etusivuotsikko2

Mikä tahansa nyrkin isku vie ihmisen kanveesiin, mutta erityinen isku on, kun byrokratian nyrkki iskee. Siinä on se erilaisuus, että se on osin näkymätön ja iskun saaneen voi olla vaikea tajuta, mistä tässä onkaan kysymys? Useimmiten tuo isku on lakien ja hallinnon menetelmien reunaehtojen sisällä. Monimutkaistuneessa yhteiskunnassa näitä iskuja voi sadella kenelle tahansa eikä niistä selviytyminen ole helppoa edes jonkin verran aihetta opiskelleellekaan. Vaaravyöhykkeellä ovat erityisesti vammaiset ja ikääntyneet. Mikä onkaan tässä tavallisen polkujen tallaajan tilanne – hänhän voi olla suljetussa loukussa, joka saattaa olla henkisesti jopa vankiselliä suljetumpi tila. Oikea kunnon byrokraattihan on sulkenut kaiken inhimillisen puolen pois ja toimii älylaitteen tavoin kirjaimellisesti ohjelmoidusti. Huomautan varmuuden vuoksi, että en ole sinänsä älykkäiden järjestelmien vastustaja enkä myöskään eettisesti ihmistä huomioivan hallintobyrokratian vastainen.

Olen nyt kuitenkin viime aikoina kokenut nykyaikaisen byrokratia ja älymaailman piirteistä jotakin ainutlaatuisen erityistä. Kokemus alkoi SuomiAreenalla sen tilaisuuksista ja erityisesti kysymyksestä, syrjäyttääkö yhteiskunta rakenteillaan. Tätä on seurannut Anthony de Mellon ”Havahtuminen” kirjan sanoma. Kirjasta ihmisten kertomina on ristiriitaisia kokemuksia, mutta itselleni sen ajatukset ovat eteenpäin vieviä. Olen itse koulutukseltani ja työhistorialtani lähtökohtaisesti hallintobyrokraatti ja oikeastaan tuo havahtuminen koskeekin yhteiskuntamme yleisellä tasolla hienoon toimintaan kohdistuvaa kriittistä arviointia. Meillä on olemassa siinä erittäin vahvat sorron elementit byrokraattien käsissä. Heidän käsissään on myös olemassa toisetkin työvälineet, joilla se voisi estää toisaalla tapahtuvat nyrkiniskut, mutta kuka ja miten niitä sitten osaa tai tarkemmin sanottuna haluaa käyttää, on eri juttu. Se vaatii tiedostamista sekä omista että kyseisen toiminnan arvoista ja etiikasta.

Muistan menneiltä vuosilta, kun olin Kainuun sydänmailla ja vastasin puhelimeen. Siellä eräs tuttu kaduntallaaja tervehti ja sanoi ensitöikseen ”olen pulassa!” Sitten hän kertoi asiansa ja sovittiin tapaaminen, kun tulen sieltä ”maalikylä” Poriin. Niin alkoi noin kuukauden yhteinen prosessi. Silloin löytyi eräästä yhteiskunnallisesta ”auttamosta” ihminen, jolle oli selvänä Anthony de Mellon mainitsema eräs tärkeä periaate työnsä perusteista. Hän tuskin oli lukenut de Melloa, mutta hän oli sisäistänyt saman kaltaiset periaatteet. Hänellä oli kykyä tuntea pulassa olevan ihmisen tilanne ja kuunnella häntä. Kyseinen juristi taisi tuntea myös itsensä hyvin. Havahtuminen de Mellon opetusten mukaan on pysähtymistä tähän hetkeen. Sen sijaan havahtumista ihmisen tilanteeseen ei ole viranomaisen johonkin kohtaan tuijottamaan jääminen ja vähämerkityksisen lisäselvityksen vaatiminen, vaikka asian olisi voinut ratkaista ihmisen eduksi käytössään olleilla aineistoilla. Lisäselvitykset tuovat asiaan poukkoilua viivästyksineen, mikä aiheuttaa ihmisille juoksevina kiinteinä kuluina kustannuksia. Jos joku yksityinen aiheuttaisi vahingon, niin saattaisi joutua korvauksiin, mutta miten onkaan viranomaisen laita? Hänhän on toiminut vain tehtävänsä mukaisesti ja sillä siisti! Onhan olemassa kantelumahdollisuus ja asian saattaminen käsittelyyn, mutta kukapa siihen tarttuu.

Olen kieltämättä itse havahtunut ehkäpä skeptiseen suuntaan näiden yhteiskunnallisten hienojen auttamislaitosten suhteen. Sille on perusteena se, että asiat eivät tule kuntoon pelkällä lainsäädännöllä, jos sen arvoperusta ei ole toteuttajien tietoisuudessa. Siksi en ole kovinkaan innostunut älykkäistä järjestelmistä, sillä niitä saatetaan soveltaa jokseenkin älykkäästi vailla eettis-moraalista puolta. Olen ehkä haukannut itsellenikin liian suuren palan, mutta kun joka tapauksessa byrokratia kaikkine älykoneistoineen on keskuudessamme, niin se myös tekee näitä ”nyrkiniskuja” ja siksi myös avuttomuuden tilassa olevat tarvitsevat apua ja sen toteuttamisessa on välttämätön olla tietoinen lähtökohdistaan ja siitä, mikä siinä on toiminnan tarkoitus. Tässä monimutkaistuvassa yhteiskunnassa tarvitaan tiettyä sekä kansalaisaktiviteettia että tarvittaessa jopa hienoista kansalaistottelemattomuuden elementtiä. Vaikka on lyöty kanveesiin, siitä on noustava ennen luvunlaskua!

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

Tunnettu tulevaisuusajattelun lausahdus on valtiomies Ahti Karjalaisen (1923-1990) ”Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen” ja kieltämättä se taitaa pitää paikkansakin. Tuon lausuman on alunperin kirjannut rauhan nobelisti, fyysikko tanskalainen Niels Bohr, joka kehitti komplementaarisuuden periaatetta. Niels Bohrin mukaan olioista voidaan eri tilanteissa analysoida ristiriitaisia täydentäviä ominaisuuksia. Näin ajattelen olevan nykyisyyden vallitsevassa todellisuudessa olevalla oliolla, joka olkoon vaikkapa oma yhteisö, joka tähyää kohti tulevaisuuttaan yrittämällä ennakoida sitä etsimällä mahdollisia tulevaisuuksiaan. Näistä järjestön on valittava se, minkä se katsoo itselleen parhaaksi tulevaisuudeksi.

