Tulosta
Kategoria: Heikki Kemppaisen blogi
Osumat: 306

Laitoin facebookin seinälleni Metsämuseo Lustosta saadun kuvan leimakirveestä ja kysyin, mikä tämä on ja oletko sitä käyttänyt? Vastaajat joko varmoina tai kysymysmerkki perässä vastasivat, taitaa olla leimakirves. Joku vastasi olleensa tuon kohteena äskettäin saamansa natoisti leiman kautta. Itseänikin tuo leimaantuneisuus koskee. Leimaantuminen on iät ja ajat ollut arjessa mukana. Ajankohtainen ja itselleni uudeksi koettu leima on russofobi, jota en tunnista ansaituksi. Sitä paitsi seurattuani asiaan liitännäisesti pureutunutta viestiketjua ja some keskustelua on tullut kuva siitä, että on täysin hämärän peitossa, kuka ja millainen on kyseinen leiman saanut ihminen? Siis tarvitaan muutakin kuin se, että on kriittinen viime aikojen tapahtumiin. Sen sijaan muita sekä ansaittuja että kohtalon tuomia leimoja on.

Jollakin on ollut kylähullun leima. Nuo vanhan ajan kylähullut olivat yhteisönsä tietyntyyppisiä ihmisiä, joille suotiin jotakin tuolle tyypille kuuluvaa yhteisönsä omaksumien normien puitteissa. Yleensä stigmaatio merkitsee kohteensa negatiivista leimaamista. Tietyn murteen tai murrepiirteen tulkitaan osoittavan käyttäjän kuulumista johonkin sosiaaliluokkaan tai väestöryhmittymään. Stigma on nähtävä osana ihmistä, joita ovat sosiaalinen, henkilökohtainen ja egoidentiteetti ja leima voi olla osana näissä.

Joitakin leimoja voi itseensä lyödä imagonsa pönkittämiseksi. Minähän olen sitä ja tätä! Kysymys onkin sitten, miten uskottava tämä leima on ja miten pysyvällä värillä se on lyöty. Leimakirveellä lyötiin puuhun merkki, jolloin se oli pysyvä. Tatuoinneilla voi tietysti saada itseensä vahvan merkin, mutta siinäkin on kysymys uskottavuudesta. Näitäkin laitetaan uusiksi. Näin leimaantuminen joksikin voikin olla hyödyllinen henkilökohtaisessa tai egoidentiteetissä sekä leimansa sosiaalista identiteettiä voi yhteisössä käyttää.  

Leimakirveen heiluttaminen metsäalalla on ollut ammattimaista arvokasta hommaa. Leimanlyöjälle itselleenkin on kehittynyt identiteettiin leima ”yhtiön miehestä” ja sillä on jo sinänsä arvoa. Muutoin arjessa leimakirveen käyttö on vaikea kysymys, sillä sitä usein käyterään pahansuopaisuuden ulottuvuudella, jossa ihminen jää lyönnin alle. Edellä oli esillä omaehtoinen leiman ottaminen. Sellainen voi olla esimerkiksi tietyn tosiasian tunnustaminen ja sen myöntäminen minuun itseeni kuuluvaksi. Niitä voi olla useita kuten diabeetikko, sydänsairas ja aivovammainen. Näihin liittyviä tunnusteita voidaan tai pitääkin kuljettaa mukanaan. Näiden kanssa yhteiselo toimii luonnikkaasti eikä aiheuta suurempia pulmia yhteisötoiminnoissa. Vammaisen ja sairaan huomioimista nykyisin pidetään ns itsestään selvyytenä.

