Minuun on iskenyt uusi fobia. Onko se robofobia? Pöydälläni on vielä kesken Jussi Marttisen kirja ”Robofobia Mikä roboteissa ja tekoälyssä pelottaa?” Ilmoitan, että robofobiaa tai tekoälyn fobiaa ei ole, eikä russofobiaakaan! Fobia minulle ei olisi vanha eikä uusikaan, sillä fobiaa en tunnista, vaikka tuskailenkin erinäisesti. Entisenä byrokratiakoneiston virkamiehenä koen byrokratian tuskaa siitä, että se näyttää hyökkäävän pienimuotoisien kansalaistoimintojenkin kimppuun.  Siinä sitä avustavat jotkut oikeaoppiset ”kansalaisbyokraatit”. Puolitoista vuotta sitten kävimme pienen keskustelun somessa pankkien suhtautumisesta pienten yhdistysten rahaliikenteeseen. Pankit ovat niputtaneet kaikki yhdistykset samaan nippuun yrityspankkiasiakkaiksi.

Pankit ovat liikelaitoksia ja tehtävä on tuottaa voittoa ja sehän kuuluukin pelin henkeen eli tältä osin asia on pläkki. Tämä oli jokunen aika sitten työpajoissa esillä yhteisten toimintojen lainsäädännön uudistamiseksi ja tältä osin lainsäädäntöä uudistettiin viime vuonna. Ei ole mitään järkeä siinä, että tilinhoidosta maksetaan perushintaa 180 euroa vuodessa ja lisäksi tulee muutamistakin tilisiirroista maksuja muutama kymppi lisää, Yhdistyksen rahaliikenteeseen suhteutettuna tuo kustannus saattaa olla jopa kolmasosa koko vuoden liikkeestä. Ei olekaan ihme, että pannaan pillit pussiin ja pussin suu kiinni ja hommat ovat loppu.

Niin mutta…  Aikoinaan taitelija Simo Salmiselta jäi mieleen soimaan ”se se vaan on sillä lailla, että… ” Niinpä se se vaan on sillä lailla, että tässä eivät liikevoittoa kehräävä pankkilaitos olekaan yksin syntipukki. Hommaan saattavat kytkeytyä omat joukot byrokraattisine systeemeineen. Suomen kansalaistoimintojen organisoituminen on aikoinaan luotu byrokratiakoneistoksi hierarkioineen aidon fordismi-tayloristisine liukohihnoja muistuttavine hallintoineen. Näin on sitten kentällä kylillä ja aitovierillä ihmisiä tapaavien ylläpidettävä myös ylätason koneistoa. Niinpä voi olla niinkin, että kerran vuodessa tulevasta viestistä on maksettava ylätasolle tietty summa. Jos sitä ei maksa tietyn ajan kuluessa, niin yhdistys saa potkut. On myönnettävä, että on kylläkin tapahtunut kehitystäkin siinä, että näitä hallintokoneistoja on sekä purettu että kevennetty.

Lainsäädännön uudistuskeskusteluissa oli myös esillä uudenlaisia rakennemahdollisuuksia toimintaryhminä. Ne ovat jääneet sivuun ja luultavaa on, että nyt on niin isoja asioita listalla, että nämä eivät pääse nousemaan esiin. Kuitenkin nykysäännöstönkin puitteissa voidaan toteuttaa onnistuneita ratkaisuja. Kun ylätasolta paukahtaa uloslyönti tai muita vaikeasti ylitettävää, niin annetaan niiden jäädä lepotilaan ja lähdetään rakentamaan riippumatonta omaa pienjuttua. Tässä hyvä viitekehys löytyy ”neljännen sektorin” ajattelusta, joka on itsevoimaisuuden kentän suunnalla. Ruohonjuuritason toiminnot ovatkin enemmänkin mahdollisuuksien taidetta. Huomasin lehdestä Kainuun kylätoiminnan pulmat, joita oli ratkottu vastuunkantajatahon konkurssin jälkeen.

Moderniin maailmaan kuuluu instituutioita ja on hienoa olla suurissa asioissa mukana, mutta siinä voi  kadota jotakin pientä inhimillistä. Niilikin alkaa lähteestä. Pientoimijat voivat elää tavallaan ilman sateenvarjoakin. Järjestelmillä ja organisoitumisilla on omat merkityksensä sekä hyvässä että vähemmän hyvässä mielessä. Tuki on hyvä, jos ”katto-organisaatiot” sitä tarjoavat, mutta ne voivat sitoa ja ahdistaakin jopa turmiollisesti. Aatteen kannatuksen vuoksi niissä kannattaa olla mukana, mutta silloinkin on nähdäkseni ymmärrettävää, että pieni toimija voi perustellusti priorisoida pienet resurssinsa. Mukana oleminen suuremmassa liikkeessä on arvokasta sinänsä, mutta arvostetaanpa myös itseämme ja omaa toimintaamme vaikka se olisikin pientä!