Yhdistys toimii ajan ja paikan kontekstuaalisessa situaatiossa, joka on kaiken aikaa muutoksessa. Nämä prosessit vaihtelevat voimakkuudeltaan, mitä toimintaa toteuttavat huomioivat tai sivuuttavat sen mukaan, kuinka hyvin ne on tiedostettu ja sijoitettu prioriteeteissa. Tulevaisuusajattelussa hahmotellaan mielikuvaa toivotusta tulevaisuudesta ja keinoista sen saavuttamiseksi. Keskeisiä kysymyksiä ovat, minkälaiset ovat mahdolliset tulevaisuudet, mikä on toivottava tulevaisuus sekä mikä on todennäköinen tulevaisuus. Järjestön ”perustussäädös” on sen säännöissä, joissa on määritelty sen toiminta-ajatus. Siinä on sen tarkoitus, joka kuvaa miksi ja keitä varten järjestö on olemassa sekä mitä tarkoitusta se heille toteuttaa? Näin tulee huomioitavaksi maailman muutokset, joissa on yhteen sovitettava isot muutokset ja pienet paikalliset muutokset. Kun yhdistys toimii ehkäisevän päihdetyön kentällä ja samalla köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi, niin on suuret linjat sovitettava paikallisiin ruohonjuuritason kanssa. Esimerkiksi sote järjestönä on tehtävä kansallisen soten, maakunnallisen ja jopa kaupunginosatoimintojen yhteensovittamista. Tulevaisuusajattelun myötä sen ajanmukaisuus ja vastaavuus mahdollisen tulevaisuuden kannalta on tarkistettavissa. Siinä keskustelussa jopa järjestön nimestä voidaan ja on syytäkin keskustella, kuten on ajankohtaista omassa perusyhdistyksessä.

Tulevaisuusajattelu on visionaarista toimintaa. Järjestön visio kuvaa minkälaista tulevaisuutta ollaan luomassa ja/tai minkälainen toimija halutaan olla tulevaisuudessa? Järjestö kuten kaikenlainen toiminta yleensä luo ympäristöönsä tietyn joko vetovoiman mutta toisaalla työntövoiman. Halutaanko olla vetovoimainen toimija ja millä eväillä se saavutetaan? On muistettava, että vetovoimalle on aina olemassa joskus vahvempia ja vastaavasti heikompia työntövoimia, jotka on huomattava. Näin ollaan yhteiskunnallisten ilmapiirikysymysten parissa. Kaikkineen tulevaisuusajattelussa mennään strategisiin linjauksiin, jotka kertovat, millä toimenpiteillä toiminta-ajatus ja visio toteutuvat. Ovatko meidän linjaukset sopusoinnussa mainitun mahdollisen tulevaisuuden saavuttamiseksi? Jos ja usein kun on havaittavissa olevia ristiriitoja, niin niihin on käytävä kiinni.

Edellä on viittausta kohde- ja sidosryhmiin. Keitä nämä ovat mahdollisessa tulevaisuuden järjestössä? Tämä vaatii tulevaisuuden sekä laajaa että järjestön oman toimintakentän yhteiskunnan tulevaisuuskuvaa. Esimerkiksi jos ollaan digiyhteisöjen Suomessa, niin järjestöltä toimijoineen se vaatii tietyn osaamisen. On myös huomioitava, millaisilla voimavaroilla ovat kohderyhmät ja kumppanit liikkeellä ja miten nämä kohdataan. Kaikkineen tässä ollaan toimintaympäristön tuntemisen keskellä eli millainen onkaan tulevaisuuden järjestöni kohtaama toimintaympäristö? Vastaako mahdollinen tulevaisuuden järjestöni niitä tarpeita, jotka se tarvitsee onnistuakseen? Mihin silloin tulevaisuusajattelija katseensa kohdentaa? Vertauskuvallisesti tilanne taitaa olla sitä, että kapteeni katsoo horisonttiin ja näkee sieltä laajat ulapat, mutta sitten katsoo myös lähietäisyydellä lähireittiin ja näkee sieltä karikoita ja niiden ohittamisen reittejä. Hänellä on kuitenkin olemassa reittikarttana järjestönsä mahdollinen haluttu tulevaisuus. Ennustaminen on siis vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, mutta se on sittenkin mahdollista! Mehän toimimme nykyisyydessä kohti tulevaisuutta! Tulevaisuusajattelija oikeastaan ajaa kulkuvälinettä, jossa hän näkee menneisyyteen ja nykyisyyden molemmilta sivuilta ja suuntaa eteenpäin. Luottamustehtävissä olevana järjestötoimijana näin on tehtävä!

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Yhteiskunnan rakenteissa sekä fyysisissä että toiminnallisissa pitäisi nähdä niiden mahdolliset valuviat. Näitä toiminnallisia valuvikoja on sekä jo lainsäädännössä olevia että käytännön toiminoissa syntyviä. Kohtuuton valuvian seuraus on kyseisten toimintojen kohteena olleiden ihmisten kannalta kielteiset lopputulokset. Tunnettu meitä kaikkia koskenut valuvika oli kaatuneessa soten kokonaisuudessa. Tartun tässä tekstissä lähinnä vammaisten ja heikoimmassa asemassa olevien tilanteeseen arkielämässä. Heille on mm. vammaisille säädetty turvaavia lakeja ja luotu palveluja, mutta onkin eri asia, toteutuvatko ne yksittäisen ihmisen kohdalla? Hyvää tarkoittaneen lain toteutuskäytäntö voi ollakin seurauksiltaan kielteinen.

Turvaavaksi tarkoitetusta tuleekin hänelle loukku. Näin yhteiskunta loukuttaa ihmisen. Kehitysvammaisten erityishuollosta annetussa laissa mahdollistetaan rajoitustoimet, kun erityishuollossa oleva henkilö ei kykene tekemään hoitoaan ja huolenpitoaan koskevia ratkaisuja. Toinen laajaan ihmisjoukkoon nuorista vammaisista ikääntyneisiin ulottuva ihmisen itsemääräämisoikeutta rajoittava yhteiskunnallinen instrumentti on edunvalvonta. Onko kehitysvammaisten erityishuollon rajoitustoimissa ja edunvalvontajärjestelmässä jotakin laista nousevaa valuvikaa, vai ovatko niissä esiintyvät ongelmat sisäsyntyisiä toiminnoista aiheutuvia? Yleistuntumana on kysymykseen vastattavissa sekä on valuvikaa että lait ovat sinänsä perusteltuja, mutta niiden toteutukset eivät aina toteuta sitä, mitä niiden pitäisi ihmisen kannalta tarjota.

