Tietoja

Kirjoittanut Heikki Kemppainen

Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi

Julkaistu: 31.08.2023

Osumat: 229

Ihmisen tarpeena on johonkin kuuluminen. Se on ihmisen sisintä silloinkin, kun Kuopion asemalla savolaiskaveri kysyy ystävällisesti ”mistä työ ootta?” ja läntinen satunnainen kulkija murahtaa, ”en sitte mistään!” Tämä läntinen itsetietoinen kaveri kuitenkin sisimmässään tuntee sen, että ”mä oon sittenkin meiltä ja muut ovat meirän krasnnista, ettäs se on sitte nuan!” Minä olen juuriltani itäiseltä alueelta, mutta tullut oppineeksi läntistä mieltä, joten suotakoon tuo edellä esitetty. Oma korona-ajan ja sen jälkeinen soten tultua ”Jaakobin paini” on nostanut pintaan näitäkin mietteitä.

Koronan seurauksena moni perinteinen toiminto hiipui, joskin monet aiemmin livenä toteutetut siirtyivät verkkoon ja osa on uudelleen muotoutunut hybriditapahtumiksi. Verkkoon siirtyminen omakohtaisesti on sidoksissa tekniikan hallintaan ja siinä oppimisen ja erehty6misen opintomalli tarvitsee kärsivällisyyttä ja hoksottimia, mistä voisi löytyä apua. Jos ja kun kärsivällisyys on herkästi muuntumassa kärsimättömyydeksi, niin siinäpä sitä sitten ollaankin! Mukana pysyminen vaikkapa vain roikkumismielessä ei olekaan itsestään selvyys. Psykologinen kysymys onkin, millä mielellä yrittää roikkua mukana tai koko juttu tulee jätetyksi. Paikallaan onkin muistaa mitalin kaksi eri puolta ihanat menneet ja kurja nykyhetki, kun tämä homma nyt tökkii tai uhkaa hiipua ja jäädä.

Mukana roikkumisen käytännössä törmää suorittamiseen. Joitakin suorittamisia on omallakin kohdalla näiden kärvistellyn vuosien aikana esiintynyt. Ensinnäkin on muistettava periaatteena se, että elämä ei ole suorittamista, mutta elämästä ei selviä ilman suorittamisia. Selviytyminen on kaikkineen tekoja ja toimintaa sekä hyvässä että vähemmän miellyttävässä mielessä. Toisaalla siihen liittyy myös vastuuta. Jostakin luopuminen aiheuttaa tunnemielteen, onko tämä nyt oikein? Petänköhän nyt jonkun lupaukseni jollekin? Oliko lupaus itselle4ni? Jonkin asian toteutukseen tai toteuttamatta jättäminen tarvitsee ihmisen mielen hyväksynnän. Tämä voi olla harkittu ja useinkin pidemmänkin ajan pohdinnan tulosta, jolloin se on ollut käsittelyssä kypsyäkseen omantunnon hyväksyntään saakka, mutta… On myös luopumisia, jotka jäävät pois ohjelmasta hiipumalla ja niiden suhteen voi tulla mieleen tarve käydä ennen perinteeseen kuuluvassa toiminnossa ilmoittautumassa ja osoittamassa vielä kuuluvansa vaikkapa enää vain löyhästi joukkoon.

Miksi otsikossa on sana ”roikkuminen” ja millaisen mielikuvan se antaa?  Jatkohan kertoo sen ristiriitaisuudesta. Jutussa ei olla ihan täydellä sydämellä eli kaikki se, missä on vaikeana aikana ollut mukana ei olekaan tuota roikkumista, vaan se on toteutunut tai ollut toteutumatta tilanteisuuden reunaehtojen puitteissa. Käsitteenä tähän sopii situationaalinen säätöpiiri, jossa ovat sekä pysyvät että satunnaisesti esiin tulevat seikat. Yli laidan heitot toteutuvar harkitusti. Näitä on juuri tälläkin hetkellä. Mukana roikkuminen pitää jonkinlaisen yhteyden yllä. Sen ongelmallisuus ilmenee mahdollisessa ja usein todennäköisessä epätietoisuuden vakkutessa. Sen torjumiseksi pitäisi määritellä yhteyden sisältö odotuksineen osasten keskenään. Iloisia aikoja tämän kirjoittaja koki kotiseurakunnan taholta. Korona-ajan alkamisen jälkeenkään ei oke ollut yhtään kontaktia kummaltakaan suunnalta muutoin kuin tietoinen jäsenyyssuhde. Nyt juuri syntymäpäivän merkeissä käynyt kutsu herätti ilmoittautumaan tilaisuuteen.

