etusivuotsikko2

- Katse ulos, aurinko paistaa. Ilma on raikas.  Kaunista. On syksy ja syksyn moniväriloisto. Ei maar, tuli jo toisenlainen kauneus. Sateet ja pimeys, kohta pakkaset. Jalat märkinä, kädet kylminä. Pukeutumiskysymys, sanovat. Huurteinen luonto ja auringonpaiste. Paukkupakkanen ja lunta tuiskuttaa.
Kuka mistäkin tykkää. Janiinedelleen.
Vuodenajat ja niiden tuomat vaihtelut ovat meille suomalaisille tuttua. Kaikille ei. On samaa päivästä päivään. Voisi sanoa, että on hienoa olla suomalainen. Sanonkin.
- Kauniista ajatuksista huolimatta epävakaat ajat verottavat mielen terveyttä. Onko jo kyllästymiseen asti puhuttu koronasta, sodasta,sähkönsiirto sotesta, hintojen noususta? Ei ehkä vielä tarpeeksikaan, mutta pienen ihmisen pää menee sekaisin jo pelkistä termeistä. Noista kaikista tärkeistä asioista ”kadun miehet ja naiset” puhuvat kuitenkin näinä päivinä. Miten pärjään tulevaisuudessa, kun jo nyt ollaan vaikeuksissa? Mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja onko sitä edes?

On. Mutta minkälainen. Moni asia on paljolti itsestä kiinni, ainakin ajatustasolla. Ei anneta liikaa ajatusten harhailla. Vaikeaa se on, mutta...
- Olipas taas synkkää. Sitä se on, omassakin mielenmaailmassa. Kaveri kysyisi: onko lääkitys kohdillaan? Ei aina. Nytkin näköjään takkuaa. Mutta eteenpäin. Pakko tästäkin selvitä. Ja selvitään. - Niin se aurinko. Tuolla se pilkotti. Koetti tulla liki. Tulee kenties huomenna.

Liki tulee myös nuo sähköiset kaksipyöräiset, lähes äänettömästi liikuteltavat laudat ja mitä erilaisemmat mopot. Tunturin kaikki tunsivat ja kuulivat vaan ei näitä. Olkoon mitä lienevätkään, mutta vaaratilanteita ne tai paremminkin niiden käyttäjät aiheuttavat. Luovat pelkoa lähiliikkujille. Niillä saa ajaa kävelykaduilla jalankulkijoiden seassa. Äänetönnä ja liki viistäen.
Liikkujia ja liikuntaa on monenlaista. Kävellään, juostaan, pyöräillään. Niistä voisi puhua kuntoiluna. Mutta miten on noiden ”lautailijoiden” liikunnasta saatavien hyötyjen. Rannenivelet voimistuvat kaasuteltaessa, mutta saahan nuo nivelet liikuntaa jo puhelinta näppältäessä, sivuja vieritellessä. Mites muu keho. Se taitaa jäädä vähemmälle. Aivotoiminnasta en osaa sanoa. Liikettä ehkä sielläkin, mutta millaista.

Autohuolto sivutie- Autoilu. Sen on todettu olevan kallista, eikä pelkästään bensapumpulla käymisen vuoksi. ”Jos auton omistat, niin tiedät mihin rahasi laitat.” Näin. Ja totta on. Jos autoa tarvit ei auta vaikka olisit vähän autoileva, eli kilometreissä pihistelevä. Pakolliset vakuutus-, katsastus- ja ym. huoltomaksut. Niistä ei pääse eroon, ainakaan laillisesti. Entä kun (en sano jos) tulee jonkin sortin vika. Kojelautavalot esimerkiksi vilkkuvat tai tönöttävät paikallaan eivätkä sammu. Kokemusta on.
Ei muuta kuin ”pärnäsen” korjaamolle, molle... Testataan, mitataan ja hoidetaan homma. Hetkeksi helpottaa. Ja taas. Mitataan, testataan ja toimitaan ohjeiden mukaan. Ei vain onnistu. - Uskallanko ajaa? Entä jos?
Itse en osaa kuin laittaa löpöä tankkiin (luultavasti oikeaa) ja sitä sinistä litkua pissapoikapönttöön. Mitäpä sitä meikäläinen muuta. Noilla on tullut pärjättyä.

