etusivuotsikko2

Luopuminen jostakin itselle arvokkaasta on prosessi, jossa usein on surua, järkytystä ja jopa jotakin elämän tasapainoon vaikuttavaa. Luopuminen vapaan tahdon harkitsevuudella tarvitsee oman prosessinsa, mutta jos ja usein, kun siihen liittyy luovuttamisen elementti, niin korjaava rakennustyö voi ollakin vaativaa. Tottumuksen voima ja muutoksen tarve joutuvat käsittelyyn mahdollisine ristivetoineen. Muutosta vauhdittavat asiat, joille ei voi mitään ja totunnaisissakin on sisältöä, joille on muutoksen tarvetta. Kysymys onkin kyvystä ja voimista erottaa nämä toisistaan. Totunnaisuus luo jatkuvuuden turvallisuuden tunnetta, kun vastaavasti muutokset tarvitsevat rohkeutta ja luottamusta ratkaisun kantavuuteen tai välttämättömyyteen ja oikeellisuuteen. Kaikki tämä on inhimillistä todellisuutta.   

Luopumisen toteutukseen valtuus tehdä ratkaisu ei aina ole helppo. Verkkomaailma antaa helpomman tien, sillä siellä sen usein voi toteuttaa yhdellä klikkauksella. Myös kaveruuden voi katkaista sillä. Tosin usein sen taustalla voi olla kaverin epäystävälliseksi koettu ”sammakko” ja niittähän on viime aikojen öyhökratian oloissa vilissyt. Yhteyksistä luopuminen vapaan tahdon voiman tukemalla puntaroinnilla ja siihen perustuvalla ratkaisulla voi olla ja on useinkin helpotuksen huokaus tyyliin ”minähän pystyinkin siihen!” Kieltämättä on ahdistavaa jättää kauankin arvokkaiksi koettuja asioita. Tosin jo useinkin puntaroinnissa on käynyt mielessä hyvien ja huonojen puolien painotukset ja valinta lopulta saattaakin kohdistua parhaaseen mahdolliseen huonojakin elementtejä sisältävään kokonaisuusteen. Ratkaisu on voinut jo mielessä muhiakin jonkin aikaa kunnes se kypsyi toteutettavaksi. Yrityksiä on voinut olla jo tuhat, kunnes tuhannes ja eka onnistuu.

Luopumisen ja luovuttamisen myötä ollaankin uudelleen aloittamisen reitillä! Siihen liittyvät omat muistot iloineen ja suruineen. Homman läpikäynti tarvitsee jälleen oman aikansa. Myös äkkiratkaisun taustalla on ainesta luopumisprosessista, jonka aikana on tapahtunut kypsyminen uuden tilanteisuuden vaatimusten mittaan välttämättömyytenä. Äkkiratkaisu on havahtumisen kaltainen oivallus. Näitä ovat äkkiuskoontulot mutta äkkiraitistuminenkin on sitä samaa. Totunnaisesti vuosia jatkunut viikonlopputapa kantapöydän imuun on tullut tiensä päähän ja ratkaisu onkin ”kiitti mulle riitti!” Humalahakuisuus voi olla peräisin mistä tahansa ja näin kysymys onkin ”mikä on minun viinani?” Irtautuminen on kyseisen asian luovuttamista pois ja uuden ottamista tilalle Uuden vaaliminen vaatii henkisen panoksen ja henkistä uhmavoimaa sekä toteutukseen että vanhan tottumuksen vastustamiseen.

Luopuessaan ihminen luopuu poissiirtämistensä asioiden ihmisiä suhteineen. Mukana voi mennä sekä hyviä että vähemmän mukavia suhteita. Joukossa voi olla jopa sen kaltainen suhde, että ei tunnu hyvältä kohdata edes vahingossa ja huomatessaan vastaantulevan, tuleekin ajatus vaihtaa kadun toiselle puolelle. Valittavissa on kuitenkin kokemuksista riippumatta jatkaa ystävyyden ja yhteyden hakemista ja sen vetovoimaan vastaamista, On kuitenkin paikallaan tehdä loppuun tarvittava suru- ja muu luopumistyö, jotta ne eivät pullahtelisi tulevissa tilanteissa yllättävästi esiin. Ihminen ei pääse itseään pakoon ja siksi on vanhan aukon korvikkeella täyttämisyritys epäkelpo. Näin onkin paikallaan kysyä itseltään, olenkohan uurteen vielä valmis!  Muuttunut tilanne kysyy kaiken aikaa ratkaisuja.

Luopumiset sekä isoissa että päivän pienistä asioissa ovat sekä surun että ilonkin asioita. Poikkeusaika luo monet tilanteensa ja siitä siirtymä eteenpäin on haasteellinen. Aika on vaatinut sekä pakollisia luopumisia että omien valintojen tuomia luovuttamisia, joille tarvitaan säätelyä, jolla maailman mielekkyys avautuu kohtaamassaan elämän tilanteessa. Olennaista on löytää ihmisen mahdollisuus kehittyä omana situaationaalisena säätöpiirinä henkiseksi ihmiseksi itseohjauksellisissa ratkaisuissa iloineen ja suruineen.

Kirjoita kommentti (5 kommenttia)

Olin äskettäin facebookin kuvassani yhden päivän omassa kuplassa! Illalla tuli havainto, nytkö se poksahti? Kuplien kuuluukin näin tehdä, kun on aika hajota. Lapsuudessa saippuakuplien puhaltelu olkipillillä oli hauskaa. Kuplassa voi nähdä värejä ja oikeastaan vaikka mitä, sillä nehän ovatkin illusioita. Suuri illusioni” on Mika Waltarin vuonna 1928 ilmestynyt läpimurtoromaani, jonka hän kirjoitti vain muutamassa kuukaudessa asuessaan alle 20-vuotiaana Pariisissa. Kirja kuvasi sen ajan nuorten tuntoja ja elämänkäsitystä. Mikä onkaan illusio? Sehän on mieleen muodostettu haavekuva. Filosofiassa illusionistinen näkemys onkin sitä, että monet käsityksemme ovatkin harhaa. Taiteissa illusionistisia ovat teokset, jotka pyrkivät luomaan aidon tilavaikutelman tai muutoin harhauttamaan katsojaa luulemaan kuvia aidoiksi esineiksi. Taikurit ovatkin silmänkääntäjiä!