Mitä tämä mukana roikkuminen oikeastaan onkaan? Se voi olla ja useinkin onkin vain ja ainoastaan olemisen mielekkyyden toteutumista. Siinä ollaan merkityksellisissä olemisen muodoissa, mikä voi näyttää jonkun muun silmissä turhain päiväiseltä joutilaisuudelta. Kuitenkin tarkoituksellinen joutilaisuus voi toteuttaa elämän tosi tarkoituksellisuutta. Kun on tullut lähteneeksi johonkin hankkeeseen mukaan, niin pienetkin asiat ovat voineet olla hankkeelle ihan hyviä. Kun itse aikoinaan asetin virkatoimien päädyttyä lähtökohdaksi sen, että voin jakaa, minkä itse saan ja rohkaista muita kulkemaan, niin vaikka hihasta nykimisen armolahja onkin heikko, niin näitä on kuitenkin tullut roikkumisenkin aikana toteutettua.  Tilaqnteeksi voi tulla sekin, että päätös jatkamisesta tai irtautumisesta on tehtävä tässä ja nyt! Se nykyään useimmissa toteutuu tunnistautumisen jälkeen nappia painamalla ja jos sille on määräaika, niin se on tehtävä tässä hetkessä. Juuri jätin painamatta nappia eli se oli sitten tässä! Paluun mahdollisuus on olemassa tietyn prosessin kautta. Tuskin tähän asiaan sitä on näköpiirissä siinä organisaatiossa. Asia voi jatkua toisaalla sen mukaan kun Luoja suo!

Tietoja

Kirjoittanut Heikki Kemppainen

Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi

Julkaistu: 15.08.2023

Osumat: 243

Omassa kansalaistoiminnassani keskeinen kenttä liittyy ehkäisevän päihdetyön ja sosiaalisten kysymysten alueelle, jossa Ehyt ry on keskeisin toimija. Se on täkäläisessä elämänmenossa osallisena, kiitos siitä erityisesti Porin seudun työttömille. Osallisuuden mahdollistajina ovat yhteistyökumppanit ja verkosto. EHYTin osuus ehkäisevän päihdetyön kokonaisuudesta on osa kansalaistoimintaa. Jäsenyhdistyksien toimintakentän monialaisuus on sekä vahvuus että rajoite. Ennalta ehkäisevä työ on kattokäsitteenä lähes kaikkialla esillä. Siitäpä joutukaankin kysymään, mitä ehkäistään, miten, kuka ja missä? Kuten elämässä yleensä niin usein sattuu ja tapahtuu sekä ennakoitua että yllättävää. Seurauksena hämmennyksen tila, vai onko sittenkään?  

Tietysti voidaan kysyä sitä, miten ja millä tavalla muut jäsenyhdistykset ovat mukana, ja itsellekin on luonnollinen kehotus katsoa peiliin. Olen henkilökohtaisesti sekä itselleni että kanssatoimijoille nähnyt kohtuulliseksi periaatteeksi sen, että kyseessä on vapaaehtoistoiminta ja siinähän on kaksi osaa sanassakin vapaa ja ehto eli on vapaus tehdä tai olla tekemättä, joten itse kukin määrittelee ne reunaehdot, jolla on mukana. Siksi en ole kovinkaan ns patisteluun innostunut ja itseenikin on lieventynyt. Kiitollisuus heitä kohtaan, joiden ansiosta homma on pysynyt joltisessakin käynnissä.

Mikä on olemisen tunneilmaus syksyä kohti mentäessä? Otsikon nappasin yli kaksi vuotta sitten kirjoittamani perusteella. Olin kirjoittanut 14.2.2021 ”Hämmentäviä aikoja elettäessä – teit niin tai näin – aina väärinpäinkö?” Hämmentävät ajat eivät ole ohi eikä varmaan sekään, että kaikki onkin mennyt väärinpäin. En tosin ole nyt saanut täkäläisiltä kumppaneilta tuota viestiä, mutta muualta sitä on tullut. Se on tosin koitunut myös paikallisia järjestelyjä selkeyttäväksi. Siksi tuon tämän asian tässä julkiseksi täällä omalla palstallani, mutta se kylläkin liittyy myös muuhun raittiustyön verkostoon. Olen ollut pitkään vastuullinen nyttemmin korona-ajan alkamisesta suurin piirtein sammutetuin lyhdyin hiipuneeseen tilaan ajautuneessa 19.12.1975 rekisteriin viedyn vanhan raittiusliikkeen yhdistyksestä. Vielä tämän vuosituhannen alkuvuosina se oli mukana useissa hankkeissa ja toteutti opintojärjestön kanssa erinäisiä seminaareja ja ryhmätoimintaa.

