etusivuotsikko2

- Puuduttavaa.

Joko nyt? Olenko kyllästynyt tähän uudenlaiseen ”joutenoloon”. Vaikka minulta ei oikeastaan ole mitään kielletty, niin silti tuntuu kuin jotain puuttuu.
Tietysti puuttuu.
Omaksi harrastuksekseni luokitellun yhdistystoiminnan puitteissa tapahtuvat yhdessäolot. Ne puuttuvat. Omat läheiset ovat onneksi seurusteluetäisyydellä, jopa konkreettisesti. Heitä olen tavannut ja tapaan vastakin, kun terveenä olen saanut olla. Mutta nuo muut toiminnot ovat ”pannassa”. Jopa kortinpeluu ystävien kanssa. Siinäkin pitää olla sen verran toista liki, että näkö ja lyhyet kädet eivät anna tähän mahdollisuutta.
Pakko odottaa aikaa parempaa.
Soittokierroksia eri suuntiin tehneenä, olen havainnut muidenkin jo odottavan tapaamisia. Mutta maltetaan vielä hetki. Kyllä se siitä, sanoi eräskin tunnettu valtakunnanmies.

- Kylmää.
 Kesä ei ihan vielä tullutkaan, mutta eihän tuo nyt mikään ihme ja kumma tällä leveysasteella ole. Mutta maltetaan vielä hetki, sopinee tähänkin. Tulossa on, kesä ja lämmin. Muistetaan myös pörriäiset (vaikka valeampparipesiä väsäänkin).

Puut 1 pysty  Puut 2 pysty
Talviset lämmöntuottajapuut on pinottu jo odottelemaan kuivumistaan kesän helteessä. Kait nyt sitäkin tänne pohjolaan suodaan. On jossain ennustuksissa luvattu.
Paistoi se päivä, jos ei risukasaan, niin kasaan kumminkin.

- Aika hukassa.
On se välillä niinkin. Kalenteri on, vai allakkako se on? Silti menevät päivät kuin mukkelis makkelis. Ja mitä se hyödyttää kalenterista katsoa, että mikä päivä on kyseessä. Pitäisi ensin muistaa mikä päivä oli eilen. Just niin. Näin sitä on tullut uudestielettyä monet päivät. Mutta hällä väliä.
Kun tuota kalenteria katsoi ”ennen koronaa”, niin merkintöjä oli minne mennä ja millä kellonlyömällä. Mutta nyt. Rasteja menojen päällä. Hyvä sekin tietysti. Nyt voi ottaa happea tulevaan. Ladata akkuja.
Toisaalta. Ei tahdo saada mitään aikaiseksi, kun ei ole ”tärkeäksi” luokiteltua tehtävää suorittaa. Onkohan näin kellään muulla, kuin minulla. Jopa kotitöiden osalta ajatus on, että tekisisikö nyt vai ehkä myöhemmin. Usein tuo myöhemmin on liiankin totta. Olisi huomisellekin jotain tekemistä.


- Ylös ulos ja lenkille.
Liikunta on jees ja sitä pitää olla. Kävelylle, pyöräilemään tai muuten vaan haistelemaan ulkoilmaa.
Tulipa mieleeni nuoruusvuosien liikuntaharrastukseni. Pikkulikkana olin mukana urheiluseuratoiminnassa, kuten niin monet muutkin. Voimistelu ei varsinaisesti ollut minun lajini, vaikka siihenkin tuli osallistuttua, mutta ei varsinkaan suksilla eteneminen.

 Sukset korissaAjatuksiini nousee eräs alakouluaikainen hiihtokilpailu, jonne opettaja oli minut ilmoittanut haluttomuudestani huolimatta. Menin siis kisoihin ja arvannette miten kävi. Jos en nyt ihan viimeinen, niin ainakin toiseksi sellainen olin. Odottelivat maalissa. En ”päässyt” enää muina vuosina hiihtämään. Onneksi.

Juoksut ja hypyt, niistä minä pidin. Ja porukka. Se oli mukavaa. Kisoja kierrettiin ”tuskabussilla” moneen paikkaan. Oi tuota aikaa. Siitä on jo kauan.

 

- Karanteeniahdistus.
Olisiko se sitä, kun mieleen tulee ties mitä. Vanhat muistot ovat tärkeitä eikä niitä kannata hukata. Mielen syöverit säilövät ja päästävät ajatukset valloilleen. Joskus vaikeatkin.
Varsinkin näin karanteenien varjossa, yksin ollessa, ahdistus joskus painaa liiaksi. Valokuva piirongin päällä. Ajatukset harhailevat ja kaipuu aikaan, silloin ennen, ottaa vallan. Saakin ottaa. Se helpottaa. Ainakin joksikin aikaa.

- Digi, digi.
Sitä se on. Tätä päivää.
Ihmisiä kehoitetaan seuraamaan ”verkossa” milloin mitäkin uutista ja osallistumaan palavereihin ja koulutuksiin. Juu, juu. Kaikille tuo ei ole mahdollista, ei edes nuoremmille. Se huomattiin jo koulujen suljettua ovensa, ettei kaikilla lapsillakaan ollut koneita etäopiskeluun.
Entäs me vanhemmat, ikäihmiset. Ei ole koneita, aina ei haluakaan. Ja jos on, niin varsinkin ns. verkko-osallistumisiin tarvitaan paljonkin oppia. En osaa, sen myönnän.
Onkohan meitä, jotka vietämme digimaailmassa ehkä paljonkin aikaamme, kohdannut digähky/digiyksinäisyys. Seurustelukumppanimme on tämä tunteeton kone, näyttö, televisio, älylaite, jota tuijotamme aamusta iltaan. Ja onko heillä, joilla ei ole mahdollisuutta tai halua kaiken maailman tietokoneaikaan, digitön yksinäisyys.