Onneksi korjaamon pojat, nyt jo hyvinkin tutuksi tulleet, eivät enää pelästy käyntiäni. Ovat avuliaita ja sinnikkäästi hoitavat tehtävänsä, rahakorvausta vastaan tietty. Työnsä on hyvää, vain autoni teettää mysteereitä. Onpa sitten haasteita ratkottaviksi. Ja ratkottu on palastautumiseen asti. Joko olisi tunnelin päässä valoa edes pilkun verran.
On se kumma juttu, että kun autossa on vikaa ja huoltoa tarvii, niin se tehdään. Toista on polkupyörän laita. Miksiköhän se ei tunnu niin tarpeelliselta. Lamput, jarrut, talviset nastarenkaat. Kallista on. Pitää säästää.
Säästää voisi kait omastakin huollosta. Ehkä onkin, mutta hammaskipu on sen sortin ”hammasten kiristystä”, että sitä ei kauaa kestä. Maksaa rutosti, mutta minkäs teet. Säästökohteeksi siis kohdentuu tuo polkupyörä. Ajopeli, jolla kuitenkin tulee enimmäkseen liikuttua.

davTässä näitä viimeisiä ajankuvia. Itsensä ympärillä pyörimistä. Mukaan on mahtunut kuitenkin myös kultturellisia tapahtumia, joista olen positiivisesti itseni yllättänyt. Teatteriesitykset, niin ammatti- kuin harrastelijapohjaisetkin ovat saaneet minut hyvälle tuulelle. Hyvän tuulen henkäykset jatkuvat. Tavallinen tallaajakin pääsee osalliseksi mielen hyvinvoinnin parantamiseen. Jokohan se kohta näkyy?

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Eteenpäin elävän mieli. Tuo on tullut monasti mieleen, kun on oikein ottanut ”pannuun”. Varsinkin nyt, kun maailmantilanne on muuttunut monessa suhteessa, jos ei nyt vakaasta, niin ainakin sen suuntaisesta monien epävarmuuksien aikaan. Pieni ihminen on ihmeissään mitä tuleman pitää. Äitini varoitti jo vuosia, vuosia sitten uudenlaisesta huutolaisajasta. - Tulee vielä kovat ajat, sanoi 1925 syntynyt naisihminen, itse kovia aikoja kokeneena.
Aikanaan en tuota ymmärtänyt, mutta nyt kaikuvat nuo sanat korvissani. Tähän on tultu. Miten oikeassa hän olikaan. Ymmärsi ihmisten himon uusiutua aina uudelleen, ”kehittyä” ja tietysti sen vaikeimman kautta. Valitettavasti.
Elämänilo ja usko tulevaan, parempaan, ei saa kuitenkaan tulla haudatuksi, vaikka hautoja kaivetaan elämän poluilla liiankin tiuhaan, ja aivan turhaan.

*****
Different socks as symbol of down syndrome.Vai niin. No. Pimeyden piikkiin ja sähköä säästellen. Laitoinpa sitten eriparisukat jalkoihin. Ei väärät sukat eikä väärään jalkaan, vaan molempiin kyllä oikeat sukat. Väripari ei vain ollut se oikea. Vaihdoin toiset ja kas kummaa. Nyt molemmissa jaloissa kyllä tummansävyiset sukat, mutta vain sävyiset, sillä tarkempi tarkastelu osoitti niidenkin olevan eri paria. Ja kaiken lisäksi toinen vielä sisäpuoli ulospäin.