Onko jokin totta vai ei, siinäpä kysymys? Moni hyvä toiminto on lähtenyt liikkeelle illusioista. Tulevaisuuden verstaissa tällä on paikkansa. Todellisessa elämässäkin meillä on illusionistisia ilmiöitä. Äiti Teresa kävi kuumeessa taivaan portilla, jossa hänelle Pyhä Pietari ilmoitti, että et vielä pääse tänne. Äiti Teresa päättikin ”maksaa potut pottuina” ja täyttää taivaan slummien asukkailla. Haavekuvat ovat ihan hyviä kunhan tajuntaan on iskostunut sen todellinen olemus, että tuo juttu onkin haave eikä todellisuutta. Siinähän voi olla jotakin, joka hämää pitämään sitä täytenä totena. Siis mielen taitelija onkin onnistunut tehtävässään luoda illusionistinen taideteos.

Tällaisia miellekuvia meille on voinut syntyä sekä isoista että pienistä asioista sekä menneisyydestä että nykyisyydestä. ”Auta armias” sanottiin joskus nuoruudessakin kun homma luhistui ja sitä kysytään tänäänkin. Tämä on edessä, jos ja kun tämä illusionistinen kuva on piirtynyt mielen seinälle niin vahvoilla maaleilla, että se on ja pysyy siellä aina lähes elämän ja vaikkapa maailmanloppuun saakka. Miten olla, jos ja tässä ihmisen maailmassa, kun siihen sorkkijoita riittää. Jos tämä on vieläpä henkilökohtainen kipupiste, niin pienikin tökkäys siihen saattaa romauttaa ihmisen mielen rakennelmaa.

Ihminen on ajattelunsa vanki. Näemme, mitä näemme, emme välttämättä sitä, mitä on. Äkilliset tilannemuutokset koskettavat ihmisen kokonaisuutta. Henkisellä kentällä jokaisella on oma maailmansa, jonka kanssa hän on tekemisissä todellisuuden kanssa. Hän myös kokee siihen kohdistuvat iskut omalla tavallaan. Korona-aika katkaisi äkillisesti arjen rutiinit ja tarvittiin joustavuutta selvitä eteenpäin. Tämä tarkoitti oman resilienssin toimivuutta ja sen kehittämistä. Aiemmasta rytmistä ja monista arkeen piirtyneistä tavoista oli luovuttava. Kuvioon tuli aukko, jolle tarvitaan täyte. Tyhjiö täyttyy tavalla tai toisella. Niinpä saattoi poksahtaa todellisuudenkin kupla! Ihmisenä oleminen on kokonaisuus ja siinä on illusioillekin oma sijansa. Niistä saattoi olla jopa apua tuossa tyhjyyden paikkaamisen vaiheessa.

Niin yllättävää kuin se onkin, niin jollekin ja monelle todellakin uutinen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan oli järkytys. Perusteluja ja selityksiä alkoi sinkoilla sosiaalisessa mediassa. Mikä olikaan sitten kullakin mielikuvissa kuva Venäjästä ja Ukrainasta. Venäjään liittyi ehkä jotakin opittua ja jäänteitä vanhoista mielteistä Neuvostoliiton ajoilta. Kuinka paljon siinä oli illusioita? Sitä voisi olla ihan hyödyllistä miettiä? Rauhan asia on arvokas, mutta sen pysyminen pelkkänä illusionistisena ei taida sittenkään onnistua sotatilan vallitessa. Sodan ensimmäisiä uhreja on totuus. Sen haltijoita alkoi esiintyä leimakirvestä heilutellen. Rauha voi olla mielessä illusionakin kunhan muistaa, että sota tai mikä tahansa konflikti ei lopu sitä jatkamalla vaan sopimalla ja se tarvitsee konkreettisia tekoja. Siinä paras matka, minkä voi tehdä, on mennä toista osapuolta puolitiehen vastaan, mutta mitä tehdä, jos tämä toinen ei sinne tule?

Illusiokuplan poksahtamisen seurauksena voi tilalle pullahtaa ilkeä ja kaunainen mieliala. Jos ei mihinkään muuhun voi vaikuttaa, niin omaan mieleensä voi suunnata tahdon voimaansa ja näin suhtautumistapaansa voi muuttaa. Jos kaikki muut ilkeilevät ja heiluttavat leimakirvestä, niin itse siihen ei tarvitse lähteä. Tätä tässä viime aikoina on tullut ajatelleeksi mutta aina se ei ole pysynyt kuitenkaan täysin hallinnassa. Haaveet ovat haaveita, ihannekuvat ovat ihanteita ja harhakuvitelmat ovat harhoja sekä todellisuus on totta! Yritettäisiinkö näitä erotella toisistaan!

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

Otsikon kirjoitan nuoremman vanhuksen iän saavuttaneena, koska en voi olla varma saavutanko koskaan oikean vanhuksen ikäpyykkiä 80 vuotta. En yleensä pidä syyskuun 12 päivää muita kummallisempana, mutta silloin ja tällöinkin tämä nousee pinnalle kuten tänään kävi. Aiemmin se oli viimeksi neljä vuotta sitten kun päivä sattui samaan aikaan kuin Elämän Eliksiirissä oli tilaisuus. Siellä sanoin, että nyt on kiitoksen aika tänne tälle joukolle ja sille, joka elokuussa vuosia sitten järjesti eteenpäin ”piipaa” autoon. Tuolloin sairaalan heräämössä saatoin todeta, että luulin Viikkarissa Varvinkadulla syliin ryntäävän perkeleitä, mutta nehän olivatkin enkeleitä. Jatkoin siitä kertomalla, elämässä olleen mennyttä akka, asunto ja ammatti sekä vieläpä autokin ja nyt tänään meni sitten ajokortti uusimattomana. Oli siis silloinkin kaikesta kiitoksen aika!

