Olin äskettäin facebookin kuvassani yhden päivän omassa kuplassa! Illalla tuli havainto, nytkö se poksahti? Kuplien kuuluukin näin tehdä, kun on aika hajota. Lapsuudessa saippuakuplien puhaltelu olkipillillä oli hauskaa. Kuplassa voi nähdä värejä ja oikeastaan vaikka mitä, sillä nehän ovatkin illusioita. ”Suuri illusioni” on Mika Waltarin vuonna 1928 ilmestynyt läpimurtoromaani, jonka hän kirjoitti vain muutamassa kuukaudessa asuessaan alle 20-vuotiaana Pariisissa. Kirja kuvasi sen ajan nuorten tuntoja ja elämänkäsitystä. Mikä onkaan illusio? Sehän on mieleen muodostettu haavekuva. Filosofiassa illusionistinen näkemys onkin sitä, että monet käsityksemme ovatkin harhaa. Taiteissa illusionistisia ovat teokset, jotka pyrkivät luomaan aidon tilavaikutelman tai muutoin harhauttamaan katsojaa luulemaan kuvia aidoiksi esineiksi. Taikurit ovatkin silmänkääntäjiä!

Onko jokin totta vai ei, siinäpä kysymys? Moni hyvä toiminto on lähtenyt liikkeelle illusioista. Tulevaisuuden verstaissa tällä on paikkansa. Todellisessa elämässäkin meillä on illusionistisia ilmiöitä. Äiti Teresa kävi kuumeessa taivaan portilla, jossa hänelle Pyhä Pietari ilmoitti, että et vielä pääse tänne. Äiti Teresa päättikin ”maksaa potut pottuina” ja täyttää taivaan slummien asukkailla. Haavekuvat ovat ihan hyviä kunhan tajuntaan on iskostunut sen todellinen olemus, että tuo juttu onkin haave eikä todellisuutta. Siinähän voi olla jotakin, joka hämää pitämään sitä täytenä totena. Siis mielen taitelija onkin onnistunut tehtävässään luoda illusionistinen taideteos.

Tällaisia miellekuvia meille on voinut syntyä sekä isoista että pienistä asioista sekä menneisyydestä että nykyisyydestä. ”Auta armias” sanottiin joskus nuoruudessakin kun homma luhistui ja sitä kysytään tänäänkin. Tämä on edessä, jos ja kun tämä illusionistinen kuva on piirtynyt mielen seinälle niin vahvoilla maaleilla, että se on ja pysyy siellä aina lähes elämän ja vaikkapa maailmanloppuun saakka. Miten olla, jos ja tässä ihmisen maailmassa, kun siihen sorkkijoita riittää. Jos tämä on vieläpä henkilökohtainen kipupiste, niin pienikin tökkäys siihen saattaa romauttaa ihmisen mielen rakennelmaa.

Ihminen on ajattelunsa vanki. Näemme, mitä näemme, emme välttämättä sitä, mitä on. Äkilliset tilannemuutokset koskettavat ihmisen kokonaisuutta. Henkisellä kentällä jokaisella on oma maailmansa, jonka kanssa hän on tekemisissä todellisuuden kanssa. Hän myös kokee siihen kohdistuvat iskut omalla tavallaan. Korona-aika katkaisi äkillisesti arjen rutiinit ja tarvittiin joustavuutta selvitä eteenpäin. Tämä tarkoitti oman resilienssin toimivuutta ja sen kehittämistä. Aiemmasta rytmistä ja monista arkeen piirtyneistä tavoista oli luovuttava. Kuvioon tuli aukko, jolle tarvitaan täyte. Tyhjiö täyttyy tavalla tai toisella. Niinpä saattoi poksahtaa todellisuudenkin kupla! Ihmisenä oleminen on kokonaisuus ja siinä on illusioillekin oma sijansa. Niistä saattoi olla jopa apua tuossa tyhjyyden paikkaamisen vaiheessa.

Niin yllättävää kuin se onkin, niin jollekin ja monelle todellakin uutinen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan oli järkytys. Perusteluja ja selityksiä alkoi sinkoilla sosiaalisessa mediassa. Mikä olikaan sitten kullakin mielikuvissa kuva Venäjästä ja Ukrainasta. Venäjään liittyi ehkä jotakin opittua ja jäänteitä vanhoista mielteistä Neuvostoliiton ajoilta. Kuinka paljon siinä oli illusioita? Sitä voisi olla ihan hyödyllistä miettiä? Rauhan asia on arvokas, mutta sen pysyminen pelkkänä illusionistisena ei taida sittenkään onnistua sotatilan vallitessa. Sodan ensimmäisiä uhreja on totuus. Sen haltijoita alkoi esiintyä leimakirvestä heilutellen. Rauha voi olla mielessä illusionakin kunhan muistaa, että sota tai mikä tahansa konflikti ei lopu sitä jatkamalla vaan sopimalla ja se tarvitsee konkreettisia tekoja. Siinä paras matka, minkä voi tehdä, on mennä toista osapuolta puolitiehen vastaan, mutta mitä tehdä, jos tämä toinen ei sinne tule?

Illusiokuplan poksahtamisen seurauksena voi tilalle pullahtaa ilkeä ja kaunainen mieliala. Jos ei mihinkään muuhun voi vaikuttaa, niin omaan mieleensä voi suunnata tahdon voimaansa ja näin suhtautumistapaansa voi muuttaa. Jos kaikki muut ilkeilevät ja heiluttavat leimakirvestä, niin itse siihen ei tarvitse lähteä. Tätä tässä viime aikoina on tullut ajatelleeksi mutta aina se ei ole pysynyt kuitenkaan täysin hallinnassa. Haaveet ovat haaveita, ihannekuvat ovat ihanteita ja harhakuvitelmat ovat harhoja sekä todellisuus on totta! Yritettäisiinkö näitä erotella toisistaan!