Lakeihin syntyy valuvikoja, kun sisältöön uitetaan käytännön arkeen sopimattomia arvoja ja periaatteita hienoilla muodikkailla arvoilla ja ideologioilla höystettynä. Tällainen taisi olla tunnetun valuvian jätevesilain kohdalla. Huoli ympäristöstä on meidän kaikkien yhteinen, joten kyseinen laki tuntui tarpeelliselta. Meitä kaikkia koskettanut valuvika oli kaatuneessa sote paketissa. Sen ehkä perustavin lähde oli vuonna 2015 yöllinen ”lehmä- tai hevoskauppa”, en tiedä, kummasta oli kysymys vai olisiko ollutkin digikauppa. Valuvika voi aiheuttaa arkisen järkevän ratkaisun mahdottomuuden. Nythän mainittua kansan sanonnassa ”paskalaiksi” kutsuttua lakia on yritetty lievittää erilaisilla toimenpiteillä jätevesiasioissa. Tunnettu valuvika on ollut taksiuudistuksessa. Siinäkin oli taustalla syötteenä hintojen kilpailuttamisen myötä niiden aleneminen ja valinnanvapaus sekä mitähän kaikkia hienoja syötteitä esitettiinkään. Kysymys on pesäpallon taktisesta väärästä. Höynäytetään lyöjä lyömään, siis päätöksentekijät ja kansalaisia mukaan. Siis yhteiskunnallinen vedätyshän siinä on kyseessä!

Olen yrittänyt yhtä juttua edunvalvonnan kanssa. Sen siirto kunnilta valtiolle 2009 alusta oli kuntien irtautumishalun tyydyttämistä ja toisaalta palvelun yhdenmukaistamisen ja tasalaatuistumisen tavoitteilla höystetty. Toisaalta siihen liittyy oikeudenkäyttöä, jolloin sen siirtäminen valtiolle ja oikeusjärjestelmään oli mielekästä. Siihen tuotiin mukaan edunvalvontavaltakirja, joka on Suomessa suhteellisen uusi oikeudellinen instrumentti.

Laki edunvalvontavaltuutuksesta on säädetty vuonna 2007. Kysymys on siitä, millä tavalla muun muassa taloudellisten asioiden hoito järjestetään henkilön kohdalla sitten, kun hän ei itse siihen enää kykene. Edunvalvonta eli holhoustoimi on meillä ollut käytössä satojen vuosien ajan. Henkilö on voitu määrätä, kuten ennen sanottiin, holhouksen alaiseksi. Jos edunvalvontavaltakirjaa ei ole, eikä henkilö kykene huolehtimaan asioistaan, hänelle määrätään edunvalvoja. Edunvalvoja voi olla edunvalvontatoimiston yleinen edunvalvoja tai tehtävään määrätty edunvalvottavalle läheinen henkilö. Edunvalvojan määrää käräjäoikeus. Siinä on tiettyjä asioita, joihin tarvitaan maistraatin päätös. Siis kyseessä on oikeudenkäyttöä. Nyt onkin kysymys siitä, osataanko oikeudellisesti ratkaista asioita järkevästi tilanteisuus huomioiden? Näin jääkin mietittäväksi, onko siinä sittenkään valuvirhettä, vaan virhe onkin syntyneessä käytännössä. Siitä on vammaisjärjestöissä oltu huolissaan ja kysymys kulminoituu vammaisten itsemääräämisoikeuteen ja kuulemiseen, sillä he ovat edunvalvontaan nähden päämiehen asemassa.

Oikeudenmukaisuus, itsemääräämisoikeus, tasa-arvoisena kansalaisena toimiminen omilla mahdollisuuksillaan ovat haasteellisia hyviä käsitteitä, mutta… Tuo ”mutta” on tässä, kuten niin monessa hyvässä asiassa mitalin toinen puoli. Kääntöpuolelta löytyvät ongelmat arjesta, siis lakien, säädösten ja ohjeiden toteutuksesta. Kaikessa inhimillisessä toiminnassa, jopa viranomaistoimissa toimijan omat arvot ja asenteet käytäntöineen tulevat vaikuttamaan usein enemmän toisinaan myös vähemmän. Siinä piileekin sitten se mitalin varjopuoli. Silloin kysytään eettisyyttä ja tilanteisuuden ymmärrystä. Kaiken kaikkiaan ollaankin ihmiskäsityksen kanssa tekemisissä. Lait ja säädökset sekä kaikkinaiset ohjeet antavat reunaehdot, mutta toimija on sittenkin asian kanssa tekemisissä omana itsenään. Näin on siitäkin huolimatta, että byrokratian pitäisi toimia koneen kaltaisesti ottamatta mitään huomioon. Koneen kaltainen byrokraattikin on omana itsenään tilanteessa, jossa hän voi koneen kaltaisesti fyysisenä ”tekoälyn” kaltaisesti toimia. Hänhän toimii silloin koneena, ottamatta tilanteisuudesta mitään!

Suomi vetkutteli vammaisten oikeuksista tehdyn yleissopimuksen ratifioinnissa, jonka se sitten toteutti kesäkuussa 2016. Tämän sopimuksen näkökulmasta Suomen lainsäädännön sisältämä mahdollisuus julistaa henkilö vajaavaltaiseksi on ongelmallinen. Sopimuksen 12. artikla edellyttää, että vammaiset henkilöt ovat oikeustoimikelpoisia yhdenvertaisesti muiden kanssa ja että heille taataan heidän mahdollisesti tarvitsemansa apu oikeustoimikelpoisuutensa käytössä. Oikeustoimikelpoisuuteen käyttöön liittyvissä toimissa on kunnioitettava henkilön tahtoa ja estettävä eturistiriidat ja asiaton vaikuttaminen.

Vammaisten itsemääräämisoikeuden ja valinnanvapauden toteutumista edistää tuettu päätöksenteko, jota pitäisi olla muullakin kuin taloudellisissa asioissa. Kun tässä jutussa on ollut mukana edunvalvonnan asiat, niin vammaisten edunvalvonnassa tuo periaate pitäisi saada esiin. Vammaisjärjestön tilaisuudessa Suomen sosiaalifoorumissa 2018 tuotiin esiin se, että edunvalvonta on liiaksi kamreeritoimintaa. Siltä se näyttäytyy ulospäin yksittäistapauksien valossa. Ehkä tuo olikin aikanaan holhouslainsäädännön uudistamisen takana ja näin nykytilanne onkin juuri sitä, mitä haluttiin. Se kieltämättä taitaa sopia markkinalogiikalla toimivaan yhteiskuntaan – mene ja tiedä!

Kirjoita kommentti (6 kommenttia)

Kattavan perusturvan aikaansaaminen vaikuttaa olevan lähes nobelistin ansioihin pääsemisen työn takana. Miksi se on niin kovin vaikeaa? SOTE kaatui toistakymmentä vuotta kestäneen uurastuksen ja vatuloinnin jälkeen ja nyt sitä herätellään henkiin uusilla eväillä. Rinnalle tulee sosiaaliturvan uudistus SOTU, jonka sisälle tavalla tai toisella tulee sisältymään kysymys perusturvasta. Taustalta löytyy menneen talven lumilta perusturvan ja toimeliaisuuden uudistushanke TOIMI. Sen tarkoituksena on ollut lisätä kannustavuutta, yksinkertaistaa järjestelmää ja ennalta ehkäistä lisäkustannuksia. Aiempien talvien lumilta aina Matti Vanhasen ajalta on olemassa SATA-komitea yrityksenä sosiaaliturvan kokonaisuudistus. Mikään näistä ei siis yltänyt sanottaviinkaan tuloksiin puhumattakaan nobelisti ehdokkuudestakaan. Kun tavoitteeksi nostetaan kattavan perusturvan aikaansaaminen, oliosikohan kyseessä jopa nobelistin päihittäminen – mene ja tiedä!