Pitääpä kilauttaa kaverille!

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

- Ollaan jo huhtikuussa. Aprillipäivä oli ja meni. Oli muuten vanhempieni hääpäivä. Ruokatunti (silloin joskus) oli valjastettu seremonialle. Tuomarikin saatiin vakuutettua, että aikomus on tosi, ei aprillia. Tosi oli.

- Valoa, aurinkoa ja tietysti lunta pikku pakkasen kera. Hetki sitten rakeitakin.
Kun jo luultiin ilmojen puolesta oltavan liki kesässä, niin eihän tämä Suomen suven tulo ihan silleen mene. Kevät (ja kesäkin) keikkuen tulevi. Toppatakki saa olla vielä liki (villahousut ties missä), eikä hanskojakaan voi heittää narikkaan. Myös ”Pipo päässä pakkasella, kotiin tahdon kuljeskella”...

Ja parempi nyt lumet ja pakkaset, saati keskikesällä. Eihän silti sekään tavatonta ole, etteikö juhannuksena talvinen keli olisi. On sitä tullut mm. telttailua nuoruudessa kelissä kun kelissä. No. Siitä on jo kauan. Ei sitä kaikkea muista. Eikä ole niin väliäkään.

- Virus. Korona on vaipallinen virus, jonka kuori tuhoutuu saippuaa ja vettä käyttäen.
Joo. Tuollainen tieto jostain kantautui korviini.
- Eihän sinne Poriin vahingossa tai ohikulkumatkalla voi osua. Sinne täytyy tulla!, sanoi entisajan opiskelukaverini, etelän ihminen. Toivottavasti noin on edelleen. Korona ei löydä tietä tänne.

- Vierivä kivi ei samaloidu.
Sananmukaisesti tuo tuli eteen tutulla ulkoilureitilläni. Siinä se on ollut jo vuosia paikoillaan.

Mustaa1 sivutie  Usein sen ohitin. Onnelantietä kulkiessani. Tai paremminkin siltä tieltä polkua jatkaen. Suora reitti kauppareissulle. Oli.

Näkymä pienen nyppylän takaa suoraan Sampolan sydämeen. Jalkapallo/luistelukentän kautta, skeittiramppiradan ohitse ja koulun vieritse ostoskeskukseen, asukastuvalle, kirjastoon. Nyt ei ole noin.

Polku edelleen on olemassa, mutta näkymä polulta kohti Sampolaa on ihan jotain muuta. Synkkä. Musta. Uusi Itätuuli-rakennuskompleksi polun päässä ja MUSTA seinä vastassa. Vain mustaa.

Koulunpuoleinen kylki sentään on vaaleaa ja ikkunoitakin näkyy, mutta tuo musta. Se on se uusi liikuntahalli/salirakennus. Eikö nyt muuta keksitty, kuin musta pelti.

Minun Onnelantieonneni ei ole enää sama, jota olen aina hehkuttanut. Näkymä sen pilaa.

Silti joskus kuljen tuota polkua, kahlaan mustaa rakennuksen kylkeä seuraillen Sampolan puolelle.

  Sammalkivi sivutie Niin se kivi. Se on edelleen paikallaan. Ja sammaloitunut. Siitä tuli mieleeni liikkumisen tärkeys.

Ei sammaloiduta. Pysyy liikuntakyky jotenkin kohdillaan. Myös karanteenioloissa pitää liikkua. Jos jää sänkyyn makoilemaan, niin kyllä sitten maata saa. "Jalattomaksi" tulee yllättävän äkkiä.

 

- Elämän kerroksellisuus.
Tuo samainen polun kivi antoi ja antaa muutakin ajateltavaa. Liuskekerrokset. Kerroksellisuus. Sitä tämä elämä on.

Meidän kaikkien elämä on täynnä kerroksia. Eri aikakausina, eri iässä, eri elämän vaiheissa. Kuin kuorimalla omaa itseä, löytää monia vaiheita. Kaikki ei ole aina miellyttäviä, mutta kuitenkin ne ovat kaikki minua. Hyviä ja vähemmän hyviä. Liuskekivi sampola

Tapanani on ollut jonkin ”vaiheen” jälkeen todeta, että on aika kääntää sivua elämän kirjassa. Elämässä, kuten tuossa kiven kerroksellisuudessa, alkaa uusi vaihe, jota sitten voi joskus taas muistella.

 Jopa tunteettomaksi ja kylmäksi luonnehdittu kivi antaa ajatuksille siivet. Tarinoita vuosien takaa tulevia aikoja kohdaten. Näin kivikin on täynnä elämää.

- Naapurit. Naapuriapu. Autetaan, jos ei muuten niin kättä heilauttamalla, tervehtimällä tai kilauttamalla kaverille.

Yksi "huutoetäisyydellä" olevista naapureistani kilautti. Tällä kertaa kysyi halusinko tekemäänsä ruokaa. Tottahan otin tarjouksen vastaan. Pyysi tulemaan ”aidalle”.

