinkin rahojaan poikimaan sijoittanut, on päässyt huutamaan kurjuuttaan, nälkäkuoleman partaalla väittävät olevansa. Jos nyt tuloerot ovat kovasti koronan aikana kasvaneet, pääomat kasautuneet entistä suuremmalla vauhdilla ja raha tullut rahan luo... ei siitä niin viitsitä mitään sanoa.

Ihan hyödyksi on tainnut korona lopulta , noin taloudellisesti ajateltuna, olla tällaisen pikkuyrittäjänkin kannalta. Ellei sitten ole rahojaan kapakointiin ja muuhun rillutteluteollisuuteen sijoittanut. Kas, kun eivät ole ihmiset niin kovasti rahojaan kapaan kantaneet, rillutelleet ja rellestäneet pitkin maita ja mantuja, turistikeskuksia ja sitä "kauniiden ja rohkeiden" elämänmallia toteuttaneet niin eikös vaan; rahaa onkin riittänyt arkisempiin, ehkä hiukan pysyvämpiinkin kohteisiin. On korjattu ja rakennettu terasseja, on tapiseerattu , vuotavia kattoja on pellitetty, onpa laitettu mukavampia kulkuluiskiakin siltä varalta että joskus ei jalka sitten enää niin ketterästi nousekaan. Ja sehän on tuonut työtä, ja rautakauppakin on osansa saanut. Puutavaraa on mennyt siihen malliin että ahneus jo on iskenyt. Ei se puun hankintahinta juuri noussut eivätkä saurien työpalkatkaan mutta laudaksi sahattuna ja niputettuna on hinta saatu jo yli kaksinkertaiseksi eikä armoa tunnu löytyvän. Silloin otetaan kun saadaan, perskules! Ehditään sitä sitten välillä valittamaan valtiolle taas kurjuutta ja avustuksia pyytämään.

Mutta sellainen on maailman meno, eikä se minun murehtimisestani parane. Eikä tuosta näytä muillakaan sen suurempaa surua olevan. Totuttu on.

Mitäpä minä siis tuosta koronasta, väistelenpä edelleen kapakoita ja taputteluetäisyydelle tuppautuvia ihmisryppäitä -kait niiden aika jo tässä iässä muutenkin ohi on. Enpä kaipaa.

Oikeastaan  olen suhteellisen onnellinen mies. Kun en niin tuppaudu paikkoihin joissa minua ei kaivata, otan tämän elämän pienet ilot vastaan ja murheiden kanssa sitten elän sovinnossa, niihin takertumatta... eipä tässä valittamista ole.