Mikä tässä kaikessa mättää, kun hyvätkin aikomukset kokevat mahalaskun? Kysymys on merkittäviltä osin sekä asiasisältöjen että käsitteellisestä sekamelskasta. Keskustelut eivät löydä selvää uomaa lähtökohdiltaan. Siitä puuttuvat sekä moraalifilosofiset että normatiiviset perusteet. Sosiaaliturvan uudistustarpeesta SOTUsta ollaan yksituumaisia, mutta siihen se sitten yksimielisyys päättyykin. Uudistuksen reitinvalintaan vaikuttavien karttojen jaosta ei päästä edes alkuun peruskartankaan osalta. Sen pitäisi sisältää turvatakeet tiettyjen sosiaalisten riskien varalle, jotta ihmisellä olisi mahdollisuus riskin kohdatessaan säälliseen elämään yhteisönsä täysivaltaisena ja tasaveroisena jäsenenä sosiaalisesti ja taloudellisesti toimintakykyisenä.

Hallitusohjelmassa on lupaus toteuttaa toimeentulotuen kokonaisuudistus, jolla varmistetaan riittävä viimesijaisen toimeentulon turva ja sosiaalista tukea tarvitsevien ihmisten oikea-aikaiset palvelut. Kauniisti sanottu ja SOTUn perustan rakentamisen peruskiven muuraus, mikäli tästä jatketaan eteenpäin. Tosin sanamuoto mahdollistaa monet väännöt kuten esimerkiksi kysymys riittävästä viimesijaisen toimeentulon tason määrittämisestä. Perusturvan suurimmaksi ongelmaksi jokseenkin yleisesti nähdään sen aiheuttama tukiriippuvuus. Jos perusturvan taso on sitä, että sillä tulee säällisesti toimeen, niin se on omiaan heikentämään kannustavuutta hakea muita ratkaisuja esimerkiksi työtuloina. Meillä on työn arvo korkealla ja jokaisen työkuntoisen katsotaan lähtökohtaisesti elävän työtä tekemällä. Hallitusohjelmassa on huomioitu tukiriippuvuus ja sen syiden selvittäminen on mainittu erityisesti nuorten osalta ja halutaan hakea keinoja sen vähentämiseksi.

Missä väijyyykään kepit ja missä ovat vastaavasti kasvamassa perusturvan porkkanat? Hallitusohjelmasta ei ainakaan tässä kohdassa käytetä kannustinloukku termiä, vaan viitataan toimeentulotuen suojaosajärjestelmän selkiyttämiseen ja työnteon esteiden helpottamiseen. Tuleekin olo, mitä ihmettä, ovatko kepit unohtuneet tyystin? Aiemmin onkin ehkä yritetty nousta puuhun takapuoli edellä, jolloin on yritetty poistaa kannustinloukut ja yksinkertaistaa järjestelmää sekä turvata minimitasoa siten, että siitä ei seuraisi lisäkustannuksia. Miten tuo sitten voisi onnistua? Jokseenkin jo talonpoikaisjärjellä pääteltynä on sanottavissa, ei mitenkään, sillä yhtälö on mahdoton. Jos se onnistuisi, sillä varmaankin päihittäisi nobelistit. Kuitenkaan tuota mahdottomuutta ei ole missään vaiheessa kerrottu selkokielellä.

Perusturvaa käsiteltäessä yleisesti puhutaan kannustavuuden ja yksinkertaistamisen tärkeydestä. On myös sanottu, että toteutus olisi tahdon asia. Se voidaan toteuttaa, jos siihen on tahtoa yhteiskunnassa. Mistä sitten tämä tahdon puuttuminen onkaan kiinni? Juhlapuheissa ja suurten yleisöjoukkojenkin edessä pidettävissä puheissa syntyy vaikutelma, että kyllä sitä tahtoa olisi, mutta kun… Siis toteutus ei lähde käyntiin. Tosiasiassa sekä kannustavuuden lisääminen että yksinkertaistamisen käytäntökin tarvitsevat lisäresursseja sekä rahallisesti että toiminnallisesti. Yhdeksi keinoksi hallitusohjelmaan on kirjattu lainmuutokset, joilla edistetään digitalisaation ja tekoälyn hyödyntämistä sosiaaliturvaetuuksien hakemisessa, käsittelyssä ja päätöksissä. Varmasti ihan paikallaan oleva tavoite ja joitakin muutakin sosiaaliturvauudistusta ajatellen ohjelmasta löytyy. Kansalaisten ja vallan vuorovaikutusta nyt tarvitaan, jotta päästäisiin ydinkolmion kysymyksiin köyhyydestä, osallisuudesta ja kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksista yhteyksinä valtarakenteisiin.

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

SuomiAreenalla kysyttiin, syrjäyttääkö yhteiskunta rakenteillaan? Yhteiskunta voi vaikeuttaa ihmisen säällisen elämän toteutumista rakenteillaan sekä toimintamalliensa että säädöstensä kautta. Hyvää tarkoittavassa mielessä annetut säädökset ja ohjeet voivat kääntyä alkuperäisten tavoitteittensa vastaisiksi. Syynä voivat olla byrokratian käytännöt tai ihan hyvässä vilpittömässä mielessä toimijan tekemä ratkaisu. Kaikkineen selkeä vastaus onkin se, että yhteiskunnan sokkeloihin ihminen voi eksyä, jäädä neuvottomana paikalleen tai yhteiskunnan rakenteet sijoittaa hänet tiettyyn lokeroon, josta on vaikea päästä ulos. Näin yhteiskunta rakenteillaan on aiheuttamassa syrjäytyneisyyttä ja toimii ihmistä sortavalla tavalla.

Ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu hänen elämänsä tarkoituksellisuus ja sen toteuttaminen osallisuuden muodossa. Ihmisellä on sisään rakentuvana ”pyyntö saada olla jokin ja tulla joksikin” ja sen hän toteuttaa kulloisessakin tilanteisuudessa. Millaiset mahdollisuudet siihen hänelle tarjoutuu, riippuu hänen elinpiirinsä ja yhteisönsä rakenteista. Ne voivat olla mahdollisuuksia tarjoavat, mutta toisaalla puutteet voivat olla ratkaisevina esteinä. Näin tullaan tilanteeseen, jossa aktiviteettipyrkimysten toteuttaminen onkin esteiden takana. Esteinä voivat olla luonnollisesti ihmisen omat rajoitteet toimintakyvyssä, jolloin hän jää siitä syystä loukkuun, johon jäämistä yhteiskunta voi jopa tukea antamatta mahdollisuuksia päästä sieltä pois. Tällainen loukkuun ”tukipäätös” voi olla esimerkiksi vammaisen kuljetustuen epääminen. Näitä yksinäisyyteen ”tuomitsemisia” taitaa syntyä päivittäin – ehkä tai toivottavasti ei sittenkään! Jos näin tehdään, niin hän on kohdannut yhteiskunnan syrjäyttävät rakenteet. Rakenteellisen yhteiskuntapolitiikan puutteet tulevat esiin.