Että mikä oli lopputulos. Oikein ovat sukat oikeissa jaloissa. En sen niin värin väliä, pääasia, etteivät jalat palele. En myöskään ole lähdössä pirtistä ulos.
Vaikka on valoisa kesä, niin eteisen hämyssä haahuilen ja annan valolamppujen odottaa sytyttämistään. Tuli samalla pöyhittyä villasukkaloodaa ja todettua, että on niitä muiden kutomia siellä vielä jäljellä.
Tulipa mieleen eräs muukin sukkastoori. Aamuhämyssä, töihin lähtiessä ja vintin pimennossa, sukat pikapikaa kinttuihin. Kaikki hyvin, melkeinpä. Päivän aikana tuli käynti lekurin sängyllä makoilemassa, kengät riisuttuna. Siellä ne jalat vilkkuivat, toisessa punainen, toisessa vihreä sukka. Se ei lääkäriä haitannut, itseä hieman nolostutti.

Kannattaisiko muistaa kalsaritkin tsekata suht'koht' puhtoisiin, sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä päivän aikana tapahtuu ja missä pitänee vaatetusta keventää. Ja tässä kohdin tarkoitan lähinnä lääkärin kohtaamista, mutta terveydenhoitohenkilökuntaa asia ei taida haitata, paitsi jos...

*****

pihaa sivutielle Mitäkö on kesän tuoksinassa tullut tehtyä. Ystävien tapaamisia, teatterielämyksiä, joutenoloa... Olen myös raaputtanut vanhoja maaleja sieltä täältä huis hemmettiin ja pannut uutta ”pinoteksia pintaan”. Riittää, että itselle lopputulos kelpaa.

Marjasatoa ja oman maan perunaa ootellessa tulee pihallakin rikkaruohoja kitkitessä jotain puuhailtua. Rikka-sellaisia on kyllä vielä runsaasti, mutta erään kävijän mielestä olen ollut liiankin innokas perkuri, vaikken itseäni tuosta oikein tunnista. Juuri hänen kaipaamaansa lajiketta kun ei pahemmin löydy. Enää. Luonnonyrttiä, jonka hyvyydestä minä olen ollut täysin tietämätön. Pitänee skarpata ja tehdä tutkimustyötä. Tämänvuotinen sato on menetetty, mutta jos vaikka ensi vuonna muistaisi mitä minkäkinlaisen vihertupsun päässä kasvaa.
Oppia ikä kaikki. Niinhän sitä sanotaan. Opitaan, opitaan, kunhan vain hetken päästä muistaisi mitä tuli opittua. Kas siinäpä pulma. Vaikkapa perikunnan pohdittavaksi.

*****

Ei meen lapset, vaan naapurin kakarat.
Kun jotkut äidit aikoinaan ”vannoivat” kullanuppunsa olevan erossa pahuuksista, pienistäkin rikkeistä, niin minä en ole koskaan uskaltautunut vannomaan. Mistä minä tiesin mitä kullannuppuni milloinkin hääräsivät. Vahtimiset taisi olla vähissä. En itsekään ole mallikelpoinen ollut, liekö vieläkään yrityksistä huolimatta.muisti
Muistan (siis vielä muistan) eräänkin kerran nuoruudessani, ja varmasti vanhempien luvatta, ajelleeni kaverin mopolla ystävä kyydissä. Hyvin meni siihen asti kunnes piti jarruttaa alikulun, reppurännin kohdalla. En ollut innostuksissani huomannut kysäistä, että miten tuo ”maaliin” tulo, pysähdys. Tienpenkasta löysimme itsemme, mutta kunnossa. Enää minulle ei lainattu tuota menopeliä.
Tämä ei muuten ollut ainut ”kielletty” asia, josta en vanhemmilleni kertonut.
Omaa mopoa itselleni toivoin jo tuolloin. En saanut. Nyt minulla sellainen ”punainen paholainen” on, mutta en kuitenkaan enää uskaltaudu sillä ajelulle.

- Pitäiskö olla huolissaan?

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

sdr

Kun se oikein on pikselimaailmaan kirjattuna, niin onhan tuo uskottava. Ja kun vielä niin moni kansalainen on näkemyksensä ulkoavaruuteen saattanut, kuten osaltani tietty minäkin, ehkä jonkun mielestä provosoiden, niin näillä mennään.

