Tulosta
Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
Osumat: 464

Millainen on ollutkaan elämänotteemme tuona aikana? Onko ote pitänyt? Miten onkaan toiminut vuorovaikutus ja osallisuus muutoksen melskeissä – kuinka ollaan oltu yhdessä vai onko käperrytty? Olemme eläneet poikkeuksellista aikaa vaikka kuinka sitä yrittäisi maalailla positiivisilla väreillä. Omakohtaisesti voisin hehkuttaa vaikka miten. Olen osallistunut ennätysmäisen paljon mitä erilaisimpiin juttuihin tosin käymällä vain kaksi kertaa Kainuussa ja yhden kerran Ulvilassa. Osallistumiset ovat merkinneet paljon ja pitäneet henkisen kuosin kasassa, mutta…Tämä ilo on arvokasta itselleni, tuskinpa liioin mitään muuta! En väheksy tätäkään merkitystä, mutta se sysää sivuun yleiset laajemmat ulottuvuudet. Siksi sisäinen ääni käskee kirjoittamaan otsikoksi vastakohdat.

Vaikutukset tuntuvat kaikkialla yhteiskunnassa. Julkisuudessa kannetaan huolta erityisesti hoitovelasta ja puhutaan syrjäytymisestä sekä valtion velasta. Nuorista ja iäkkäistä kannetaan huolta – hyvä niin! Erityisesti korona-aika on vaikuttanut iäkkäisiin, joiden terveyttä tauti uhkaa eniten. Lääkkeeksi määrättiin iäkkäiden hyvinvoinnin turvaamiseksi suositukset iäkkäiden karanteenista ja samalla kaikki heille järjestettyjen ryhmien lähitapaamiset loppuivat. Tyhjän Eetun aukion kuvani sai kouluaikani luokkakaverin kysymään, onko Porissa asukkaita? Tarve puhua ja kuunnella, osallistua ja olla osa yhteisöä jäi ihmisenä olemisessa elämään. Omalta osaltani ei siis yhteyksien puutetta ole ollut, mutta tiedän ja olen itsekin kokenut, mitä käpertyminen omiin nurkkiin aiheuttaa. Muistan joskus käytetyn tilanteesta pystyyn kuollut kuvausta.

Poikkeusaikana järjestöillä on ollut tärkeä rooli iäkkäiden hyvinvoinnin ylläpitämisessä ja avun järjestämisessä. Karanteenirajoitusten alkaessa syntyi toimintoja, joilla lähennyttiin ihmisiä. Monet hakivat luovuuttaan käyttämällä keinoja ylläpitää rajoitusten sallimissa rajoissa toimintoja. Osaammeko olla kiitollisia niistä?

Otsikon loppuun kirjasin, miten jatketaan? Ollaanpa ensinnäkin kiitollisia siitä, että kaikesta huolimatta yhtä ja toistakin toimintoa on olemassa edelleenkin. Tämä aika on hajottanut monia juttuja perheistä yhteisöihin saakka. Jos ja kun jotakin on mennyt palasiksi, on aika koota niitä ja katsoa eteenpäin. Itse olen palapelirajoitteinen, sillä en onnistu liioin alkeellisimmankaan palapelin kokoamisessa, mutta jossakin muussa olen jonkin verran mukana sen mukaan kun Luoja suo ja lääkäritkin sen sallivat. Osattomuuden kurimukseen joutuneita on vetäytynyt myös omilla ratkaisuillaan sivuun, mutta luulen myös unohduksiin jääneitä olevan. Heidän kohdallaan saatetaan tarvita hienovaraista hihasta nykäisemistä osoituksena siitä, että tulepa mukaan. Olin hamassa menneisyydessä operoimassa erään järjestön hakevan toiminnan hanketta, jossa oli juuri tuon kaltainen toiminta-ajatus.