Elämässä on hämmennystä eri muodoissaan ja tasoissaan aiheuttavia tilanteita. Hämmennys on siitä kelvollinen kohtaaminen, kun siitä voi selvitä tolpilleen. Kanveesiin lyötynäkin voi vielä nousta ja pudistella päätään, mitä sattuikaan. Tosion se jättää oman muistijälkensä kohteeseensa. Yllätyksestä hämmentyessä voi alkaa koota palasia yhteen ja katsoa, mitähän nyt. Näin voi alkaa toipua vuosikymmentenkin yhteyden katkettua. Tietysti harmittaa, kun on muutaman vuoden turhaan pitänyt yllä jotakin juttua lähinnä aatteen ja solidaarisuuden illuusioinkin myötä. Näin kävi edellisessä kappaleessa mainitun asian kanssa. Nyt kuitenkin tätä kirjoittaessa vuosien historia on siltä’ osin taakse jäänyttä ja pöytä on puhdistettu. Perusta on jätetty voimaan mahdollisen ylös nostamisen varalle, kun se ei nykyjärjestelyllä vaadi panostuksia. Se voi olla telakalla silleen jätettynä, vaikka kymmenen vuotta. Nyt on tehty se, mikä tässä tilanteessa tuntui järkevältä.

Edellä mainittu hämmennys oli se, että oikeudellisesti prikulleen pitävä yksioikoinen viesti hämmensi. Siitä selvittyä ehkäisevä päihdetyö jatkuu ajatuksella raittiin elämän vaalimisesta. Mahdollisesti joitakin mietteitä jää tästäkin prosessissa. Raittiusliike ja nykyinen ehkäisevä työ ovat nykymaailmaan arvokas osa. Kentällä on kilpailua, hyvä niin, mutta se ei saisi polkea alleen fokusta, joka tällä hyvinvoinnin lohkolla on. Mukana olemiseni vuosikymmenten kulussa on tullut törmänneeksi ahdaskatseiseen valta ja etu tuijotukseen. Sitä saattoi löytyä tästäkin asiasta sekä pitkässä juoksussa että sen maalisuoralla. Hämmennys on poissa! Carpe diem ja matka jatkuu!

Tietoja

Kirjoittanut Heikki Kemppainen

Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi

Julkaistu: 08.08.2023

Osumat: 319

Siinäpä tässä sitten epätietoisena on pähkimistä, tekisikö jotakin vai jättääkö silleen tai sittenkin …mutta kun paikalle pöllähtää kaiken tietävä saarnaaja, hän saneleekin ”juuri tolleenhan asia on! ” Näin onkin kaikki hyvin, vai onko sittenkään? Heittäkin yhden totuuden kertojia maailma ehkä tarvitsee, mutta sittenkin heidän toimistansa ei välttämättä johdakaan muuhun kuin umpikujan syvenemiseen. Onpa itsekin taitanut ainakin yrittää tuohon joukkoon, mutta omalle kohdalle heidän kohtaamisestaan ei ole ollut muuta kuin mielen harmia!

Tieto on valtaa, sanoi englantilainen filosofi ja lordikansleri Sir Francis Bacon (1561-1626). Nykyään valta on sillä, joka kykenee seulomaan valtaisista tietomassoista sen oleellisen ja hyödyntämään sitä järkevästi. Kysymys onkin, mikä on tietoa tai taitoa tai elämän viisautta? Edelleen on kysymys, kenelle se sitä on? Kun oma johtoajatus on jakaa, mitä itse on saanut, niin oma kokemus suuntaisi näin toimia toisen hyväksi ajateltuna neuvona ja auttamisena. Porukoissa on tullut itsekin kokeneeksi sitä, että toinen sortunut tai sorrettu onkin hyvä asiantuntija. Tätähän meillä itse kullakin on erinäisistä asioista, jota on paikallaan jakaa, mutta… Kysymys ei olekaan aina itse asiasta sisältöineen, vaan siitä, miten se on esitetty. Väärään tilanteeseen heitetty oikeakin asia menettää herkästi merkityksensä ja hyvä tarkoitus kääntyykin itseään vastaan.