Olen yrittänyt pantata kommentointihalujani tuolla naamakirjassa – tietämättömyyteeni ja saamattomuuteeni vedoten – mutta jossain vaiheessa tuli pakonomainen tarve tuoda julki itseni. Ja vastakaikua tuli, sen saatoin jo etukäteen arvata.
Kas kummaa, kyseinen asia liittyi menneeseen, olevaan ja kenties vielä tulevaan – maskeja käyttäviin ihmisiin.

Eräs ”kaveri” kyseli nauruhymiöpohjalla, että millaiset ihmiset vielä käyttävät maskia? Oli pakko kysyä, että miksi nauraa asialle, maskeja käyttäville ihmisille!
Ja vastauksia sateli, mutta vain yksi ko. kysymykseeni. - Nauru lähinnä siksi, että tuollaiset ihmiset tuhoavat terveytensä ihan turhaan.

Että mitä??? Nauranko alkoholisteille, tupakoitsijoille, huumeiden käyttäjille siksi, että he kenties tuhoavat terveytensä ihan turhaan. No, en naura. Päin vastoin, nauru on siitä kaukana, enkä nyt asiaani ilmaise ”kukkahattutätinä”, jonka nimityksen olen myös aikoinaan saanut, kun ilmaisin suvaitsevaisuuttani muihinkin kuin kantasuomalaisiin. Saunan taakse ja ….., sanoi suomalainen, mutta se siitä.

Tämä viimeinen. Tai osa siitä. Lisää on tainnut tulla tämän kirjoittamisen jälkeen. Onhan se kiva jo tällä iällä saada tietää totuuden mitä muut ajattelevat sinusta ja käyttäytymisestäsi (sillä luen itseni tarvittaessa tuohon maskinkäyttäjien kastiin).

Olen siis: pelokas, aivopesty, lammas, syvästi pelosta traumatisoitunut, psykootikko, alistettu, ymmärtämätön, orja, höhlä, ruma ihminen, ei omilla aivoilla ajatteleva, aivopesun uhri. Lisäksi maskien käyttö on naurettavaa.

Tällainen minä ihmisten luonnehtimina, ihmisten, joista melkeinpä sataprosenttisesti en ole koskaan ketään tavannut. Eivätkä he luultavasti edes kuulleetkaan minusta.

Pönttö

Pöntöksi ei kukaan tainnut mainita. Mutta mikä ettei. Ruostunut ja hommansa tehnyt. Mutta onhan tuossa freesimpikin pönttöversio.

Kun ”rohkenin” kirjoittaa kommenttikenttään sanomani, niin totta kai ymmärsin samalla sohaisevani ampiaispesään ja saavani kyseisen keon vartijat liikkeelle. Sitähän se tänä päivänä on. Asialliseen kommentointiin harvoin saa pilvimaailmassa rehtiä ja reilua vastausta. Juttu lähtee elämään omaa elämäänsä vailla joltistakaan viitettä alkuperäiseen asiaan. Näin on valitettavasti käynyt liiankin usein. Oli sitten kysymys melkein mistä vaan. Jokin aika sitten luin erästä viestiketjua ilmalämpöpumpun kondensiovedestä ja eikös vain vastausta pyytänyttä kysyjää haukuttiin ja mollaattiin monin tavoin. Onneksi muutama asiallinenkin vastaus löytyi.

Luulin jo etten lainkaan pääse enkä kykene mattopyykille. Ilmat olivat sen verran kalseat ettei kyseinen homma tullut mieleenkään. Ennen jo toukokuun alussa, mutta nyt vasta. Juhannuksena.
Olen myös juhannussaunassa löylytellyt liiat liat niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Tähänkin tietty viisas naamakansa voisi sanoa oman mielipiteensä ja varmasti mielestänsä juuri sen ainoan ja oikean. Ollako vihta vai vasta; sähkö- vai puilla lämmitettävä sauna; suihku vai vesipadassa lämmitetty ja siitä vesikupilla roiskaus kehoon saippuajäämien poistamiseksi.