Aitaparlamentti onkin meille jo vuosien varrelta entuudestaan tuttu. "Permuran kolmio", kuten joskus vitsaillaan. Siinä ne kuulumiset kuullaan ja viestit toimitetaan. Hieno asia, sanon minä. Nyt aidan ylitse toimitettiin ruokaa.

Ai että on mahtavia naapureita. Niitä minulle on suotu joka ilmansuuntaan. Kaikki jeesaavat toisiaan kuka mitenkin osaa. Konkreettiset aidat eivät meitä pidättele.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

(Arkistoja penkoen löytyi mm. tällainen teksti positiivisuudesta ja ajatusten myönteisyydestä. Tekstin laatijasta ei tietoa. T.E.)

 

  1 ilo Myönteinen

 
  ajattelu

 

  • Kun heräsin aamulla, niin tunsin olevani huonolla tuulella, mutta olin siitä vain iloinen. Sehän osoitti, että minulla on tunteita.
  • Sitten laitoin hammasharjalle lastenvoidetta hammastahnan sijaan. Silloin ymmärsin, että jopa paras voi tehdä virheitä. Olin syvästi kiitollinen tästä näkökannasta.
  • Kun avasin jääkaapin oven, niin maitopurkki tippui lattialle, meni rikki ja likasi kenkäni ja housuni. Sanoin itselleni, että maito tekee hyvää kenkien päälinahalle. Ja housuthan olin joka tapauksessa ajatellut vaihtaa.
  • Samaan aikaan kiehui aamiaiskahvi yli äyräidensä. Se sai minut muistamaan, että kahvi tyhjään mahaan on epäterveellistä.
  • Juuri, kun olin paiskannut ulko-oven kiinni, niin huomasin, että olin unohtanut avaimet. Tämä hetki, tämä suru, mumisin ja ajettelin, että minun tarvitsee vasta töiden jälkeen murtautua sisään.
  • Sillä ei ollut oikeastaan mitään väliä, kun uudet housuni tarttuivat pyörän ketjuun ja kun pyöräilin suoraan naapurin aitaa päin. - Olipa onni, etteivät housut olleet vielä kalliimmat, mutisin iloisena. Ja, että se oli naapurin aita, lisäsin positiivisena ja vitsikkäänä.
  • Kun pääsin töihin, otin kahvikupin työhuoneeni pöydälle ja kaadoin suurimman osan kahvista juuri tekemäni raportin päälle. - Se olisi voinut olla kolmen viikon työ, joka tuhoutui, huusin käytävään. - Onneksi kyseessä oli vain kahden viikon työ, joka tuhoutui! Ja olinhan muutenkin ajatellut kirjoittaa sen uudelleen.
  • Lounaaksi söin salaattia ja hampaani katkesi, kun puraisin siellä olleeseen pienen kiveen. Juuri se hammas oli aina ollut vähän vino, joten pyysin hammaslääkäriä vetämään ulos koko hampaan. - Parempi, että minulla ei ole yhtän vinoa hammasta, ajattelin ja tunsin olevani paremmalla tuulella.
  • Kotimatkalla tarkoitukseni oli nostaa rahaa pankkiautomaatista, mutta korttini hävisi automaattiin eikä tullut enää ulos, vaikka heti, sillä sekunnilla, kun kortti meni automaattiin, jyskytin sitä voimakkaasti. - No, olisin kuitenkin vain tuhlannut nekin rahat, filosofoin rauhallisesti ja sovelsin rentoutumistekniikkaa.
  • Lukon avaaminen maksoi vain 50 euroa. Räjähdys, joka kuului, kun laitoin TV:n päälle, ei ollut erityisen voimakas. Nythän voin ostaa uuden teksti-TV:n. Ja vihdoin tulee tehtyä uudelleentapetointi. Kuinka hyvä!
  • On hienoa ajatella myönteisesti, ajattelin myönteisesti, ja heittäydyin sängylle niin, että sängynjalat murtuivat alta. Muuten en olisi tiennyt mikä olisi voinut mennä poskelleen tänään.

    2 ilo
Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

- Se on nyt sitten tätä. Toistaiseksi. Näillä mennään ja sillä siisti.
Koronan varjossa. Virus-sellaisen ja vakavasti otettavan, vaikka vitsailenkin asuvani koronan ulko- ja yläpuolella. Kellarissani nimittäin on tuo vanhanajan peli, koronapelilauta, keppeineen ja muovisine kiekkoineen. Olisikohan sekin kuitenkin jo tuuletuksen tarpeessa, sillä sateinen talvikausi on tainnut saada puisen pelialustan voimaan pahoin. Tarkistetaan tilanne, kunhan tässä joutaa. (Ja taas selitystä. Joutaa. Tottahan mulla aikaa on, mutta kun...).

- Nyt varkinkin ikäihmisille annetusta karanteenikehoituksesta ja vaatimuksesta tuli mieleen jokin aika sitten ollut pohdinta. Siinä ehdotettiin jalkapantaa niille kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille, joiden epäillään ”katoavan” tai olla noudattamatta viranomaisten päätöstä. Entäs nyt ne tavikset, Suomen kansalaiset, jotka epäilevät ja vähät piittaavat viranomaispäätöksistä. Kulkevat kuka missäkin. Joskus jopa varomattomasti suojautumatta ja mahdollisesti tartuttavat kanssaihmisiä. Ei kait jalkapantaa seurannan varmistamiseksi!
Kyllä tässä on otettava ”lusikka kauniiseen käteen” ja oltava kuuliainen. Oman ja omaisten puolesta. Ja ovathan suomalaiset.

