Tapahtuu aina joskus että haksahdan mukaan facebookin keskusteluihin  -niin turhana kuin sen koenkin.  

Jossain laiskahkosti seuraamassa ryhmässä törmäsin menneiden muisteluun, minäminäminä -tyyliin hehkutettuihin muistoihin aikoinaan kouluissa jaetuista hymyppoika- ja -tyttöpatsaista.   Niiden saajat siellä pääasiassa itseään esille toivat,  joskin  myös koko systeemiä kritisoivia  mielipiteitä runsaasti löytyi.

Asia ei liene edes silloin kouluaikoin juurikaan minua koskenut, ainakaan siitä ei ihan konkreettisia muistikuvia ole.  Systeemin muistan, ja  jokusen jalustalle nostetunkin, olihan se  sentään osa silloista kasvatusta yhteiskuntaan.   Niinpä en saanut  itseäni hillittyä vaan osallistuin keskusteluun.    Ja kun nyt kerran taas pitkästä aikaa jostain jotain mieltä olen niin saatanpa sen tänne blogiinikin kopioida.   Asiasta varmasti ollaan useampaa mieltä, ja niin pitääkin. Kullakin lienee tämänkaltaisiin  palkitsemisiin  näkökulma ihan omasta takaa. Kenties riippuen...   

mutta  pitempään selittelemättä, näin sitten omia ajatuksiani arvoisalle facebookin ryhmälle ilmaisin:

 Jonkinlaista kasvatusta sekin että ensin opetettiin lapsille millainen on esimerkillinen lapsi ja luokkatoveri, valmiiksi sosiaalinen, itsetuntoinen, tulevaisuuteensa positiivisesti suhtautuva, hymyilevä, mielellään toki myös urheilullinen, siisti ja kuuliainen, perinteisiä arvoja kunnioittava , siis valiokansalaiseksi kasvava ja kasvattajille silmänilo. Ja sitten laitetiin koululaiset valitsemaan keskuudestaan sellainen esikuvaksi muille, jalustalle nostettavaksi.

Niinpä, aina joskus nähdessäni jonkun esittelevän hymypoika- tai tyttöpatsasta kunniapaikalla kirjahyllyssään minulle tulee hiukan surullinen olo."    

Joku asiaa tykönään pohtinut oli jo ehtinyt kertomaan ettei ainakaan koulukiusatuille  tuonkaltaisia pystejä  liene missään jaettu.   Siihen ei ole minullakaan mitään lisäämistä.