Asvalttiukko ala Norja

Mutta nyt on kesä ja lämmin. Ainakin vielä. Siitä nautitaan, mutta kuten edelläolevasta näkyy, saattaa kuumuus teettää monenlaisia kuumenneita mielikuvia puoleen jos toiseenkin. Yritetään kuitenkin olla ”ystävällisiä” toisillemme, tuntemattomillekin.
Tuulestus kyllä on paikallaan.
Erilaisuus olkoon ilomme, Suomenkin suvessa.

Vai mitä sanoo kuumuudessa kärvistelevä Asfalttiukko a´la Norja. Hymy ainakin on kohdillaan.

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Tätänykyä, tai oikeemmin jo kauan aikaa sitten, kun ”työn teko” ansaintamielessä loppui, tuli mietittyä tulevaa, miten saan aikani kulumaan? Päiväunet nyt ainakin. 
Eläkkeelle jääminen voi olla joillekin totinen paikka, kun jokapäiväinen työssäolo- tai muu vakiintunut rytmi katkeaa. Työttömyyden kohdannut tai vallankaan työn syrjään pääsemätön on pakon edestä joutunut päivittämään omaa rytmiään mieleisekseen. Toivottavasti onnistuneesti. Ja parisuhteessa pohtiva miettii miten jaksaa katsella toisen naamaa jatkuvasti. Ennen sentään pääsi töihin pakoon.
- Nyt voin toteuttaa itseäni, niitä haaveita, joita en ole ehtinyt tehdä. Ruuhkavuodetkin ovat vieneet mehut ja jaksamiset. 
Näinköhän.
Taisi käydä niin, että jossain vaiheessa huomasin, että miten kummassa olen edes ehtinyt hoitaa kodin perherumban ja käydä töissä ja vielä muka harrastaa jotakin.

Kuviteltu, haaveiltu joutenolo kutkuttaa. Joko olisi sen aika. Olla tekemättä mitään. Ainakaan tänään. Tai edes hetken. Kupponen kuumaa ja vain olla....
Ajatukset pyörivät päässä, katse harhailee, haahuilee ympäristössä. Kahvi jäähtyy, pään sisäinen hyörintä kuumottaa aivokoppaa. No jos vain hiukan siirtäisin tuota tuolia, lehdet voisi sujauttaa keräyspussiin, vai kävisinkö kummiskin ulkona, vain hiukksen pihapiiriä katsastamassa. Ja ne puut suuliin olisi saatava. Hörppään kylmää kahvia. Mielessäni olen ollut jo kauan muualla. Pitäisi tehdä sitä ja tuota. Vaiko sittenkään. Antaa olla. Ainakin joksikin aikaa.

Tämmöistä tämä minun elämä. Onneksi on harrastuksia, eikä jouda tekstailemaan tylsyyttä. Joutenoloonkin on totuttauduttava.
Niin ne päikkärit. Pitäisi vain muistaa laittaa puhelin äänettömälle ja ovikellosta patteri pois. Muuten saattaa uni häiriintyä, mutta onkohan silläkään loppujen lopuksi väliä. Olen tyytyväinen, kun joku välittää minusta, vaikkakin vain häiritäkseen untani. - Joutaa sitä haudassa nukkua. Saa siis soittaa. Pirinä on päällä.

sdrJoskus olen kuin häkissä. Ajatus kiertää omaa rataansa eikä ulospääsyä tunnu löytyvän. Häkissäoloa en kuitenkaan kauan jaksa. Pois on päästävä. En vielä luovuta ja jätä itseäni häkin vangiksi. Tekemistä löytyy ja virtaakin – kiitos siitä - johonkin pisteeseen asti.
Tosiasia on, että liian kauaksi aikaa häkkiin sulkeutuminen nostaa kynnystä lähteä ja päästä uuteen nousuun, pois omasta kuplasta. - Kun on tynnyrissä kasvanut ja pruntista ruokittu, ei paljon ulkomaailmasta tiedä, kuvasi äitini yksipuolista näkemystä kodin ulkopuolella olevaan maailmaan. Siis tappi pois ja valoa elämään.