 Talutusremmi vaaka
- Koronaako tämäkin postatus. Näyttää olevan. Ollaan siis ajan hermolla.
On kohteliasta olla huutamatta vieraisiin pöytiin. Nyt voisi kuitenkin ajatella, että on lupa ”huudella” kaverille matkankin päästä. Taitaa olla suotavaakin, jos ja kun vaikkapa lenkillä tavataan.

- Koiruus!
Lenkille on lupa ja sinne mennään. Tässä auttaa koiruus. Koiran ulkoiluttaminen, vai onko niitä muita (eläin)lemmikeitä mitä ulkoiluttaa. Siinä sivussa tulee omakin happihyppely suoritettua. Jos ei omista omaa ulkoilutettavaa, voi sellaisen ”lainata” hetkeksi. Seuraksi yksinäiselle. Sellainen on minulla. Nyt.

Korona saippuapesu2- Pesu. Käsien pesu. Käsinpesu.
Sitähän se. Saippuaa ja vettä. Niitä ei tule säästää.
Meikäläinen kun ei omista astianpesukonetta, niin käsin pestävää on. Tässäkin on nähtävä hyvät puolensa. Vakisanomiseeni kuuluu, että kolikolla on kaksi puolta. Kääntöpuolelta kyllä hyvääkin löytyy. Aina ei sitä heti huomaa, mutta tässäkin auttaa aika. Ehkä koronavirusasiassakin aikanaan löydämme jotakin hyvää. Asiat voisi olla huonomminkin.

- Ei muuta kuin nokka kohti tulevaa, sanoo tää mummo.

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

- Helmikuu helistelee. Pakkasia. Niin ennen vanhaan, vaan ei nyt. Ei haittaa, jos ei sitten paukkupakkaisia ole kesällä, tai silloin kun luulemme kesän olevan. Ei näistä säistä ja vuodenajoista kohta enää osaa sanoa mitään. Kaikki tuntuu olevan sekaisin. Onneksi polttopuita riittää vielä pirtin lämmitykseen. Ei pakkasten, vaan tuon kosteuden vuoksi lämpimänä ja kuivana pysymiseksi.

- Facebook kyselee, että mitä mietin.
En mitään. Ja paljonkin. En kylläkään sellaista, että laittaisin niitä kaikkia sinne, enkä: tuonne taakse metsämaan... Ei niistä monikaan ole kiinnostunut, ja jos vaikka olisi, niin ei. Mieluummin tänne, teille muutamille, jotka eksytte tai hakeudutte sivustolleni. Teille voin kertoa jotain itsestäni ja tapahtumistani. En silti teillekään kaikkea.

Varsinkaan kokkailuni ja siivoamiseni eivät anna aihetta. Joko tunnette minut taikka sitten ette. Ette tietenkään, sillä jopa minulle itselleni olen usein vieras. Teen tai ajattelen sellaista, mistä itsekin yllätyn. Enkä aina positiivisesti, vaikka positiinen perusluonteeltani olenkin. Ainakin yritän.

 

Hammaslääkäri2- Särkee, ei särje. Onko vikaa vai ei? Ei kuulemma, vaikka en aivan tuohon diagnoosiin usko. Ja taas se usko. Mikä nyt sitten on uskon asia. Ei ainakaan kiputila. Vai olisikos luulosellaista.
Joka tapauksessa hammaslääkärituoli odottaa runsaalla pelkokertoimella varustettua minää. Onneksi hammaskalustoani tutkiva on ymmärtäväinen minua kohtaan ja pakenee kaikkine vempaimineen suustani heti, kun sormeani kohotan. Ymmärrämme toisiamme. Ainakin vielä toistaiseksi.

Tässä kohtaa huomannette, että käyn jo tutuksi tulleella lääkärillä.
Muistuipa mieleeni tapaus, jossa olin pakotettu päivystävälle hammaslääkärille. Mikä vastaanotto. Hoidon sain kiusallisten moitteiden kera. Tivasi, että miksi olen häneen turvautunut (oli ilta ja asiakkaita vielä jonossa). Kiputilaselitys ei kuulunut hänen tajuntaansa. Ja maksoihan tuokin käynti. Mitä. En muista.

Ehkä nykyisin on tuollainen jo taakse jäänyttä toimintaa.

 


-Rukoilijasirkan elämää.
Muistoni Rukoilijasirkasta on toisenlainen, kuin tuon nimisen luontodokumentin, joka tuli telkkarista. Katsoin. Oli pakko. Ettäkö miksi? Kerron.
Joskus oli käytössä VHS-nauhat ja niihin nauhoittaminen. Niin meilläkin. TV:stä tuli ranskalainen (niin muistaisin) jännäri, nimeltään Rukoilijasirkka. Se tietysti nauhoitettiin. Muutaman kerran tuli katsottua ja hyväksi havaittiin.
Nauhoitettuja filmejä ei juurikaan muille lainailtu. Periaatteessa. Kunnes ystävä (siksi hänet edelleen luokittelen) pyysi saada kyseistä filmiä katseltavakseen. Oli kiinnostunut. Lainasin. Ei olisi pitänyt.

