Tulosta
Kategoria: asuminen
Osumat: 305

luntaseinilleRadiota kuuntelin,  erilaisten katastrofien tai muuten vaan pahojen sattumusten mahdollisuuden vuoksi varautumisesta puhuvat.  Mielenkiintoista, ja laittaa ajattelemaan että mitenkäs minä...   onko tuollainen perusasia tässä kaiken muun elämisen ja  asioiden seuraamisen kanssa jäänyt osaksi väliin. Pitipä miettiä.  

 

Pärjäisinkö?  Katsotaanpa.

Lienenkö niin varsinaisesti varautunut, pikemmin ajatellut että ehkei sentään minun elinaikanani mitään semmoista tapahdukaan.  

Mutta miten on?

Joskus pahasta seuraa hyvää. Niin minullakin. Kauan, vuosikymmeniä sitten ostin pienen tontin jolla pieni mökki, romahtamistilassa, ulkohuussi ja senkin katto vuosi, savupiippu haljennut, joku ikkunakin jo rikki... velaksi tietysti, mistäpä minulla rahaa. Varastoksi ja työtilaksi sen ajattelin. Ja tulipa sitten se lama, se iso, silloin 90-luvun alussa. Niin meni kaikki, ja enemmänkin. Onnekseni siitä mökistä oli niin paljon velkaa ettei ulosottomiehelle kelvannut. Ja pankki tyytyi siihen että sai edes jotain silloin tällöin. Olipa siis asunto.
Muurasin uuden piipun, tilkitsin seiniä ja kattoa, kaivoin ojaa viemärille. En sitten ollut asunnoton. Vaimo vähän alkuun nyrpisteli kun oli mukavuuksiin tottunut mutta sopeutui ja yhdessä yritettiin elellä. Kun ei rahaa ollut niin ei ollut... mikäpä siinä auttoi.
 puitahellaan
Ja kas vaan, nyt on sentään lämmin tila, jossa pärjäisi aika pitkään. On se puuhella, perunakellari, halpa aggrekaattikin suulissa. Vettä on aina kattiloissa puuhellalla (ne kun varaavat lämpöäkin) ja pihassa kaivo jonka vettä ei kyllä ole tutkittu -ehkei siihen kuolisi. Kaasupulloja muutama ja joku poltin, ainakin se tohotin joka vois kyllä olla aika raju keittiön nurkassa.
kaapeissa on hernekeittopurkkeja, on kaura-ym ryynejä useampi laatikollinen, riisiä pusseissa (säilyy muuten useita vuosia viimeiseksi merkityn päivämäärän jälkeen) , tulitikkuja, kastikejauheita, pilkkivehkeetkin jossain romujen joukossa, jos ei niillä niin mahdottomasti ruokaa saisi niin ajankulua, mielekästä sellaista, suolaa ja sokeria, jauhoja ja pari voipakettia (se sit loppuu kun loppuu) , kynttilöitäkin ja pari myrskylyhtyä, vaatetta pakkasta vastaan, jos ei kaikki niin muodinmukaista niin ainakin käytännöllistä, saippuaa kuluu vanhalta äijältä kovin vähän mutta on sitäkin... makaroonia, ketsuppia, sipulia ja perunaa, ja tottakai itsekerättyä ja kuivattua suppilovahveroa keittojen lisukkeeksi niin ettei lopu! patteriradiota ja taskulamppua, tottakai.
Rautalankaa toki on, useamman vahvuista, mutta osaisinko tehdä rusakoille ansalenkkejä? Ehkä senkin pakon edessä oppisi. Jos muuta syötävää riittää niin juoskoon metsän eläimet minun puolestani ja pitäköön henkensä. Mutta, tositilanteessa olisi sitten eri juttu.
En usko että ainakaan ensimmäinen kuukausi eristyksissä olisi ilkeä. Ja pitempäänkin sinnittelen jos pakko on.

Ja jos kesäaikaan sattuisi... onhan tuolla suulissa katiskaverkoksi sopivaa värkkiä, joki polkupyörämatkan päässä. Kai minä, ilman kalastusoikeuksia, rikolliseksi ryhtyisin, katiskat tekisin, iltahämärissä ne jokeen laittaisin, ehkä jotain koukkujakin, puskissa piileskesin ja pelkäisin maanomistajien haulikonlaukauksia... mutta jos tosi tilanne oilisi niin ehkä heilläkin olisi muutakin tekemistä kuin minua jahdata.

Sitten taas, maailman uutiskuvista nähtyyn kauppojen ryöstelyyyn ja sen semmoiseen kynnys olisi kyllä paljon korkeampi. Ei ihan helpolla. Eikä siinä touhussa tällainen äijä pärjäisikään. Mieluummin vaikka sieni- ja marjametsään...jos semmoinen vuodenaika olisi.

Mutta, joo, toivotaan tietysti ettei mitään hätää tulekaan, ainakaan muutamaan kymmeneen vuoteen. Ei semmoisenkaan murehtiminen tietysti terveellistä ole.

Vai pitäisikö sittenkin ihan siinä muiden touhujen ohessa pikkuisen katsoa että edes sen muutaman päivän sitten tulisi toimeen...