Yksi häkissä olo -tuntemukseni ajoittui aikaan, kun tuo vihulainen hammas ryttyili. Aikani kärvistelin ja toivoin tietty asian korjaantuvan itsestään, pillerien voimalla. Mutta ei. Vakiammattilaisauttajani oli valitettavasti sairaana enkä päässyt heti hoitoon.

Pelkovälineet Sivutielle Pääsyni/joutumiseni hammasslääkärin pelkotuoliin pitkittyi ja koetteli jaksamistani. Vihdoin tyhjänä odottavaan tuoliin rojahdettuani ja yläpuolella kaikenlaiset vempaimet uhkaavasti minua kohti sojottaessa, sanoin:
- Anna nyt vaikka nuijanukutus, mutta tee jotain!

Ja tekihän tuo, tuttavallinen, ystävällinen ja kauan minun pourukalustoani hoitanut lekuri. Tuuppasi piikkiä sinne ja tänne, jutteli, selitti ja poisti, ei  viisautta, joka oli aikoja sitten jo heivattu ties minne, vaan senhetkisen kivunaiheuttajan. Ei kummemmin moittinut näkemäänsä, vaan fiksusti totesi iän tuoman kokemuslisän näkyvän. Eletty elämä. Sitähän se.
Lupasin jatkaa hoitosuhdettamme. Ystävyytemme hinta selviää sitten aikanaan laskussa.

davKädentaito. Voisihan se olla tällaistakin.
Olen aina sanonut, että en virkkaa, merkkaa enkä brodeeraa. Mieluummin teen tai olen tekemäki käsilläni muuta. Yhdistystoiminnan harrastuspiiriläisetkin tietävät, että ennen pelaan vaikka korttia kuin sukkapuikkoja helistelen.
Pakosti, tai omasta halusta, olen joutunut ottamaan naulat, ruuvit ja meisselit käteeni, jotta edes pienet hommat jotenkin tulisi tehtyä. Varaston kopin ovi voi käydä useammankin kerran, kun etsin sopivankokoisia väähtimiä löytämiini erikokoisiin ruuveihin ja muttereihin.

Etsi ja löydä. No, niin kauan on tietty hyvä, kun vielä muistaa mitä on etsimässä. Löytyminen voi sitten ollakin jo toinen juttu.

Hassuttelu Sivutielle - Ei maar.
Kyllä tässä juttua riittäisi, mutta kun kauppareissukin odottaa. Ja ne puut. Jokohan sade loppui, jotta voisi sitäkin hommaa jatkaa. Tätä tietsikalla oloa on aivan riittämiin. Paperihommat saavat tältä erää jäädä - vaikka huomiseen.

Kirjoita kommentti (4 kommenttia)

- Munat.
Pääsiäisen munat Sivutielle  Munat samassa korissa Sivutie

Onhan niitä, vieläkin. Kiitos naapurin. Riitti hyvin pääsäisaskarteluunkin.
Joku tarina kertoo siitä, että kannattaako laittaa kaikkia ”munia” samaan koriin. Kyse taitaa olla muista jutuista kuin kananmunista, mutta... Jos vaikka kaatuu, niin siinähän ne sitten oli kollelismokkelis. Asiat pielessä ja solmussa.
Näin kävi yhdelle miespuoliselle pyräilijälle, kun "kolahdimme". Kohtauspaikka oli pyörätien sivun puun ja minun välimaasto. - Perkele, rikoit mun munat, sadattamana kuulin kunniani. Tosin mies valitsi pyörätien väärän ajokaistan puolen. Laski väärin, että mahtuisi, vaikka oikein ajamalla olisi tilaa ollut riittävästi.
No mitäkö tästä opin. Varuillaan oloa. Varsinkin ohittavan miehen kohdalla. Saattaneepa sylkäistä, ja sylkäissyt on. Vaaran paikka on myös muovikassi pyörän sarvessa roikkumassa ja kova vauhti. Ties mitä sattuu. Ja sattunut on. Lusikoitavia leipiä pussin pohjalla.
 