 

Kasetit


Nauhat yleensä suojattiin eli suljettiin päällenauhoitukselta. Mutta taitava kaverini (siis on edelleen) luullen nauhaa omakseen, teippasi kotelon niin, että sai siihen nauhoitettua omaansa. Ettäkö mitä? Porilaisen Visa Mäkisen elokuvaa. Sitä oli nauha puolillaan, kun palautti. Oli huomannut erheensä, mutta vahinko oli tapahtunut. Lupasi hankkia alkuperäisen filmin tilalle, mutta vielä tänäänkään en ole ko. filmatisointia käsiini saanut. Olisiko vielä yhtä hyvä, kuin muistikuvissa. Ehkä, ehkä ei. Visa Mäkistä sentään on hyllyssä.

Mutta niin kuin sanoin, edelleen ollaan ”lainaajan” kanssa väleissä. Elämä on monivivahteista. Ja niin sen pitääkin.

- Mitä vielä?
Koneella työskentelyä, uutisten lukua, yhdistysasioita, pirtin lämmitystä, kaupassa käyntiä, syöntiä, juontia ja itsekseen puhumista. Päivä pelastettu. En ehtinyt tänäänkään luuttuamaan lattioita. Ehkä huomenna...tai joskus, kun päivä paistaa ja linnut laulavat. Vai voiko niitä silloin häiritä matontamppauksella?

- Jaa juu. Ystäväpäivä oli ja meni, mutta Ystävänpäivä olkoon joka päivä. Mieleen tulee sanat: kaveria ei jätetä. Tämänkö muistaisi useammin.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

 - Synkkää, pimeää.
”Kylmä mun huoneeni on, synkkä ja niin lohduton”...tai jotenkin siten, lauletaan eräässäkin laulussa. Joskus tuo hiipii sisuksiin asti. Jokohan kohta päivät valostuvat sen verran, että jaksaisi paremmin. Pimeältä pysäkiltä kohti valoa. Olisipa edes lunta. Sateiden kyllästämä märkyys ei mitenkään ole mieltä sivelevä. Ei.

- Monta on.
Pysäkillä

Pysäkkejä on monenlaisia. Yhteistä niille taitaa olla pysähtyminen (jos ei nyt satu bussipysäkillä olemaan liki myöhässä suuntaan tai toiseen).

Pysähtymisen taito on sekin jonkinlainen lahja. Ei sitä tule aina edes ajatelleeksi. Touhuaa ja touhuaa, kunnes mieli ja kroppa ilmoittavat karulla tavalla, pääasiassa itse tehdystä virhearviosta, uskosta omiin kykyihin.

Pysähdys ja levähdys seisakkeella, mikä se sitten kullekin on, suo mahdollisuuden jatkaa piankin eteenpäin.

Joskus matka on mutkikas ja aikaa vievä.
Muistot, läheisten ja ystävien läsnäolo, mukanaeläminen, olkoot ne, jotka saa valon loistamaan, lohduttomuuteenkin.

 

- Matkailu avartaa.

Jos on avartaakseen. Varsinkin vanhalla autokotterolla matkaaminen. Se tuli jälleen todennettua. Tällainen kuski kuin minä; osaan tankata, lisätä ikkunanpesuaitetta ja nyt jo rengaspaineetkin tarkistaa, joutuu pakostikin ihmettelemään auton mittariston vilkkuvia valoja. Uskaltaako vai ei? Siis jatkaa matkaa. Loppupäätelmä oli, että ei muuta kuin pikaisesti kotiin ja tilaamaan autohuoltoaikaa. Näin tein ja nyt odotan. Onneksi on polkupyörä eikä tuota (toivomaani) luntakaan ole esteeksi.
Matkailu ei tällä kertaa avartanut tietoisuutta ympäröivästä maisemasta ja haluttujen kohteiden tutustumisessa. Mutta pitää olla positiivinen. Ja minähän olen. Pääsen seuralaiseni kanssa toisenkin kerran kotiseuturetkelle – toivottavasti piankin. Valoisuutta kuitenkin tähänkin kaipaisin.

- Pikselit poikittain.
Tuo meikälikan autoilu vanhalla menopelillä on kuulemma huoltomiehen mukaan vielä joltisestikin onnellista siinä mielessä, että korjausvihjeet voi tehdä liki silmä- ja kuulohavaintojen perusteella. Täysuutuudet kaikkine herkkuineen, niihin ei parane edes koskea ilman kaiken maailman tietokonemittaritarkistuksia.
Pikseleistä tuli mieleeni yksi ystäväni ”pikselipilvimaailmasta”. Tietokonekurssilta. Soitteli, juteltiin tietämyksistämme (lue: tietämättömyyksistämme), uusista tapaamisista ja kaikesta mitä mieleen juolahti. Ja juolahtihan noita. Puhetta ja haukuutta riitti. Riittää varmasti silloinkin, kun seuraavan kerran tapaamme. Luvattiin kohdata ja ohjelmoida kaikenlaista. Viisastakin. Ihmisten iloksi. Odotan innolla.

harjat

- Jos ei lunta ja pakkasta, niin lämmintä.

Tuosta autoilusta kun kerroin, niin tässä lisää.
En olisi uskonut (vaan eihän tuo ole uskon asia) että joulukuussa ja vielä tammikuussakin  sain autonpesun suoritettua pihamaalla (pesulaan en uskaltaudu). Ei ollut pakkaset ja lumi haittaamassa touhua.
Nautin noista päivistä, jollaisia soisi olevan lisää, lähempänä kesääkin. Ettei vain tuo jokavuotinen ”talvi” yllättäisi. Katotaan ja ihmetellään.