Saarnan paikka on kirkon saarnastuolissa tai puhujalavalla. Kovilla sanoilla on elämässä oma paikkansa, mutta ihan mihin tahansa ne eivät sovi. Loukkaantuminen on inhimillinen reaktio. No, tuo loukkaantuminenhan on vain heikkoa itsetuntoa, joten siitä vaan ryhdistäytymään, mutta… Näin on tullut itsekin ajatelleeksi joskus syvissä vesissä räpelleenä, jonka kuitenkin aikoinaan vuosia sitten muutoin jokseenkin saamattomilta vaikuttaneet terapeutit oikaisivat. Käskynä osoitettu kehotus ”himmaa jo!” on erilainen saarnatuolista osoitettuna kuin kadulla alan kaverin hihkaisu! Saarnan sanoma voi valua kuin vesi hanhen selästä läpäisevästi jättämättä jälkeä, mutta hihkaisu voikin pysäyttää. Saarna voi johtaa edellä mainittuun loukkaantumiseenkin.

Muinoin velipuoleni kanssa savotassa pöllien taapeloinnissa tullut erimielisyys ratkesi hänen lausahduksellaan ”kukin taaplaa tyylillään.” Tuota käytin Malagalla vuosia sitten ryhmässä, kun tarvittiin omakohtainen lentävä lause. Parikymmentä vuotta sitten syntymäpäiväjutussa toimittaja oli nimennyt minut oman tiensä kulkijaksi. Siispä nurkassakin ollessa miettimiseen, ”silleen tai ehkäpä juuri tolleen” ratkaisuja. Tätä kirjoittaessa on, että ”juuri silleen!” sanotpa sinä kaiken tietävä nyt mitä tahansa! En väheksy asiantuntemusta ja siihen liittyvää tietämystä, mutta jos se edellyttää jotakin olennaista itsestäni poistamista, niin sitä uudesti syntymistä en halua. Olen usein aloittanut alusta ja viimeisin alusta aloittaminen on kantanut, kiitos siitä sen mahdollistaneille!

Tänäänkin pitää itse muistaa ja kaikkien hyviä neuvoja tarjoavienkin samoin se, että on olemassa kaiken aikaa vaihtoehto ”silleen juuri kuten ajattelen” tai ”tolleen, kuten nuo ”hyvät neuvot?” suosittavat! isäksi on olemassa asioita, jotka vaan ovat ja sillä siisti! Siispä ollaan tilanteessa: ”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.” Ratkaisuna onkin toisin ajattelemisen tarve. Jostakin olen sittenkin melko varma. Vuosikymmeniäkin kestänyt yhteys ja sen toiminto voi osaltani tulla tiensä päähän ja silloin ratkaisu in tehtävä kokonaisuuden kannalta. Kokonaisuus huomioi myös oman itsen. Tosin näissä ”tolleen” vaateissa useimmiten ei ole saottavissa olevaa vaihtoehtoa. Vaihtoehdottomuus ei sittenkään rajoita omaa ratkaisua ajatella asiasta ja toimia silleen.

Tietoja

Kirjoittanut Heikki Kemppainen

Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi

Julkaistu: 16.07.2023

Osumat: 349

Korona-aika opetti etäilyä sekä etätyön että etäosallisuuden ja etätilaisuuksien toteutuksina, mutta edellä mainitun ohella se opetti yleisesti itse kullekin etäisyyksien ottamista lähes kaikessa muussakin. Tulikohan mukana lisää EVVK mentaliteettia, siis ”Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa” ajatuksilla. Tämä kaikkineen tarjosi aiemmasta poikkeavaa osallisuutta elämään, mutta mitä muuta se onkaan voinut tuoda mukanaan? Sitä onkin tuon ajan jälkeen tullut miettineeksi omasta sisimmästä nousevilla mietteillä kyläteitä tallustellessaan. Siinä on monia elämänsä toteuttamista helpottavia tekijöitä, mutta siinä saattaakin olla jotakin omakohtaisen arvioinnin sijaa. Muutos on merkinnyt sekä hyvää että mahdollisesti vähemmän hyviä muutoksen piirteitä.