Kiitoksen aika on tänäänkin! On tuhat aihetta kiittää ja niistä jo yksi tuli edellä. En luettele kaikkia tuhatta aihetta, mutta läheisteni lisäksi listassa on kainuulaisia lukuisa joukko ja täkäläisiä täältä eri ryhmistä ja toiminnoista. Siinä on alan tyyppejä ja eri alojen ammattilaisia sekä amatöörejä. Kun tuskin enää toteutan edes tuota neljän vuoden takaista prosessia niin palautan mieliin kuitenkin Pelastusarmeijan, eri seurakuntayhteisöt sekä järjestöt kohtaamispaikkoineen. Kaikki tämä on toteuttanut Lutheruksen katekismuksen periaatetta työstä ja toiminnasta merkityksineen, joista ylevämmän kaikkea hyvää palvelevan ohella on itseä palvelevana se, että kaikkineen ne varjelee joutilaisuuden vaaroilta. Ihmisellä on tahto tarkoitukseen ja yksi syvällä oleva on selviytyä vaaratilanteista. Tarkoituksellisten merkitysten etsinnässä kiitosta logoterapeuttiselle suunnalle.

Miksi kirjoitin tämän tekstin? Yksi peruste on luonnollisesti ilmaista kollektiivinen kiitos tuhannelle kiitoksen aiheen antaneille. Kiitollisuus suuntautuu johonkin ja se voi olla henkilökohtainen jollekin suunnattuna tai se voi olla transsendentti johonkin itseä korkeammalle taholle. Siis lausuttakoon tämä pieni sana isoilla kirjaimilla ”KIITOS!” mutta… Tähän tarvitaankin vielä jatko! Siispä oli tuhat aihetta kiittää, kunhan ne vain tunnistaa! Kiitollinen asenne on sittenkin itsellä vielä heikko, mutta jos Luoja suo aikaa, niin ehkä sitä saa vahvistettua. Se tarvitsee kypsymistä ja elämän tarkoituksen ja merkitysten oivallusta valintoina ja elämäntapana. Tänäänkin harmituksen aihe voi ollakin kiitoksen paikka. Ilman sitä ei olisi osannutkaan ottaa uutta suuntaa ja rasti olisi jäänyt löytämättä. Matkan varrella näistä yksittäisestikin löytyy esimerkkejä. Kiitoksen kohde saattaa olla tuntematon, kuten vuosia sitten kunnanvaltuutettu, joka eräässä kunnassa lipesi ja hävisin yhdellä äänellä kyseisen kyläpäällikön viran. Viime aikojen pikkuharmituksetkin ovat tuoneet polkujen risteyksiin valintoja, kiitos niistä!”

Edellä oli esillä kollektiivisesti tuhat aihetta, mutta se tuhannes ja ensimmäinen sen jälkeen on vielä joukosta poissa. Elämässä oli vuosia ollut eräs henkilökohtainen tekijä, joka oli kaivannut ratkaisua. Yrityksiä oli ollut ehkä tuhatkin, mutta ratkaisu oli lykkääntynyt. Sitä oli kysytty mm lentokoneessa Kyprokselta kyseisen viikon ryhmän vetäjän taholta suoralla kysymyksellä ”koska ratkaiset sen viikkomme aikana ilmi tuomasi pulman?” Kysymys oli ns. tuuri- tai putkijutusta. Onnistuneita kuten tuo viikkokin Kyproksella määräaikaisuuksina oli ollut monia kunnes tapahtui jotakin outoa. Käsky uuden suunnan ottamiseen voi tulla jostakin täysin tuntemattomalla tavalla ja jää mysteeriksi. Se onkin sitten yksi elämän yliluonnollisista osioista.

Edellä oli tuhat aihetta, mutta mikä onkaan se yksi päälle? Se on jotakin samansuuntaista kuin ne toimijat, jotka selvin päin paljastuivatkin enkeleiksi. Elettiin viime vuosituhannen viimeisen elokuun puolen välin päivää eräässä kuppilassa koolla olleen mukavan seurueen kanssa. Pöydässä oli ihan hyvät ”virvokkeet” ja itselläkin vielä puolikas jäljellä, kunnes… Jokin ääni sanoi, ”nyt on aikasi täynnä, lähde menemään!” Kehotus konkretisoitui kertomiseen kavereille, minun on nyt häivyttävä, kiitos teille kaikille! Tämä kokonaisuus on se tuhannes ja ensimmäinen, mikä on kantanut nyt jo 23 vuotta ja kuukauden päälle. Se kantaa tämän päivän 12.9.2022 ja SE RIITTÄÄ TÄLLE PÄIVÄLLE. ”Päivä vain ja hetki kerrallansa…” KIITOS!

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

Laitoin facebookin seinälleni Metsämuseo Lustosta saadun kuvan leimakirveestä ja kysyin, mikä tämä on ja oletko sitä käyttänyt? Vastaajat joko varmoina tai kysymysmerkki perässä vastasivat, taitaa olla leimakirves. Joku vastasi olleensa tuon kohteena äskettäin saamansa natoisti leiman kautta. Itseänikin tuo leimaantuneisuus koskee. Leimaantuminen on iät ja ajat ollut arjessa mukana. Ajankohtainen ja itselleni uudeksi koettu leima on russofobi, jota en tunnista ansaituksi. Sitä paitsi seurattuani asiaan liitännäisesti pureutunutta viestiketjua ja some keskustelua on tullut kuva siitä, että on täysin hämärän peitossa, kuka ja millainen on kyseinen leiman saanut ihminen? Siis tarvitaan muutakin kuin se, että on kriittinen viime aikojen tapahtumiin. Sen sijaan muita sekä ansaittuja että kohtalon tuomia leimoja on.