- Se tipaton.
Tipattoman tammikuun sijasta tuli vietettyä suklaatonta tammikuuta. Ilman mitään uudenvuodenlupauksia. Muuten vain. Ja onnistuihan tuo. Tipatonkin.
Onneksi nyt on jo helmikuu! (Joulusuklaat odottavat ottajaansa).

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Rakas päiväkirja”. Näinhän sitä aloitettiin päiväkirjamerkinnät. Kyllä. Yksi vanhoista päiväkirjoistani on vielä tallella. Piilossa. Antaa sen olla siellä rauhassa toistaiseksi.

- Sateisen päivän, jälleen, jos ei uuvuttamana, niin jotenkin joutilaana ja saamattomana ajatukset harhailevat.

- Seuraavanlainen uutinen kantautui korviini:
Humalainen tehnyt rikoksen, josta annettu tuomio on ehdollinen. Rangaistuksessa otettiin huomioon aiemmin tuomittu vankeusrangaistus, (rangaistus siis aleni).
Jotenkin uutinen kummastutti. Ei ymmärrä. Siis, jos on tehnyt, tässä tapauksessa, humalapäissään rikoksen, saa siitä alentavan tuomion, kun kerran on jo aiemmin saanut jostain toisesta rikoksesta vankeutta. Niinpä. Äkkiseltään voisi luulla toista. Aiemmat rikokset kasvattaisivat rangaistusta uudelleen rikoksen tielle lähtenyttä. Taustalla siis jotain sellaista, josta minulla ei ole hajuakaan. Opiksi ottamista, toivoa paremmasta käyttäytymisestä. Hyviä asioita. Mutta silti, ei heti ymmärrä.


Tavutus

- Kau ppa kes kus. Tel evi sio. Jne.
Kyseisenlaiset ”ihmetykset” tulevat tuon tuostakin esille, kaupunkikuvaan, mainoksiin. Viimeinen tällainen tuli esille Rauman tulevan kauppakeskuksen seinämainontakuvassa, visioinnissa.
Mainoksissa tuonlainen tavutus näyttää tasapainoiselta, mutta eihän se ole oikein. Sitten ihmetellään etteivät lapset ja nuoret enää osaa tavuttaa sanoja oikein. Kun kerran isot edellä, niin miksen minäkin. Eikö pidetä enää väliä?


Tietokoneaikaan siirryttäessä tuli sellainen ”helpotus” tuohon tavutusoikeellisuuteen, että ei tarvitse itse miettiä vanhoja tavutussääntöjä. Ohjelmoitu kone hoitaa sen puolestasi. Mutta sitten, jos tarvitsee kirjoittaa käsin, vaikkapa kirjettä (mitä kyllä enää harvoin näkee), on sanojen tavutus missä sattuu. Paperin reuna sanelee sanojen pituuden. Siihen sitten viiva ja jatketaan toiselle riville. Tätä on nähty.  Mutta, kun tuo ”väärintavutus” näkyy lehdissä, mainoksissa, teeveessä, niin ihmetellä saa jatkossakin. Eikö oikolukuohjelma toimikaan, ainakaan suomalaisittain.

 

Toki itsekin syyllistyn, varsinkin ”konemaailman” ennakoivaan syöttöön kirjoutusasussa. On liian kiire huomata, harvemmin väärää tavutusta, vaan väärää sanaa, jota kone tarjoaa. Tämä harmistuttaa. Siis minua itseä. Pakko on ollut korjata sanomisia jälkikäteen ja sekös ”ottaa päähän”.

Vaikka virheitä jää teksteihin (aivan varmasti näihin minunkin mökellyksiini, sorry), pidän oikolukua, siis tekstin tarkistusta tärkeänä. Eikä pelkästään kirjoitusvirheiden osalta, vaan myös ja varsinkin ajatus on saatava ilmaistua oikein.

Entisaika on jäänyt tässä(kin) kohdin ”päälle”. Monet ammattikunnat ovat joutaneet manalaan. Niin minunkin. Uusia tullut tilalle. Aikoinaan oikolukijan ammatissa olleena tulee edelleenkin joskus kynällä merkattua eteen tulevat virheet. Se on elämää ja sellaisena se on otettava. Myös minun.

Radioasema pysäkillä1- Monenlaisella pysäkillä on tullut oltua ja käytyä. Eräänlaisena voisi pitää tätä Sivutietäkin. Olen nyt Sivutien pysäkillä.

Hyvä pysäkki onkin, sillä, jos missä, niin pysäkillä odotellen tulee mieleen kaikenlaista. Jonninjoutavaakin. Mutta tulee kuitenkin. Tänne niitä voi sitten riipustaa. Ei välttämättä toisten kommentoitaviksi, vaan ensisijaisesti oman itsensä vuoksi. On hyvä purkautumiskeino. Mielenterveyttä voi siis hoitaa näinkin.

 -Tule sinäkin tiedoillasi ja taidoillasi, kirjoituksillasi, kuvillasi, runoillasi, ajatuksillasi mukaan. Tämä on varsin toisenlainen vuorovaikutuskanava, kuin facebook-tyyliset alustat, jossa tykätään tai ei, lukematta ja perehtymättä esille tuotuun asiaan, kommentoidaan tuntematta koko totuutta. Ei hyvä.