Yhteiskunnan syrjäyttävät rakenteet ihminen kohtaa sekä fyysisenä että sosiaalisena ja henkisenä oliona elämänsä eri tilanteissa. Henkisenä oliona syrjäyttävät mekanismit voivat tulla vaurioina henkisellä alueella tunnustuksen puuttumisena ja henkisen heikkenemisenä. Vaurio voi ilmetä häpeänä ja edelleen vetäytymisenä yhteisyydestä. Sitä on saattanut edeltää yhteisyydestä ulosajautuminen yhteiskunnan päätösten seurauksena. Vastaukseksi useinkin tarjotaan ajatusta ”kukin on oman onnensa seppä” ja se johtaa edelleen ihmisen vastuuttamiseen tilanteestaan. Tässä yhteydessä pitäisi tarkistaa tilanne kohtuullisuuden ja järkeenkäyvyyden lähtökohdista, onko vastuuttamisen taso näillä perusteilla arvioituna lähellekään oikea. Siis onko riittävät edellytykset vastuun kantamiseen olemassa?

Siis ei ole kohtuullista vastuuttaa ihmistä yli mahdollisuuksien ja voimavarojen. Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla yhteiskunnan toimintokaan! Yhteiskunnassa meilläkin kotoisissa oloissa syrjäyttävät rakenteet ovat olemassa ja kuristavat niihin ajautuneita. Yhteiskunnan on kannettava vastuuta sekä suojaverkkojen reikääntymisen seurauksena sen läpi pudonneista että sen silmukoihin takertuneista ihmisistä. Väliin tuntuu siltä, että tämä tosiasia on vaikea sekä myöntää että tunnistaa sen olemassaolo. Kansalaistoiminnalla on tässä tehtävää sekä näiden reikien ja silmukoiden poistamisessa että niihin joutuneiden ihmisten tukemisessa omille jaloilleen.

Kirjoita kommentti (4 kommenttia)

Suomi sulkeutuu juhannuksena. Tuo on perinteinen käsitys suomalaisesta elämänmenosta. Kieltämättä lomakauden sesonkiaika pysäyttää monet asiat, mutta yhteiskunta sittenkin jatkaa eloaan vaikka osia siitä on hiljaisemmalla volyymillä käynnissä. Toisaalta tuo aika on mitä sopivinta omien koneistojen rasvaamiseen. Niinpä voikin heittää kehiin kysymyksen, tarttiskos tehrä jottain lähitulevaisuudessa esimerkiksi omissa järjestötoiminnoissa, johon liittyvänä nostan pohdintaan sote/maku ja sotu-teemat. Ensinnäkin tietysti mieleen palautuu se, että sote/maakuntauudistushan kaatuivat ja menivät historian romukoppaan, siis sehän oli sitten siinä! Mutta oliko sittenkään? Eikös ne esiinny uuden hallituksenkin ohjelmassa! Siis onko nyt tilanne se, että sote nousikin ylös haudastaan ja jatkaa eloaan 18 maakunnan perustalla! Miten tässä näin kävi?

Siis sote jatkaa eloaan, mutta monilta osin uudestisyntyneenä. Pitäisikö sitten meidän järjestöissä olla asiasta kiinnostuneita? Tuohon voi suoraan hetimiten vastata, totta ihmeessä pitää olla! Järjestöjen tuntosarvet ovat olleet kohtuullisen terävinä tähänkin saakka ja sitä niiden pitää olla jatkossakin. Meidän pitää olla valppaana sekä paikallisissa että valtakunnallisissa kuvioissa. On ollut ilahduttavaa joidenkin valtakunnallisten järjestöjen kommentoinnit hallitusohjelmasta sekä myönteisillä että arvioivilla kannanotoilla. Miten sitten maakunnissa jatko toteutuu, on maakuntien harteilla. Joissakin on purettu kaatuneen soten valmistelukoneistoja ja luultavasti perustellusti. Kuitenkin yleisvaikutelmaksi eri puolilta uutisointeja lukiessa syntyy se, että niiden työn tuloksia ollaan hyödyntämässä ja se on hyvä niin! Siis summa summarum: Tarttee jatkaa vaikuttamistyötä ja olla myös paikallisella tasolla ajan hermolla asioissa mukana!

SOTEn rinnalle kipuaa SOTU

Sosiaaliturvauudistuksen tarve on yleisesti tunnustettu ja sen aikaansaamisen välttämättömyys on kiistämätön tosiasia. Se tulee koskettamaan tavalla tai toisella suurin piirtein koko väestöä joskin ensisijaiset kohtaannot tulevat perusturvan alueelle ja eriarvoisuuden vähentämisen tavoitteissa. Erityinen alue tulee olemaan byrokratialoukkujen purkamisen toteutuksessa. Siihen liittyvänä kuvaan tulee mukaan sosiaaliturvan asioinnin kenttä. Kun totesin hankkeen koskettavan tavalla tai toisella koko väestöä, niin äkkiseltään on vaikea määrittää, olisiko joku ryhmä, johon olisi lainkaan ulottuvuutta. Kun nämä molemmat SOTE ja SOTU koplataan kentälle, niin taidetaankin olla meidän koko yhteiskunnan yhteisen asiakokonaisuuden kanssa tekemisissä. Siksi ajattelen, että meidän tarttee itsekunkin säädyn ja kansalaisen olla näistä asioista kiinnostunut ja meidän yhteisten asioiden kansalaistoimijoiden olla niissä mukana mahdollisuuksiemme mukaan. Vaikka Suomi elää lomaliekillä, niin siitäkin huolimatta ollaan mukana käytettävissämme olevilla voimavaroilla!

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

Olin äskettäin aiheellisessa ja kaiken aikaa mitä erilaisimpien asioiden kanssa vastaantulevan taitolajin työpajassa, jossa käsiteltiin puheeksi ottamista. Jokaisella meistä on arkoja asioita, onpa vielä arempiakin juttuja ja kaiken lisäksi lopulta kaikista mahdollisistakin arempia asioita. Mitenpä sitten otankaan edes tuon luettelon ensiksi mainitun aremman puoleisen asian puheeksi, huomatessani jonkin asian nyt kaverilla kiikastavan vai liukenenko siitä puolihuolimattomasti etu- tai takavasemmalle? Jospa kuitenkin siihen jäisin ja yrittäisinkin päästä edes jyvälle siitä, mistä nyt kiikastaa! Loputa saattaisin tulla tilanteeseen, miksi kysyit? Jatko voisi ollakin, ”hyvä, että kysyit!”