Siirtymä etäilyn toimintamallille synnytti uusia toimintojen sovelluksia. Niinpä olikin mahdollisuus etääntymällä aiemmasta irti päästämineenkin. Oli helppoa unohtaa yhteyksiään. Horjuvalla rakennelmalla olleista yhteyksistä on ollut jokseenkin kivutonta irtaantua pelkästään koko asian sivuun siirtämällä. Toisaalta ehkä jopa hiukan heikentymässä ollut yhteys on saattanut vahvistua kyseisen asian tullessa mieleen ja näin onkin tullut lähdettyä ”ilmoittautumaan” sinne. Sosiaaliset kontaktit tarvitsevat pysyäkseen yllä sosiaalista pitovoimaa vetovoiman heikentyessä. Siinä ihmisen elämäntavan säännöllisyydet ovat yksi osa. Korona-ajan myötä porukoiden hajoaminen oli tosiasiaa. Joitakin kasaantui uudelleen joko kokonaisuudessaan tai osittain.

Toimintapöytänsä takana on mahdollisuus syvämietteisiin siitä, mikä onkaan edelleen arvokasta ja arvoistani mukaista toimintaa. Syvämietteisyyteen tarvitaan arvot ja omat asenteet sekä erityisesti mukaan on otettava tunteet. Viime mainittu tulee toiminnan tuoksinassa sivuutetuksi, mutta ne voivatkin ryöpsähtää yllättävästi valloilleen. Omassa hiljaisuudessa pähkiminen ei aina ole kovinkaan suotavaa, mutta oman turvallisuuden olotilassa voi mietiskellä, onko jokin juttu riittävän merkityksellinen. Mietinnän tuloksena uhriutumisen kulttuurista irtaantuminen on mahdollinen. Hyödylliset uudelleen arvioinnin tehtävät ovat olleet tarpeen!

Etäily on sittenkin taitolaji. Siinä vuorovaikutussuhteet ovat toisenlaiset kuin live elämässä. Sanaton viestintä jää valtaosaltaan sivuun silloinkin, kun kamerat ovat käytössä. Sähköisesti mielipiteiden esittämisen dialogisuus on mahdollinen, mutta joka tapauksessa se on eri juttu kuin kasvokkainen tapaamisissa. Tämä saattaa unohtua kokeneeltakin toimijalta ja näin tulee esittäneeksi varomattomasti mielipiteitään. Syrjimätön puhe on vaikea taitolaji tavallisessakin vuorovaikutuksessa, mutta erityisen vaikeaa se on sähköisessä kansakäymisessä. Se voi olla ns niskan päällä sanelua ja kannanottojaan esittämistä ylätasolta antamatta tilaa vastaukselle.

Edellä mainitusta on tullut kokemuksia ja jopa opetusta mailin ”siperia opettaa” tai oppia kantapään kautta. Näitä on sekä hyvässä että vähemmän hyvässä mielessä. Keskeisenä etäilyn kulttuurin pulmaksi onkin noussut pähkäilyissäni syrjäyttämisen ja kysymys. Siinä on sekä itse toteutettua itsensä syrjäyttäm8istä että kanssakulkijoiden myötävaikuttamisen tuotosta. Siksi yhteisöjen olisikin tarpeen keskustella omasta etäilyn kulttuuristaan.  Rajalla häilyvien on tarpeen olla valveilla omien arvojensa suhteen, sillä etäilyn kulttuurissa saattaa heivata sivuun itselleen jotakin tärkeää ikään kuin vahingossa. Omakohtainen resilienssi on tarpeen ja hyvää tekee mietintähetkien ottaminen käyttöön. Jos ja kun huomaa, että raja meni nyt rikki, niin on ratkaisun paikka omakohtaisena valintana. Siispä kiitos etäilyn kulttuurin saapumisesta omaankin elämänpiiriin! Se voi mennä överiksi, mutta voipihan se ollakin tosi hyödyllinenkin!

Tietoja

Kirjoittanut Heikki Kemppainen

Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi

Julkaistu: 30.05.2023

Osumat: 511

Minuun on iskenyt uusi fobia. Onko se robofobia? Pöydälläni on vielä kesken Jussi Marttisen kirja ”Robofobia Mikä roboteissa ja tekoälyssä pelottaa?” Ilmoitan, että robofobiaa tai tekoälyn fobiaa ei ole, eikä russofobiaakaan! Fobia minulle ei olisi vanha eikä uusikaan, sillä fobiaa en tunnista, vaikka tuskailenkin erinäisesti. Entisenä byrokratiakoneiston virkamiehenä koen byrokratian tuskaa siitä, että se näyttää hyökkäävän pienimuotoisien kansalaistoimintojenkin kimppuun.  Siinä sitä avustavat jotkut oikeaoppiset ”kansalaisbyokraatit”. Puolitoista vuotta sitten kävimme pienen keskustelun somessa pankkien suhtautumisesta pienten yhdistysten rahaliikenteeseen. Pankit ovat niputtaneet kaikki yhdistykset samaan nippuun yrityspankkiasiakkaiksi.