Jollakin on ollut kylähullun leima. Nuo vanhan ajan kylähullut olivat yhteisönsä tietyntyyppisiä ihmisiä, joille suotiin jotakin tuolle tyypille kuuluvaa yhteisönsä omaksumien normien puitteissa. Yleensä stigmaatio merkitsee kohteensa negatiivista leimaamista. Tietyn murteen tai murrepiirteen tulkitaan osoittavan käyttäjän kuulumista johonkin sosiaaliluokkaan tai väestöryhmittymään. Stigma on nähtävä osana ihmistä, joita ovat sosiaalinen, henkilökohtainen ja egoidentiteetti ja leima voi olla osana näissä.

Joitakin leimoja voi itseensä lyödä imagonsa pönkittämiseksi. Minähän olen sitä ja tätä! Kysymys onkin sitten, miten uskottava tämä leima on ja miten pysyvällä värillä se on lyöty. Leimakirveellä lyötiin puuhun merkki, jolloin se oli pysyvä. Tatuoinneilla voi tietysti saada itseensä vahvan merkin, mutta siinäkin on kysymys uskottavuudesta. Näitäkin laitetaan uusiksi. Näin leimaantuminen joksikin voikin olla hyödyllinen henkilökohtaisessa tai egoidentiteetissä sekä leimansa sosiaalista identiteettiä voi yhteisössä käyttää.  

Leimakirveen heiluttaminen metsäalalla on ollut ammattimaista arvokasta hommaa. Leimanlyöjälle itselleenkin on kehittynyt identiteettiin leima ”yhtiön miehestä” ja sillä on jo sinänsä arvoa. Muutoin arjessa leimakirveen käyttö on vaikea kysymys, sillä sitä usein käyterään pahansuopaisuuden ulottuvuudella, jossa ihminen jää lyönnin alle. Edellä oli esillä omaehtoinen leiman ottaminen. Sellainen voi olla esimerkiksi tietyn tosiasian tunnustaminen ja sen myöntäminen minuun itseeni kuuluvaksi. Niitä voi olla useita kuten diabeetikko, sydänsairas ja aivovammainen. Näihin liittyviä tunnusteita voidaan tai pitääkin kuljettaa mukanaan. Näiden kanssa yhteiselo toimii luonnikkaasti eikä aiheuta suurempia pulmia yhteisötoiminnoissa. Vammaisen ja sairaan huomioimista nykyisin pidetään ns itsestään selvyytenä.

Henkilöön liittyvät leimat ovat omiaan toiseuttamaan ennakkoluulojen kautta. Kun jostakin tiedetään yleisesti jotakin, sanotaan usein ”hänhän on niitä…” Tämän ”niitä” sisältö nousee sitten kunkin mielikuvien ja ennakkokäsitysten pohjamudista. Stigman pulmallinen alue liittyy päihteisiin. Jossakin vaiheessa oli alkoholista puhuttaessa sanonta henkilökohtaisesta ongelmasta. Alkoholismi on lääketieteen käsitteistöä, joten sen luulisi voivan toimia myös ihmisen kuvassa siinä kuin mikä tahansa muukin asia, mutta…. Minähän olen niitä…, Näin voi sanoa olevansa Jorma Ojaharjun kirjoittaman työväen raittiuspäivän 1984 kirjasen mukaisesti ”eronnut vakinaisesta palveluksesta” ja nyt tästä eteenkinpäin toipuvana ja sitten toipuneena alkoholistina.

Henkilökohtaisessa ja egoidentiteetissä eronneella vakinainen palvelus on olemassa edelleen mutta taaksejääneenä aktiviteettina. Siten siihen pitäisi suhtautua, kuten ihmisen henkilökohtaisiin tekijöihin yleensäkin, mutta… Kompastus on mahdollinen. Sen voi ottaa kiveksi, jolla heittää toista. Samalla voi nostaa itsensä jalustalle hyvänä ihmisenä lyödäkseen toista. Kiveksi ottamista on esiintynyt somessa, jolloin on heitetty tällä kivellä toisinajattelevaa täysin eri asiassa. Kivien heitteleminen ja lievempänä erinäiset tökkäykset näyttävät lisääntyneen lähes vihapuhetta lähenteleväksi. Henkilökohtainen ja tai egoidentiteetin stigma on pysyvää ja ihmiseen kuuluvaa, jolloin siihen tarttuminen on henkilökohtaista.

Nykyisessä some maailmassa täysin muusta kiukustuneena saatetaan lyödä kaveria vanhalla jutulla oman erinomaisuutensa osoituksena. Alkoholi ja raittius siitä on kätevä juttu. Sitä eivät käytä fiksut raittiit. Heille toipunut alkoholisti on raitis kaveri muiden joukossa. Hän on tuon asian todennut ja se on kirjattu hoitokertomuksiin siinä kuin muutkin hoitoon vaikuttavat asiat. Fiksut kohtuullisestikin käyttävät huomioivat raitistuneen tilanteen ja suovat mukisematta hänen toisenlaisen menettelynsä kutsuissa ym tilaisuuksissa. Asia nostetaan esiin kaverin halutessa. Siis kysymys on itsestä poispäin katsominen. Raitistuneen alkoholistin leima on yksi muiden mahdollisten leimojen listassa, mutta sehän on oma. Leimoja voi olla monia sairauksien ja vammojen sekä iän ym myötä kohtalon sanelemina.