Henkilöön liittyvät leimat ovat omiaan toiseuttamaan ennakkoluulojen kautta. Kun jostakin tiedetään yleisesti jotakin, sanotaan usein ”hänhän on niitä…” Tämän ”niitä” sisältö nousee sitten kunkin mielikuvien ja ennakkokäsitysten pohjamudista. Stigman pulmallinen alue liittyy päihteisiin. Jossakin vaiheessa oli alkoholista puhuttaessa sanonta henkilökohtaisesta ongelmasta. Alkoholismi on lääketieteen käsitteistöä, joten sen luulisi voivan toimia myös ihmisen kuvassa siinä kuin mikä tahansa muukin asia, mutta…. Minähän olen niitä…, Näin voi sanoa olevansa Jorma Ojaharjun kirjoittaman työväen raittiuspäivän 1984 kirjasen mukaisesti ”eronnut vakinaisesta palveluksesta” ja nyt tästä eteenkinpäin toipuvana ja sitten toipuneena alkoholistina.

Henkilökohtaisessa ja egoidentiteetissä eronneella vakinainen palvelus on olemassa edelleen mutta taaksejääneenä aktiviteettina. Siten siihen pitäisi suhtautua, kuten ihmisen henkilökohtaisiin tekijöihin yleensäkin, mutta… Kompastus on mahdollinen. Sen voi ottaa kiveksi, jolla heittää toista. Samalla voi nostaa itsensä jalustalle hyvänä ihmisenä lyödäkseen toista. Kiveksi ottamista on esiintynyt somessa, jolloin on heitetty tällä kivellä toisinajattelevaa täysin eri asiassa. Kivien heitteleminen ja lievempänä erinäiset tökkäykset näyttävät lisääntyneen lähes vihapuhetta lähenteleväksi. Henkilökohtainen ja tai egoidentiteetin stigma on pysyvää ja ihmiseen kuuluvaa, jolloin siihen tarttuminen on henkilökohtaista.

Nykyisessä some maailmassa täysin muusta kiukustuneena saatetaan lyödä kaveria vanhalla jutulla oman erinomaisuutensa osoituksena. Alkoholi ja raittius siitä on kätevä juttu. Sitä eivät käytä fiksut raittiit. Heille toipunut alkoholisti on raitis kaveri muiden joukossa. Hän on tuon asian todennut ja se on kirjattu hoitokertomuksiin siinä kuin muutkin hoitoon vaikuttavat asiat. Fiksut kohtuullisestikin käyttävät huomioivat raitistuneen tilanteen ja suovat mukisematta hänen toisenlaisen menettelynsä kutsuissa ym tilaisuuksissa. Asia nostetaan esiin kaverin halutessa. Siis kysymys on itsestä poispäin katsominen. Raitistuneen alkoholistin leima on yksi muiden mahdollisten leimojen listassa, mutta sehän on oma. Leimoja voi olla monia sairauksien ja vammojen sekä iän ym myötä kohtalon sanelemina.

Kaikkien sekä leimojen että muiden tekijöiden huomioiminen on vuorovaikutuksellista taitoa tarvitseva alue. Siksi pitäisi kyetä ajattelemaan, mitä kulloinkin sanoo tai kirjoittaa, jotta säästyy ”sammakoiden” heittelyltä, joissa useinkin on toista loukkaavia piirteitä. Ystävyydenkin ohjeena voi pitää sitä, että älä neuvo, jos toinen ei neuvoa pyydä. Neuvojan sinänsä hyvä tarkoitus voi helposti tuottaa vahinkoa. Jos hän ei ymmärrä välttämätöntä apua pyytää, niin neuvomiseen on mentävä varovaisuuden kautta. Stigman purkaminen on yksi ehkäisevän päihdetyön tehtävä ja vaikka sosiaalisessa identiteetissä ihminen on itselleen omaksunut alkoholistin leiman, niin se on hänen omansa ja ulkopuolisen siihen on suhtauduttava kohteliaalla tavalla. Elinikäiseksi tullut identiteetin osa on ihmistä itseään ja siksi siihen pitää suhtautua kohteliaasti kuten mihin tahansa henkilökohtaiseen asiaan.