Henkilökohtaisesti olen itsekin kokenut useamman kerran hämmennyksen tiloja kohdatessani sisimpääni koskettavia kysymyksiä. Näin on voinut käydä kadulla tuttavan tervehtiessä, mitä ihmettä, kylläpä näytät onnelliselta tai vaikkapa arvostamani papin kysymys, millainen on hengellinen tilasi tänään? Tulos oli, juuri tuo ”hyvä, että kysyit!” Tosin vastaus ei tainnut olla kummoinen, mutta sillä mentiin dialogissa eteenpäin. Mitä nyt ajankaan takaa? Tavoittelen sitä, että meille kaikille kuuluu toteuttaa lähimmäisen tehtävää ja siinä myös kantaa vastuuta toisistamme ja kysyä toistemme kuulumisista, myös heille vaikeista asioista! Alussa viittaamani työpaja käsitteli rahapeliongelmia ja puheeksi ottamista. Siinä ollaan yhtä pahasti suossa kuin päihteiden kanssa ja oikeastaan vielä pahemmin, sillä päihteiden käyttö näkyy päälle päin, tosin sekin yksilöllisesti!

Yksityisalue ja yksityisyyden suojamuuri ovat kysymisen tienviittoina, jotka ovat sekä kaikessa lähimmäis- että vertaistoiminnassa olleet viitoittamassa. Ne ovat myös ammatillisessa toiminnassa, jossa kuitenkin kysymyksen tekeminen on voitu sijoittaa ammattikaavaan kuten esimerkiksi mini-interventiossa. Kun on esimerkiksi tapaaminen talouskysymyksissä, niin siinähän kuuluu selvittää, miten kaikkineen asiat ovat. Lähimmäisen kysymyksessä tuo tienviitta ”yksityisalue” vaatii luottamusta, jotta polulla oleva mahdollinen puomi on voitu ohittaa ja tulla tuolle yksityisalueelle. Nyt ollaankin tilanteessa, jossa tarvitaan puheeksi ottamisen taitolajia. Nämä tahapeliasiat ovat ehkäisevän päihdetyön lakisääteistä kenttää. Miten onkaan rahapelisuhteesi laita? Miksi kysyitkään – no, hyvä, että kysyit!

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

Retoriseen kysymykseen ei varsinaisesti odoteta vastausta, jolloin se toimii puheteknisenä pysäyttäjänä. Käytännössä se ilmaisee esillä olevan ongelman. Mistä nyt onkaan kysymys? Aihe nousee todellisuudesta, kun on huomattu yhdistysten vaikeuksia löytää toimielimiinsä henkilöitä. Olen kyseisestä teemasta keskustellut monien kanssa eri yhteyksissä ja vastannutkin käsitykseni tilanteesta. Se on sitä, että yhdistystoiminta ja kaikkineen koko kansalaistoiminnan kenttä tarvitsee uudistumista. Ne ovat jo muuttaneet ja tulevat edelleenkin muuttamaan muotoaan.

Olen myös esittänyt otsikon väitteen. Kivijalkajärjestötoiminnaksi tulkitsen mielikuvana kirjaimellisen muotomääräytyneisyyden kaikkine valtakirjoineen ja paikkajyvityksineen sisältävän järjestökulttuurin. Historia ja nykyisyyskin tarjoaa tästä kulttuurista roppakaupalla esimerkkejä. Onko se sitten mennyttä aikaa? Tuohon vastaan käsityksenäni niin, että on ja ei ole. Yhteisillä toiminnoilla tietyt välttämättömät rakenteet ovat tarpeen, sillä täysin ilman rakenteita koko toiminto voi ja usein ajautuu sekasotkuksi. Siis mitä on tehtävä?

Yhteisöllinen kansalaistoiminta tarvitsee uusia pelisääntöjä sekä lainsäädännössä että itse kansalaistoiminnan kenttätoiminnoissa. Nykyisenkin järjestelmän kanssa pystyy kyllä elämään kunhan muistaa pitää mukanaan terveen järjen periaatteet. Jo edellä totesin tiettyjen rakenteiden tarpeellisuuden, mutta kansalaistoiminnan muuttuvat muodot tarvitsevat niihin joustavuutta ja säädöstenkin tasolla kevyempää sääntelyä. Tähän on herännyt myös oikeusministeriö, joka parhaillaan aineistoa yhdistyslain ja yhteisöllisen kansalaistoiminnan säädösten muuttamisen tarpeista.

Järjestökenttä on varsin hyvän pysynyt ajan hermolla ja tarkkaillut välttämättömien muutostarpeitaan. Se on merkinnyt myös hallintorakenteiden tarkistuksia. Yleensä tuo on tapahtunut sen yksinkertaistamista kuten esimerkiksi väliportaan toimielimet. Kritiikkiä onkin esitetty mm. jäsenistön vaikuttamismahdollisuuksien heikentymisestä. Toisaalta on saattanut jäädä miettimättä, onko sittenkään se kiinni jonkin välihallinnon elimestä. Kansalaistoiminta on monimuotoista ja se on huomioitava sen säätelymekanismeissa. Totesin jo, että tarkoin säädelty kivijalkajärjestöillä on edelleen paikkansa ja oikeastaan ne ovat lopulta keskeinen osa koko kansalaistoiminnan ilmentymänä virallisen yhteiskunnan byrokratiasiskona ja -veljenä, mutta varsinaista kansalaistoiminnan ja sen äänen esiintuomisen turvaamiseksi tarvitaan kevyemmin säädeltyä kenttää. Siksi tervehdin ilolla oikeusministeriön hanketta.

Kirjoita kommentti (7 kommenttia)

Ravistettava ennen käyttöä! Tuo tarralappu voisi kenties olla tarpeen aina uuden työkauden alkaessa järjestötoiminnassa? Mitä tämä tarkoittaisi? Jokainen toimija tarkistaisi, miksi me ollaan olemassa ja mitä meidän toiminta-ajatuksemme ja strategiamme sisältävät? Lisäksi jokainen selvittäisi itselleen, mitkä ovat minun henkilökohtaiset arvoni ja edellytykseni olla hommassa mukana. Huomioitavana olisi myös, millaisessa tilanteisuudessa tämä yhteisömme on toimintaan lähdössä. Siinä olisi ainekset ravisteluun, jonka tuloksena syntyy sitten se sekoitus toiminnan vankkureihin entisestä, nykyisyydestä ja epävarmuuksien sävyttämästä tulevaisuudesta ja tuolla sekametelisopalla on ajettava kohti avaraa tulevaa aikaa.