Kaikkien sekä leimojen että muiden tekijöiden huomioiminen on vuorovaikutuksellista taitoa tarvitseva alue. Siksi pitäisi kyetä ajattelemaan, mitä kulloinkin sanoo tai kirjoittaa, jotta säästyy ”sammakoiden” heittelyltä, joissa useinkin on toista loukkaavia piirteitä. Ystävyydenkin ohjeena voi pitää sitä, että älä neuvo, jos toinen ei neuvoa pyydä. Neuvojan sinänsä hyvä tarkoitus voi helposti tuottaa vahinkoa. Jos hän ei ymmärrä välttämätöntä apua pyytää, niin neuvomiseen on mentävä varovaisuuden kautta. Stigman purkaminen on yksi ehkäisevän päihdetyön tehtävä ja vaikka sosiaalisessa identiteetissä ihminen on itselleen omaksunut alkoholistin leiman, niin se on hänen omansa ja ulkopuolisen siihen on suhtauduttava kohteliaalla tavalla. Elinikäiseksi tullut identiteetin osa on ihmistä itseään ja siksi siihen pitää suhtautua kohteliaasti kuten mihin tahansa henkilökohtaiseen asiaan.

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

Television  tapahtumauutisoinnissa jokin aika sitten sanottiin käynnissä olevan tapahtumien pudotuspeli. Välttämättä ehkä kysymys ei olekaan pudotuspelistä, mutta sopeutuminen näyttää olevan käynnissä sekä suurten että pienten tapahtumien toteutuksessa. Korona kauden jälkitilassa tapahtumille ja toiminnoille haetaan uudelleen käynnistymisen eväitä sekä käynnistämällä aiempi että muotoilemalla siitä tilanteisuuteen sopivaa mallia. Tosin joitakin toimintoja hyllytetäänkin. Siinä mielessä urheilun saralta olevat termit pudotuspelistä tai nousukarsinnasta tulivat mieleen tilannekuvauksena. Itsekin joukkueensa mukana putoamisen kurimuksen läpikäyneenä mutta myöhemmin sarjanousuun päätyneenä on kokenut vastaavan tilanteen. Putoaminen voi koitua siunaukseksikin.

Muutosten tiet kietoutuvat yhteen eri suunnista. Näin ne kohdentuvat sekä yhteisöön että sen jäsenistöön toimijoineen. Muutosten vaikutukset ovat myös sekä yhteisöllisen että toimijatason kokemuksia, mutta ne ilmenevät eri tavoin. Yhteisö kokee ne yhteisesti mutta yksilöinä kullekin toimijalle ne tulevat omalle kohdalle joko kauempana tai jopa ihan ns. iholle koskettavina. Poikkeusaikoina herkästi ilmenee tavallisesta arjesta poikkeavia piirteitä, joista heijastusvaikutus voi olla yllättävä. Nyt monien siirtyminen verkkoon ja lisääntyvässä määrin somen maailmaan, nämä herkkyysilmiöt ovat tulleet ilmi lisääntyvässä määrin. Somessa saatetaan peukuttaa ja heittää lyhyt kommentti huolettomasti, jonka vastaanottaja saattaa ollakin omassa yksinäisessä kopissaan herkässä mielentilassa. Näin varomattomasti heitetty viesti saattaa aiheuttaa yllättäviä reaktioita.

Kaikkineen hyväksi ohjeeksi itsellekin voi asettaa sitä, että ajattele, mitä sanot, että et sanokaan ihan kaikkea sitä, mitä ajattelet. On siis ajateltava, mitä olen tavoittelemassa? Onko se sopusoinnussa perusajatuksen kanssa? Mikä on se ilmiön todellisuuskuva, johon nyt ajattelin sanoa jotakin? Olenko ehkä vahingossa tukemassa jopa arvojeni vastaisia toimia? Nyt viime kuukausina olen saanut järki-ihmisinä pitämiltäni viestejä, etkö sinä nyt tuota ymmärrä? Kysymys on ymmärryksemme erilaisuudesta. Heille kyseessä oleva asia on ilmeisen itsestään selvä juttu heidän oman maailmankatsomuksensa puitteissa. Jollekin toiselle se onkin vallan muuta. Kysymys on ollut nyt viime kuukausina Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Ymmärryksen puute voi johtaa koko asian joko pudottamiseen tai lievempänä pudotuspeliin. Filosofi Heidi Liehu on sanonut, että oudointa ei ole se, mitä ei ymmärrä, mitä ei alun perinkään ole ymmärtänyt. Oudointa on se, minkä luulee ymmärtävänsä ja minkä ymmärryksen huomaa äkkiä kadottaneensa, jolloin itsestään selvästäkin asiasta tulee käsittämätön sen outouden moninkertaistuessa. Yksinkertainenkin asia on menettänyt perustansa ja muuttunut kysymykseksi, johon ei olekaan vastausta. Jos ja kun jokin yhteisö näine asioineen  yhteisössä, mitkä ovat alkaneet liikkua ymmärryksen rajoilla, niin itsensä kiusaamisen jatkaminen ei ole viisasta.

Luopuminen ja vetäytyminen on myös itsestään huolehtimista. Monissa putoavissa jutuissa on hienoja asioita sekä ollut että niistä rakentavia kokemuksia saatuna. Tästä kaikesta on syvä kiitollisuus. Kaikesta huolimatta jatkan edes itselleni vastauksen löytämistä eri asioista omilla poluilla. Poikkeamisia pudonneille suunnille ei ole poissuljettu. Nousukarsintaan niistä ei kuitenkaan ole. Putoaminen on sittenkin nousun mahdollistava!