Sivutiellä kävijä jaksaa (näin toivon) lukea koko tekstisi, jota harvemmin huomaa em. nopeatempoisten alustojen sivustoilla.

 

- Toivottavasti saamme seuraa tänne Sivutien pysäkille.

P.S.
Ja jos kirjoitusvirheitä jäi (moneen kertaan tsekattuani tekstin), niin ei muuta kuin kommentoimaan.

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

 - ”Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti....”

Tuollainen niinkutsuttu korvamato jäi päähäni soimaan ja samalla vauhditti kulkemistani. Olin nimittäin kävelylenkillä. Vieläpä sauvojen kera. Sukset oli jätettävä ”narikkaan”. Ei ollut lunta. Ei sen puoleen, vaikka olisi ollutkin, niin ei minulla hiihtosuksia ole vuosikausiin ollutkaan.

Lukijani on jo voinut aiemmista jutuistani havaita, että ”kotikulmani” on pysynyt lähes tulkoon samana, aina pikkulikasta asti. Mitäs sitä edemmäs kalaan. Ei se ruoho aidan toisella puolella taida sen kummoisempaa olla. Sitä samaa. Toki olen joskus sen verran tahkonnut muuallakin, että osaan arvostaa kotiani. Entisajan kautta nykyistä. Toistaiseksi ainakin.

 

- Vuosi vaihtui.

Ei ollut paukkupakkasia, vaikka paukuttelua kuulinkin. En siis kuunnellut. Olin painanut pääni tyynyyn ja kuuntelin Noita Nokinenän tarinoita radiosta. Löysin areenasta tuon maan mainion kuunnelman monien muiden joukosta. Että se osaakin olla hyvä. Edelleen. Ja ajankohtainenkin vielä kaikkine luonnonsuojeluineen ja yhteiseloineen.
Mutta...

Nukahdin jälleen kesken kuunnelman (sitä tapahtuu tuon tuostakin ja on taas alettava alusta. Ties monennenko kerran).  Ja kas, heräsin, kuulin. Ilostuttavat uudenvuoden paukut valonvälähdyksineen. Jälkikasvu oli muualla juhlistamassa vuoden vaihtumista, joten he eivät rauhaani häirinneet. Eivät kyllä edes ne muutamat kuulemani rakettien paukahdukset. Onnea vaan kaikille tämän uuden vuosikymmenen johdosta. Liekö tulossa viime vuotta parempaa jää nähtäväksi. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Tuon sanonnan olen joskus kuullut.

 

Sampolan hyrrä 3 1 2020

- Alussa mainitsemani polkuni tallaamisen laulu muistutti minua kotikulmilla kulkemisistani. Tällä kertaa pimeyden vallitessa. Lumesta ei tietoakaan.

- Vanhankoiviston kupeessa oleva Sampolan alue tuli tutuksi jo pikkulikkana, toki aivan toisenlaisena kuin alue nyt on. Sampolan hyrrä, joksi kuvassa olevaa tunnusta nimittäisin (en muista sen oikeaa nimeä) on paikassa, jossa olen aikoinaan katsellut piiiiiitkäää peltorivistöä. Oli tuffallani ja mummullani viljelyksessä. Heinää kasvoi, jos oikein muistan. Heinäpeltoa silmän kantamattomiin. Haravointia, haravointia. Niin muistelisin minun tehtäväni aikoinaan olleen. Oli se Mikkolanmäkikin (nykyisin pieni nyppylä) kaukana. Kesällä pellolta katsellen, talvella sinne hiihtäen ja laskittelemaan.

Kuvan taustalla näkyvä valonpilkahdus on varoitusvaloineen rautatien ylittävä tienpätkä. Rasituksentietä tultiin kyseiseen kohtaan. Ennen rautatietä, jossa nykyisin on usein sorsia ruokkijoita odotellen, oli heinäsuuli. Se oli tuffani omistuksessa. Oli monenlaisia peltotyökaluja, koneita. Mistä noista meikälikka tietää tai edes muistaa. Mutta sen kerran muistan hyvin, kun Toivo-tuffa ”löysi” heinien seasta muutaman tikkarin ja antoi minulle. Oli kuulemma jotkut nuoret olleet suulissa ja unohtaneet makeiset sinne.
Silloin uskoin, myöhemmin ymmärsin asian oikean laidan. Kiitos.

- Pieniä asioita, mutta kuitenkin niin jotain suurta. Muistoja. Niitä tarvitsemme ymmärtääksemme nykyisyyttä. ”Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla....” ja silleen. Mitä me sitten muistelisimme, jollemme ”vanhoja”. Ei tulevaa voi muistella, vain kaiholla odottaen jotain, josta emme voi olla varmoja. (Niin kuin nytkin suomalaispoikien jääkiekkomatsin voittoa odotellen).

Aikoinaan joku sanoi, ettei pidä miettiä miten ennen vanhaan työt tehtiin. Nyt on nyt. Kyllä, mutta jos vaikka olisi jotain opiksi otettavaa, niin otetaan. Ei pyörää tarvi uudelleen keksiä. Ei ainakaan tarvitsisi, jos vain hieman paremmin tutustuisimme menneeseen. Vaikka ”ennen kaikki oli paremmin”, ei pidäkään täysin paikkaansa, on sillä kuitenkin paikka olemassaolossamme. Olkaamme kiitollisia, siitäkin.

 

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

- Vettä.