Muuten, mitä lienenkään tässä tekstissä sanomassa? Olen sanomassa sitä, että on ravistettava ennen käyttöä. Kehotan siis sekä itseäni että kumppaneitani säännölliseen ravisteluun sekä omakohtaisesti että yhteisöjään. Kieltämättä on myönnettävä itselleen sekin jo järjestötoiminnan ensi askeleilla yli viisi vuosikymmentä sitten kainuulaisessa urheiluseurassa ilmi tullut tosiasia, jonka sisällössä on kehotus tehdä niin kuin minä sanon, mutta ei niin kuin tulen tehneeksi. Teoria voi jäädä teoriaksi, jolloin sen vieminen käytäntöön hiipuu matkalla. Teoria ilman käytäntöä on sanojen pyörittelynä, verbalistiikkaa ja mitalin kääntöpuoli osoittaa käytännön ilman teoriaa sokeaksi aktivismiksi. Siksi mainitussa ravistelussa ovat ehdottomina aineksina reunaehdot, olkoon ne sitten vaikka ns. mykkiä pakkoja. Näiden pakkojen edessä helposti on seurauksena sortuminen voivotteluun ja unohdetaan se, että kuitenkin lopulta on melko suuri vapausaste olemassa ja tuo käyttöalue olisi luovuudella hyödynnettävissä.

Niinpä! Näin sanoisi mestarikonna Raid! Hänkin saattaisi kysäistä, millai muute? Kun ohjetarrassa luki ravistettava ennen käyttöä, niin siitähän syntyy järjestynyt kokonaisuus sen mukaan, onko sisältö koostettu kunnolla ja riittävän hyvin ravisteltu. Kaikki riippuu siitä, mitä meillä on kyseisen kokonaisuuden aineksina. Mehän voimme pistää laput silmille ja mennä vanhaa viitoitettua reittiä, jos se koettaa tarkoitukseksemme. Silloin saatamme olla pakkojen talutusnuorassa ja olemme jääneet pakkojen tulitukseen makaamaan. Se voi olla tietysti tuttu ja turvallisesti perusteltavissa. Eihän tässä ole mitään tehtävissä vai olisiko sittenkin ”millai muute?” Tämä aasinsilta johtaa kysymykseen toimijoiden jaksamisesta. Jokainen toimija on oma itsensä ja tuo toimintoihin itsensä, joten tuttuus ja turvallinen eteneminen on myös ratkaisu. Kun peräänkuulutin ravistelua, niin siinäkin on tuo jaksamisen ja turvallisuuden kysymys huomioitava. Kunnon ravistelu on saattanut tuoda valoa harmauteen ja toimii motivaattorina, mikä on omiaan vahvistamaan toimijoita.

Kaikki muutostyö on meistä itsestämme kiinni ja lähtee voimavaroistamme sekä omistamme että käytettävissä olevista. Epävarmuuksien maailman todellisuus asettaa omat rajansa. Aikanaan kuntasektorilla toimiessa usein lausahdettu sanonta oli, on vaikka kuinka ison talon haltija, niin jos ei ole resurssia, niin sitä ei sitten ole. Uudistusinnossamme saatamme sortua ylilyöntiin ja näin hyvää tarkoittaen aiheutamme pulmia. Yksi keskeisimpiä seurauksia voi olla poukkoileva toimintakulttuuri. Se kieltämättä uutuuksineen saattaa luoda hetken innostusta, mutta sammuu ensimmäiseen sateeseen, kuten näyttää käyvän silloin ja tällöin selviytyjien heimojen leirien tulien sytyttämisessä. Saman varmaan moni on kokenut omienkin leirinuotioiden kanssa. Siis millai muute sitten olisi mentävä? Katsotaan omat aineksemme ja muistetaan käyttöohjeena ravistaa ennen käyttöä! Pullon korkin avaaminen päästää sen hengen ulos ja se voi olla vallan toisenlainen, kuin mitä se oli aiemmin koettuna ollut. Kyllä se siitä! Kun tuon tekee useamman kerran, niin siihenhän tottuu kyllä!

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

Yhdistyksille on määräyksiä pakollisista hallintoelimistä ja toimihenkilöistä. Yksi lakisääteinen toimihenkilö on tilintarkastaja/toiminnantarkastaja. Näiden valinta useinkin yhdistysten kokouksissa menee rutiinilla sen enempää miettimättä, keitä he ovat tai miten he tulevat tehtävästään suoriutumaan. Lisäksi järjestöjen koulutuksissa ei sanottavammin puhuta näiden vastuullisuudesta tehtävänsä suhteen. Taloudenhoitoon keskittyvissä koulutuksissa tämäkin tehtävä tulee esiin ja hyvä niin! Ongelma on kuitenkin siinä, että moni yhdistys joutuu etsimällä etsimään tehtävään henkilöä. Voi olla jopa niinkin, että tehtävään nimetty ei aina tule itsekään ajatelleeksi, mihin hän on ryhtymässä. Siksi kirjoitin tämän jutun niitä järjestötoimijoita varten, jotka haluavat päästä perille kyseisen tehtävän peruspiirteistä. Jutun näkökulma on sekä tehtävässä toimivalle että yleensä järjestötoimijoille tavoitteena avata tilin/toiminnantarkastusta.

Yhdistyksellä voi olla ja tiettyjen raja-arvojen ylittyessä pitääkin olla tilintarkastaja tai sen vaihtoehtona voi olla toiminnantarkastaja. Joissakin järjestöissä ovat molemmat, jolloin on järjestössä tehty tiettyjä työnjakoja. Ennen 1.9.2010 rekisteriin merkityissä yhdistyksissä voidaan käyttää toiminnantarkastajaa vaikka säännöissä olisikin maininta tilintarkastajasta. Vanhoja sääntöjä uudistettaessa tämä on huomioitava, jolloin uusiin sääntöihin on järkevää laittaa maininta toiminnantarkastajasta. Jos uusissa säännöissä on tilintarkastaja, niin se edellyttää valittavalta tiettyjä pätevyyksiä ja kaikki sen täyttävät eivät olekaan aina valmiita ”talkootöinä” hoitamaan tarkastusta. Tämä kysymys oli lainsäädäntöä uudistettaessa keskusteluissa, sillä alkuperäinen uudistuksen ajatus oli määrätä kaikille yhdistyksille tilintarkastusvelvoite. Pienille toimijoille siitä olisi saattanut olla seurauksena jopa toimintojen hiipuminen. Ratkaisua pidettiin kansalaistoimintojen kannalta hyvänä.

Onko tilintarkastuksella ja toiminnantarkastuksella jotakin eroa?