Kirjoita kommentti (4 kommenttia)

Totuttu tapa pistää katsomaan tapahtumalistauksia sekä pitämään jonkintasoista omaakin kalenteria. Aiemmin siinä olevalla merkinnällä oli vahvaa sitovuutta, mutta entäs nyt? Sitovuuteen liittyi myös annos liikekannalla oloa. Uutta mm henkilökohtaisessa toimintamallissa onkin katsoa, miten tapahtuma toteutetaan? Korona pandemian aikana oli itsestään selvyyttä kytkeä yhteyksiä ja kuulokkeet korville. Nyt ovat perinteiset live tapahtumat palanneet tai palaamassa uudessa yhdistelmämuodossa. Tottumus virtuaaliseen osallisuuteen on voinut vaikuttaa siihen, että ensisijaisena onkin katsoa, onko tähän mielenkiintoiseen juttuun mahdollista osallistua verkon kautta.

Hybriditapahtuma on virtuaalisen ja live-tapahtuman yhdistelmä. Osallistuja voi valita, tuleeko paikalle fyysisesti tapahtumaan vai onko mukana virtuaalisesti. Siis on läsnä joka tapauksessa. Siis varsinaisesti hybriditapahtuma ei tarkoita striimattua live-tapahtumaa. Näin läsnäolokokemus on tarjolla koko yleisölle. Jos ja usein kun tapahtuman kiinnostus on asiaperusteinen esimerkiksi esitelmäpainotteisena, niin silloin striimattukin juttu toimii ja ratkaisuna on jättäytyä fyysisesti lähtemättä mihinkään koneittensa ääreltä.

Arkikäytännössä tämä muutos on henkilökohtaisesti omista edellytyksistä riippuvainen. Näitä ovat laite- ja yhteysasiat sekä luonnollisesti tieto- ja taito omina ominaisuuksina. Kun nämä ovat kohtuullisessa kunnossa, niin osallistumisen vaivattomuus on palkkiona. Lisäarvona on tapahtumien valikoiman laajeneminen. Siinä onnistuu osallistumaan vaikkapa kahteen ja joskus jopa useampaan tapahtumaan samanaikaisesti.

Vaikka yhteiskunta on jo palannut kohti aiempaa normaalia, niin luulen olevan meitä monia, jotka haluamme valinnan mahdollisuuksia. Hyvin toteutettu hybriditapahtuma tai myös striimitapahtuma on osallistujia palvelevia juttuja, mutta tässä vauhdissa ei pidä unohtaa heitä, jotka eivät voi pysyä mukana. Tämä on huomioitava kaikessa muussa digitalisoinnin toteutuksessa. Kun itse olin viikolla terveysasioissani ja sovittiin lääkärin kommentista tilanteeseeni. Kuuloni vuoksi on jokainen puhelinyhteys suunniteltava ja siten soittoaika ei ole toivottava. Esitin, että kommentti tulee ensiksi omakantaan ja katsotaan siitä eteenpäin. Palvelussa ilahduttiin esityksestäni. Digisyrjäytymisen ja syrjäyttämisen uhkaa ei pidä unohtaa.

Liikkeelle lähdön välttämättömyyksien vähentyessä voi yksinäisyys ja omiin nurkkiin käpertyminen olla lieveilmiönä. Mahdollisuuksien mitalin toisella puolella ovat mahdottomuuksien synkkä pilvi. Tuon uhkan tiedostaminen on sekä jokaisen omakohtainen asia ja yhteisöjen huomioitava uhka. Tapahtumakalentereissa oli tälle päivälle kaksi tapahtumaa, joihin voisi fyysisesti osallistua. Liikkumisen sinänsä melko pienten haittojenkaan puitteissa se olisi täysin mahdollinen toteuttaa, mutta sittenkin on ratkaisuna pieni ulkoilu ja verkko. Henkilökohtaisesti kaikki on selvästi hallinnassa, mutta joillakin tilanne voi olla toinen. Ollaanko me se tiedostettu ja olisiko kenties joku, joka kaipaa yhteydenottoa? Pidä siis itsestäsi huolta ja huomioi lähipiirisi! Kalenteri on tarkistettu tältä päivältä!

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

”Hei pitkästä aikaa!” Kulkijan katse kääntyy sivulle, mutta siinähän onkin Kosti! ”Terve vaan!” Hän kysyy, kuinka olet voinut? Kiireinen juuri ysikymppisen ylittänyt aikanaan huipputason pikajuoksijana tunnettu ja sittemmin huippu-uran urheilujohtajana tehnyt on kiinnostunut kohtaamansa vanhan kaverin kunnosta. Kiireessä lyhyt vastaus, että kohtuullisesti, vaikka ei olekaan vanhaa huipputason kuntotaustaa, mutta joltisellakin kunnolla tässä mennään. Vanhojen kavereiden kohtaanto pitkästä aikaa on vauhdissakin lämmin.

Kaikkineenhan on kysymys arjen kaiken aikaa vastaan tulevien pienten juttujen kanssa pärjäämisestä ja tilanteisuuksissa selvittämisestä. Päivälle tehty mahdollinen suunnitelma voi sekunnissa kokea tarkistuksen. Edellä kuvattu pieni kohtaanto jättää mieleen jotakin hyvää. Kaikessa toiminnassa suunnitelmallisuus on välttämätön. Kansanviisauskin opettaa, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Millainen sitten on tämä hyvin suunniteltu. Siinä ei varmaankaan kuulu olla epävarmuuksia, mutta… Voidaanko nämä epävarmuudet eliminoida? Tuskinpa täysin, joten kysytään tilanteiden hallintaa ja joustavuutta siinä.