Jos ei riittävästi juomalla, niin ainakin sateena kastelee. Se on sitten taas asuste/varustekysymys, miten lopulta käy. Se, että miten paljon kastuu, siis vaatteet.
Pulahdus uima-altaalle kastelee/voitelee ihoa sopivasti ja sopuisasti.

A

 

Vettä on ”virrannut” myös ajassa. Monenmoista kiirettä. Itse aiheutettua, se sanottakoon.

- Digimaailma.
Tuohon tuli jälleen kunnolla ”törmättyä”, kun osallistuin tietotekniikkakoulutukseen. Tapaturma- ja sairausinvalidien liitto järjesti kyseisen kurssin Vähäjärven Lomakodissa (missä tuo allasuintikin tapahtui).
Oli sitten todella tarpeellinen kurssi. Vaikka sitä luuli jotain tietävänsä, niin eiköhän vain aina käsi pystyssä ja suusta huuteluja päästellen kysymyksiä riitti. Mutta mikä parasta. Opettajat eivät hermostuneet. Auttoivat rauhallisesti, taas auttoivat, ja taas, ja vieläkin.
Lopputulema oli, että jatkoa kaivataan. Ensi vuodelle on suunniteltu uusia kursseja, joten sinne. Kannattaa muidenkin osallistua. Tieto on tarpeen. Tieto kyllä luo myös tuskaa, koska aivokapasiteetti ei likikään kaikkea tahkoa, mutta tämä tuska (digiajan) on vain kestettävä. ”Älyt” ovat vallanneet meidät.

Äly1

Olisiko niin, että vierivä kivi ei sammaloidu. Myös mummut ja vaarit tarvitsevat ko. taidot. Ja osaavat kyllä jos vain hiukankin haluavat. ”Guuglata voi ysikymppinenkin”, kirjoitti Sanna Nurmi Turun Sanomien viikkolehdessä. Tarjoaa vempainapua. Hieno homma.

- Matkailu. ”Maalainen maailmalla”.
Siitäkin olen kokemusta rikkaampi. Matkailusta muuallakin kuin Vähäjärven maisemissa Hauholla.
Ihan Turus kävin. Matkani liittyi ehkäisevään päihdetyöhön, yhteisten asioiden hoitoon. Yhdistystoiminnassa oleminen on, voisiko sanoa, synnynnäistä.
Tunsin todella itseni maalaiseksi ja osaamattomaksi matkustaa. Linjurilla mentiin ja tultiin. Oli pyydettävä apua matkalippujen suhteen. Toteamukseni oli, että on kaikki tehty vaikeaksi. Netissä on liput myynnissä ja on ajoissa matkat ja reitit suunniteltava, mennen tullen. Voisko edes bussiin mennä ilman etukäteisvarausta. - Eihän sitä aina voi tietää kaikkea etukäteen. Sama pätee invakyytien varauksissa. Näin olen informoitu. Se vasta pitkää pinnaa vaatii.
Ja tuo digitaalisten vempainten käytön osaamisen tärkeys. Lähes kaikki asiat pitää hoitaa netissä. 

Ennen varsinaista ohjelmaa oli hieman joutilasta aikaa. Matkakumppanin kanssa tuli kierreltyä ympäristöä tutkailemassa. Tehtiin myös erinäisiä havaintoja ”kaupunkilaisista”, varsinkin pikaruokapaikan ikkunan takaa. Shoppailukierroksella löysimme itsemme paikallisesta kierrätysmyymälästä (sellaisesta, jota kotikunnilla ei ole). Aika kului ja vaatesovitukset jatkuivat. Lopulta ”pakko ostaa, kun halvalla saa” -ilmiö toteutui. Ei muuta kuin tavarat kainaloon ja menox.
Loppu sujuikin sitten toisenlaisissa merkeissä.

Kaksi korttia. Asiapitoista. Huumaaviin aineisiin liittyvää, tällä kertaa ajankohtainen kannabis. Juttua riitti pöytäseurueessa. Näin oli ohjelmassa.
Kohdallamme kuitenkin (vakavasta aiheestaan huolimatta) tämä ”korttitempaus” siivitti iltayön hauskuuden. Loppua ei meinannut tulla. Liekö ollut väsymystä, vai mitä. Ja ilman ”teräviä”. Puteleita toki oli tarjolla hotellihuoneessa. Saivat jäädäkin sinne.

Kämppiksen kanssa aikamme pidennettyä ikäämme naurulla ja silmäilessämme verhojen raosta naapuritalon punaista värikajoa (melkein kuin...) laitoimme silmämme kiinni ja unten maille vajosimme. Kunnes klo 4.14.

Naapurihuoneiston väki kotoutui. Ja millä voimakkuudella. Saimme aikaisen aamuherätyksen. Naapureilla riitti jutunjuurta, nousevalla ja laskevalla voimakkuudella sekä ovien pauketta. Entä me. Sinniteltiin. Mitäpä muuta. Aamupalalle menimme ”silmät ristissä”.
Päivän ohjelma ja kotimatka sujuivatkin loistavasti. Kotiinvietävää riitti, niin aineellista kuin henkistäkin. Kiitos vain mukanakulkijoille.

 

- Vettä.
Sitä tulee taas taivaalta tätä kirjoittaessa. Ei ihan vielä vielä lunta. Kohta kait sitäkin. Onneksi on autossa jo nastat alla. Jos ei sitten uudelleen linjabiilillä.

Terttu Elomaa

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)