Kysymykseen tilintarkastuksen ja toiminnantarkastuksen erosta voi yleisesti vastata niinkin, että näillä on ja ei ole eroa. Periaatteessa sekä tilintarkastaja että toiminnantarkastaja tekevät samat jutut tarkastuksessa. Siten toiminnantarkastajaa koskevat käytännössä samat määräykset kuin on säädetty tilintarkastajasta, mutta toiminnantarkastajan kelpoisuusvaatimukset ovat lievemmät. Ehdoton vaatimus on molemmille se, että on oltava riippumaton tarkastusta toteuttaessaan. Mitä ja miten tarkastuksessa tehdään? Tehtävänä on yhdistyksen tarkastuksen kohteena olevan tilikauden kirjanpidon ja tilinpäätöksen sekä hallinnon tarkastaminen. Vastuullisuudesta on huomioitava sen tiukkuus, mikä saattaa jäädä unohduksiin ja yllättää, jos on jäänyt jotakin huomaamatta tarkastuksessa. Toiminnantarkastajan on suoritettava tehtävänsä huolellisesti, sillä toiminnantarkastajan vahingonkorvausvastuu määräytyy vastaavien perusteiden mukaan kuin yhdistyksen hallituksen jäsenen vastuu. Toiminnantarkastaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on toimessaan tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheuttanut yhdistykselle. Sama koskee yhdistyksen jäsenelle tai muulle aiheutettua vahinkoa, jos vahinko on aiheutettu yhdistyslakia tai yhdistyksen sääntöjä rikkomalla. Käytännössä kuitenkin toiminnantarkastajan vastuu on jonkin verran tilintarkastajan vastuuta lievempi, koska toiminnantarkastajan kelpoisuusehdotkin ovat lievemmät.

Toiminnantarkastus täydentää ja vahvistaa yhdistyksen sisäistä valvontaa

Toiminnantarkastus perustuu asia-aineistoon. Toiminnantarkastajille on toimitettava heidän tarvitsemansa aineisto. He joutuvat arvioimaan tarkastusta toteuttaessaan ja tarkastuslausunnossa mainitsemaan tarkastuksensa pohja eli onko tarkastus toteutettu riittävässä laajuudessa. Näin ennen tarkastuskertomustaan toiminnantarkastajien on arvioitava se, että tarkastus on toteutettu yhdistyksen toimintaan nähden riittävässä laajuudessa. Siten siinä yhteydessä on arvioitu, voidaanko olettaa kaiken asioihin vaikuttavan aineiston olleen heidän käytettävissään. Huomattava on, että täysin toiminnantarkastajien varaan ei yhdistyksen talouden ja hallinnon hoidon valvontaa voida sälyttää. Yhdistyksen oma sisäinen valvontajärjestelmä on oltava kunnossa. Toiminnantarkastaja käy läpi yhdistysten kokousten pöytäkirjat liitteineen ja tarkastelee kokouksissa tehtyjä päätöksiä laillisuusnäkökulmasta. Kokousten pöytäkirjoista tulee tarkistaa mm. se, että kokousmenettelyssä on noudatettu muotomääräyksiä. Toiminnantarkastajien perusta on siis asiakirja-aineisto ja päätösten laillisuusnäkökulma sekä luottamus yhdistyksen omaan sisäiseen kontrolliin, jos ei ole luotettavaa tosiasioista nousevaa perustetta sen kyseenalaistamiseen.

Lausunto tilikaudesta ja mahdollista ohjeistusta tulevaa varten

Toiminnantarkastuksen tuloksena annetaan yhdistyksen kokoukselle toiminnantarkastuskertomus, jossa kerrotaan olennaisuudet tarkastuksesta ja annetaan toiminnantarkastuslausunto. Tämä osa menee siis yhdistyksen kokoukselle, joka päättää tilikauden asioista. Tilintarkastuslain mukaan toiminnantarkastaja voi esittää yhdistyksen hallitukselle tai muulle vastuuvelvolliselle huomautuksia sellaisista seikoista, joita ei esitetä toiminnantarkastuskertomuksessa, vaan ne merkitään toiminnantarkastuspöytäkirjaan. Huomautukset, jotka merkitään pöytäkirjaan, eivät ole niin vakavia, että ne tulisi mainita toiminnantarkastuskertomuksessa. Toiminnantarkastuspöytäkirjan tarkoituksena on yhdistyksen hallituksen informointi luottamuksellisella tavalla, joten asiakirja ei ole julkinen. Toiminnantarkastuspöytäkirja annetaan sille, jonka tehtävänä on huolehtia yhdistyksen hallinnosta ja toiminnan asianmukaisesta järjestämisestä. Huomautuksista toiminnantarkastaja voi myös raportoida yhdistyksen hallitukselle välittömästi, mikäli niiden korjaaminen vaatii välittömiä toimenpiteitä. Toiminnantarkastuspöytäkirjan antaminen on käytännössä suositeltavampaa kuin mukautetun yksityiskohtia sisältävän toiminnantarkastuskertomuksen antaminen.

Lähtökohtana objektiivisuus

Toiminnantarkastus perustuu asia-aineistoon ja sen objektiiviseen analyysiin. Toiminnantarkastaja saa esittää pöytäkirjassa vain omiin tehtäviinsä kuuluvia huomautuksia, joten hän ei saa siten esittää esimerkiksi omia näkemyksiään hallituksen päätösten tarkoituksenmukaisuudesta. Huomattakoon toimintaperusteissa tilintarkastusperiaatteista se, että tarkastus on suoritettava ammattitaitoisesti, rehellisesti, objektiivisesti ja huolellisesti ottamalla huomioon yleinen etu. Tuon yleisen edun huomiointi menee kohti eettis-moraalista aluetta, mutta kun on toimittava objektiivisesti, niin siinä yleisen edun arviointi mahdollistaa huomioimaan yhdistyksen jäsenistön yleistä etua.

Toiminnantarkastuskertomuksessa on oltava lausunto siitä, antavatko tilinpäätös ja toimintakertomus noudatetun tilinpäätössäännöstön mukaisesti oikeat ja riittävät tiedot yhdistyksen toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta sekä ovatko tilikauden toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen tiedot ristiriidattomia. Edellä on maininta siitä, että tarkoituksenmukaisuudesta ei saa sanoa mitään, joka ei liity varsinaiseen toiminnantarkastustehtävään. Toiminnantarkastaja arvioi, antaako tilinpäätös oikeat ja riittävät tiedot yhdistyksen taloudellisesta tilanteesta. Näiden lisäksi toiminnantarkastuskertomuksessa tulee olla lausunto tilinpäätöksen vahvistamisesta, tuloksen käsittelystä hallituksen tai muun vastaavan toimielimen esittämällä tavalla sekä vastuuvapaudesta. Lausunto voi olla vapaamuotoinen, ehdollinen tai kielteinen. Mikäli toiminnantarkastaja ei voi antaa lausuntoa, tulee hänen ilmoittaa tästä toiminnantarkastuskertomuksessa. Toiminnantarkastaja voi harkintansa mukaan antaa myös toiminnantarkastuskertomuksessa tarpeellisia lisätietoja.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)