Ihmisen turvallisuuden tunteeseen kuuluu päivittäisten rutiinien toimivuus. Erityisen tärkeä se on kalenteriohjauksessa elävälle, mutta on tarpeen ilman kalenterisidonnaisuutta elävällekin, jolla on sairauksien tai elämän rytmiin kuuluvia päivittäisiä rutineeja. Välttämättömyyksien hoitamisen pettämisestä voi koitua vaikeita seurauksia. Nyttemmin moni seuranta on siirretty digipalveluiksi. Yhteys saattoi toimia tunti sitten, mutta nytpä se ei onnistukaan. Kasvokkain toteutettavana saattoi olla hoitotapaaminen aamulla kello 9 ja taksi oli tilattu, mutta se tulikin vasta 9.30 tien ollessa tukossa yön lumimyräkän vuoksi. Jollekin saattoi käydä niin, että mennessään kävellen kaupunginosan läpi, kadut olivat jäälumen peittämiä ja pystyssä pysyminen ei onnistunutkaan ilman haaveria.

Yhteys johonkin tarvitaan kaiken aikaa. Yhteyksiä nolla ihmisiä ei saisi olla yhtään. Epävarmuuksien sietämätön keveys voi helpottua, kun on tiedossa yhteys mahdollisuus johonkin, joka varmasti vastaa. Soittajan kertoessa ”ei minulla oikeastaan mitään asiaa ole, mutta kun oli niin outo olotila tässä yksin ollessa, niin soitan!” Tai sama kaveri on voinut ajantajussa mennä rytmissään sekaisin, niin kysymys onkin” onkohan nyt aamu vai ilta?”

Sinänsä pieni mutta merkityksiltään suuri asia on suhde toisiin ihmisiin, kuten edellisessä kappaleessa tuli esiin. Kysymys on sekä lähi- että etäsuhteista. Sosiaalisen median alkuvaiheessa kaverin aloittaessa somessa saattoi tavoitteekseen ilmoittaa 500 kaveria. Sittemmin on voinut tulla vastaan kaverilistansa hallitsemisen pulma. Itselläni on alkanut olla sitä ja on lähentymässä uhkaavasti ylärajaa. Somessakin on läheisyysasteita. Lopulta saattaa tulla jonkun kanssa pulmia ja irtiotto tuottaakin kysymyksiä. Korona-aika ja nyttemmin Ukraina kysymys on tehnyt tässä omat tepposensa. Koronan rajoitukset tulivat ylätason määreinä ja niihin oli sopeuduttava. Venäjä ja Ukraina ovat toisenlaiset ja jotenkin on mystistä, että niihin liittyvissä mietteissä on vuosikausien kaveruuksia katkannut ja joutunut näkemyksellään joidenkin silmissä epähenkilöksi. No, tällaisenkin tilanteen suhteen on vain se kestettävä!

Nykyaika on muuttanut rakenteita ja vahvistanut ihmisen omiin nurkkiin lokeroitumista. Siinä pätee ”pidä itsestäsi huolta…” Entäs se, pitäisikö myös seurata, miten kaveri jakselee? Silloin kauan sitten noin kuusi vuosikymmentä sitten oli TV:ssä ”Lähimmäinen” keskusteluohjelma, jossa keskustelivat psykiatri Martti Paloheimo, pastori Matti Hakkarainen ja sanavalmis savolainen kirvesmies Matti Keinänen, joka taisi jakaa katsojien sympatiaa ja ehkä ärsyttikin joitakin. Muistan Tampereen ”kolhoosimme” silloin todenneen, että tuo Matti on hyvällä asialla. Hänen sanomansahan on ”aata lähimmäistäsi niin lähimmäinenki aattaa ihtiään!” Tämä toteutui myös kavereiden kesken aikaan, jolloin vekselit olivat käytössä. Kaverukset kirjoittivat nimensä pitkin ja poikin, joten hommat jatkuivat.

Logoterapeuttisesti edelleen lähimmäisajattelu toteutuu, sillä auttaessaan lähimmäistään ihminen auttaa myös itseään! Arjen epävarmuuksien sietämätön keveys on joka hetki keskellämme ja siinä me tarvitaan toisiamme. ”Aatettaisiinkohan toisiamme pienten suurten asioiden selvittämisessä ja aatettaisiin ihtiäänkin samalla!”

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Viime aikoina on päälle iskenyt mielipidettä vaativia kysymyksiä kuten suhtautuminen Natoon ja Venäjään. ”Suomettumiseen” kouluttautunut mieli on ahdistunut, kun ei ole ollut varaa erehtymiseen eikä liioin epävarmuuskaan ole suotavaa. On vain heilutettava oikeaa lippua. Siis oltava totuuden asialla. Kaikkineen kysymys totuudesta on pelottavan suloinen asia, jolloin oikealla tiellä oleminen onkin yksinkertaisen helppoa eikös vaan! Toisaalta se taitaa historiankin valossa olla jopa mahdotonta. Vuosien takaa vuodelta 2006 tuli vastaan esitelmäni yliopiston Gadamer työseminaarista. Siinä oli aiheena totuus ja mukana kohta, jossa oli viittaus ”mikä on totuus?” Tätä kysyi Pontius Pilatuskin parituhatta vuotta sitten.

Kysymys on myös siitä, mikä on todellinen totuus jostakin ja mitä ovat tosiasiat, joilla jokin näkemys on perusteltu. Totuuden perinteinen koulukirjamäärittely on niin, että totuus on hyvin perusteltu tosi uskomus. Siis se, että uskon Venäjän hyökänneen Ukrainaan perustuu siihen, että olen nähnyt TV uutisista uutisoinnin, että presidentti Putin kertoo tänään tehneensä päätöksen käynnistää sotilasoperaation Ukrainaan. Hän ei kylläkään kerro hyökkäyksestä eikä sodasta, mutta jälki osoittaa sitä. Sen sijaan en ole nähnyt yhtäkään amerikkalaista siellä pyssyn kanssa eli näin en luota niihin väitteisiin, että amerikkalaiset olisivat nuo toimet tehneet. Totuuteen liittyy myös tekijän syyllisyys. Kenen syytä tuo kaikki onkaan?