Pankit ovat liikelaitoksia ja tehtävä on tuottaa voittoa ja sehän kuuluukin pelin henkeen eli tältä osin asia on pläkki. Tämä oli jokunen aika sitten työpajoissa esillä yhteisten toimintojen lainsäädännön uudistamiseksi ja tältä osin lainsäädäntöä uudistettiin viime vuonna. Ei ole mitään järkeä siinä, että tilinhoidosta maksetaan perushintaa 180 euroa vuodessa ja lisäksi tulee muutamistakin tilisiirroista maksuja muutama kymppi lisää, Yhdistyksen rahaliikenteeseen suhteutettuna tuo kustannus saattaa olla jopa kolmasosa koko vuoden liikkeestä. Ei olekaan ihme, että pannaan pillit pussiin ja pussin suu kiinni ja hommat ovat loppu.

Niin mutta…  Aikoinaan taitelija Simo Salmiselta jäi mieleen soimaan ”se se vaan on sillä lailla, että… ” Niinpä se se vaan on sillä lailla, että tässä eivät liikevoittoa kehräävä pankkilaitos olekaan yksin syntipukki. Hommaan saattavat kytkeytyä omat joukot byrokraattisine systeemeineen. Suomen kansalaistoimintojen organisoituminen on aikoinaan luotu byrokratiakoneistoksi hierarkioineen aidon fordismi-tayloristisine liukohihnoja muistuttavine hallintoineen. Näin on sitten kentällä kylillä ja aitovierillä ihmisiä tapaavien ylläpidettävä myös ylätason koneistoa. Niinpä voi olla niinkin, että kerran vuodessa tulevasta viestistä on maksettava ylätasolle tietty summa. Jos sitä ei maksa tietyn ajan kuluessa, niin yhdistys saa potkut. On myönnettävä, että on kylläkin tapahtunut kehitystäkin siinä, että näitä hallintokoneistoja on sekä purettu että kevennetty.

Lainsäädännön uudistuskeskusteluissa oli myös esillä uudenlaisia rakennemahdollisuuksia toimintaryhminä. Ne ovat jääneet sivuun ja luultavaa on, että nyt on niin isoja asioita listalla, että nämä eivät pääse nousemaan esiin. Kuitenkin nykysäännöstönkin puitteissa voidaan toteuttaa onnistuneita ratkaisuja. Kun ylätasolta paukahtaa uloslyönti tai muita vaikeasti ylitettävää, niin annetaan niiden jäädä lepotilaan ja lähdetään rakentamaan riippumatonta omaa pienjuttua. Tässä hyvä viitekehys löytyy ”neljännen sektorin” ajattelusta, joka on itsevoimaisuuden kentän suunnalla. Ruohonjuuritason toiminnot ovatkin enemmänkin mahdollisuuksien taidetta. Huomasin lehdestä Kainuun kylätoiminnan pulmat, joita oli ratkottu vastuunkantajatahon konkurssin jälkeen.

Moderniin maailmaan kuuluu instituutioita ja on hienoa olla suurissa asioissa mukana, mutta siinä voi  kadota jotakin pientä inhimillistä. Niilikin alkaa lähteestä. Pientoimijat voivat elää tavallaan ilman sateenvarjoakin. Järjestelmillä ja organisoitumisilla on omat merkityksensä sekä hyvässä että vähemmän hyvässä mielessä. Tuki on hyvä, jos ”katto-organisaatiot” sitä tarjoavat, mutta ne voivat sitoa ja ahdistaakin jopa turmiollisesti. Aatteen kannatuksen vuoksi niissä kannattaa olla mukana, mutta silloinkin on nähdäkseni ymmärrettävää, että pieni toimija voi perustellusti priorisoida pienet resurssinsa. Mukana oleminen suuremmassa liikkeessä on arvokasta sinänsä, mutta arvostetaanpa myös itseämme ja omaa toimintaamme vaikka se olisikin pientä!