Syyllinen ei liene ainakaan Kekkonen. Tuolloin 2006 oli kyseessä jokin asia ja kyseltiin kenen onkaan syy, mutta syyllistä ei löydetty. Lauri vetäjänä veti hihasta, se täytyy olla Kekkonen ja niin päästiin eteenpäin. Tieto-opillisesti lausuma, joka vastaa todellisuutta, on totta. Nyt heitellään näitä lausumia julistuksen omaisesti niin Natosta kuin Ukrainasta vertaamatta todellisuuteen. Jos olet siitä eri linjalla, tulee ”etkö nyt tuota ymmärrä…” Eipä sen puoleen, kun ei ole tullut ymmärrettyä, niin siitä vaan kaveruus poikki. Minä itse olen luvannut pitää kaveruudet yllä ja olla vaihtamatta kadun toiselle puolelle jos tullaan vastakkain. Meidän tavallisten ihmisten ei tarvitse kantaa vastuuta niin isoista asioista kuin maailman mahtajien. Emmehän me kykene tekemään niin suuria pahuuksia kuin mahtavat. Vihamme kohdistuu, joita emme edes tunne ja jotka eivät ole meille mitään pahaa tehneet. Elämme outoja aikoja, vieraita teitä, luulen syliin ryntäävän perkeleitä, mutta selvin päin ne ovatkin lopulta enkeleitä.

Ikävä piirre on ollut erityisesti somen piirissä henkilöön kohdistuneet tökkimiset, joissa on ilmennyt ”iso veli ohjaa” orwellimaisia piirteitä. Niissä ei ole tajuttu puolin eikä toisinkaan mielipiteiden vapautta. Mustavalkolinja on hallinnut. Kysymys on ollut lukkoon lyödyistä omiin uskomuksiin perustuvista jutuista. Tosin on ihan aitoakin dialogia analyyttisillä perusteilla. Poliittisella kentällä oli joidenkin puolueiden päätökset Natosta kielteiset ja luonnollisesti jotkut aktiivit olivat liikkeellä sen perusteella. Itselleni esitetyt piikit ja kaveruuksien katkaisemiset ovat ok sillä kaveruus on oman vapaan valinnan asia. Kenenkään ei ole pakko lukea kannanottojani ja some jakojani. Tosin jos vahingossa törmää, niin senhän voi sivuuttaa. Perusteltuja vastaväitteitä on aina esitettävissä. Epätietoisuuden vallitessa on paikallaan tuntea itsemyötätuntoa ymmärryksellä, sillä tämän ajan kysymykset ovat siinä määrin monimutkaisia, että niiden ymmärtämisen vaikeus on hyväksyttävissä. Moni asioita laajasti seurannutkin on avoimesti myöntänyt epätietoisuuden. Mennyt maailma on takana ja nykyisen todellisuus on tässä. Totuus on pelottavan hienon kevyt asia epävarmuuksineen.

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Se on sitten menoksi! Vai onko sittenkään? Poikkeusaika murtaa sekä fyysisten yleisten että ihmisten mielen totuttuja rakenteita. Kaikki ei ole kuin ennen. Ollaan oudossa tilanteessa. Siinä sitten saatetaan ajatella mielensä pahoittajan tapaan sitäkin, että ennen kaikki oli paremmin. Meillä itse kullakin on oma uskomusjärjestelmämme, joka voi olla tukipilari, mutta se voi olla myös haitallinen muuttumattomuuden tilaan naulattuna. Uskomukset voivat tukkia elämänvoiman virtausta sekä olla todellisuutta vääristäviä filttereitä. Uskomukset tukevat ja pökkäävät mielen liikkeitä käyntiin. Ne voivat lähteä jopa hillumaan vaikeasti hallittavana. Ollako vai eikö olla, on siten klassinen joko tai ristiriita. Ahdistava epätietoisuus on saapunut luokseni aiemman ehkä kohtuullisen tasapainon tilalle!

Usko ja uskossa oleminen on itseasiassa melko hankala juttu, jos se on sisäistetty ahtaasti. Johonkin me uskomme aina vaikkapa kuten Nätti Jussi Lapin savotassa. Aikoinaan savotoilla liikkui savottapappeja, joka oli tullut kämpälle. Pappi kysyi, kukas täällä on jo uskossa? Jätkien keskuudessa syntyy kiusallinen hiljaisuus. Nätti Jussi tilanteisuuden hallitsijana purkaa hiljaisuuden nostamalla kouransa ja sanomalla kuuluvasti ”Minä!” Pappi kehottaa todistamaan. Nätti Jussi toteaa: ”Minä olen siinä uskossa, että leipä on näläkään hyvää!”

Korona-aika teki omat murtoliikkeensä totuttuihin tapoihin. Jälki on sekä hyvässä että vähemmän hyvässä sekä lupaava että pelottavakin. Pelkotilaan ei sittenkään ole aihetta, sillä paluu hallittuun olemiseen on löydettävissä. Nurkkiinsa käpertyneitä kuitenkin on ja siellä joillekin voivat ”seinät alkaa kaatuilla päälle!” Ahdistus itsensä kanssa heijastuu myös helposti muihin suhteisiin. Viime aikojen maailmanpoliittiset kysymykset saattavat myös tulla kuvaan mukaan. Siinä voi olla ja usein onkin aiemmin opitut suhtautumistavat, jotka ovat muodostuneet jopa lukituiksi omaan mieleen. Oma arvojärjestelmä lukittuna estää näkemästä ilmiöiden todellista sisältöä. Jälleen on syntymässä tilanne, entäs nyt, kun tökki! Tarvitaan tahdon voimaa ja hyväksi voi olla  ystävän pökkäys ”se on sitten menoksi!”

Kirjoita kommentti (1 kommentti)