- Mustaa makkaraahan siinä.
 Pötkykähännät SivutieNiinhän sitä ensin ajattelisi tummansävyisestä kuvasta tummine pötkylöineen. Mutta eivät olleet.
Pötkylät ovat edelleen samassa paikassa, josta löysin pari vuotta sitten. Piti oikein tsekattaman olivatko tallella. Olivat. Eivät ole kelvanneet kellekään, eivät ole kuihtuneet, enkä ole saanut niitä siirrettyä. Olisikos kuoleman jälkeistä muistelua tuokin.
Kuollut kukko SivutiePihapiiriini mahtuu monenlaista. Uutta tulemista ja mennyttä eloa, kuten havaitsin jokin aika sitten ihmetellessä lumella ollutta tummaa möykkyä, jonka kimpussa harakka haahuili. Menin ja näin. Siinä se ketarat ylöspäin ja todetusti henkensä menettänyt, ties kelle. Tähän oli pakko puuttua suuremmilta tuhoilta välttyäkseni. Mutta ne pötkylät – oravan hännät – ovat edelleen ”varastossa”, minne naapurin kissa on ne jättänyt. Olkoot. Onhan mitä muistella, mustaa kissaa ja sen monia poikueita siellä sun täällä, siis meilläkin.

 

- Taas iski paniikki, kun autoilin keskustassa. Häh. Ajoinko väärään suuntaan. No en.
Kyllä ottaa päähän nämä oikein väärinpäin pysäköidyt autot. Miten ihmeessä tällainen pysäköintipäätös on saatu aikaiseksi. Jaksaa ihmetyttää. On yksisuuntaista ja kaksisuuntaista katua ja yht´äkkiä havahdun auton etunokan läheisyyden, vaikka kulkusuunta on toinen. Valppautta liikenteessä, autoillessakin.

- Puolesta ja vastaan ja siltä väliltä.
Sitä se tuntuu olevan, kun jotenkin yrittää selata vaikkapa naamakirjan kirjoituksia. Nimenomaan jaksaa. Alkaa jo tulla mitta täyteen. En jaksa, en halua, en, meinasin sanoa, uskalla, mutta ei sentään. Ei se uskalluksesta ole kiinni, siis kommentoinnit. Mutta sanot niin tai näin, niin aina ”viisaammat” näyttävät vääntävän asian puoleen jos toiseen on sitten kyse koronasta tai sodasta, jota ei sodaksi saa sanoa.
En naamakirjoissa pahemmin kommentoi, koska en usko olevani monistakaan asioista tarpeeksi perillä valistaakseni muita. Ne jotka minut tuntevat tietävät likimain ajatusteni juoksun. Pirttini siimeksessä saanen ajatella itsenäisesti ja harrastaa oman pään pölyjen puhdistusta.

 
- Kylätie on hiljainen, niin hiljainen.
Auringossa hehkuva puna-valkotiilinen Himmeli. Arkkitehtipariskunta Pietilöiden suunnttelema rakennuskokonaisuus päiväkoti Taikurinhatun isosena. Kulkijaa ei näy, penkit huokuvat mennyttä aikaa.
Istahdan ja mieli kaipaa vierelle istujaa, jota ei kuulu ei näy. Ikkunoista ei kukaan katsele, ei kuulu ääntä. On vain hiljaisuus. Yhdessä nurkkauksessa havaitsen jonkinasteisia elon merkkejä. Joku on jättänyt lehtiä penkeille. Kuka lie. Siististi on oltu.
Olen yksin värikkään vesisuihkunmonumentin nurkilla. Tyhjä keinu odottamassa keinujaa, keinuttajaa. Vain rusakko viilettää nurmikon poikki. Ei edes tuuli keinua heiluta.

Himmelin lukunurkkaus Sivutielle

Vielä menee muutamia vuosia ennen kuin – toivottavasti – talo saadaan käyttöön, elämään. Sitä me kaupunkilaiset odotamme, niin täällä itälaidalla kuin muuallakin.

- Pienet asiat saattavat jäädä huomioimatta.
Näin sanoi rakennusalan henkilö, kun häneltä kyseltiin uuden rakennuksen invapaikoituksen puutteita talon edustalta. Kellarikerroksessa kyllä paikkoja olisi. Pieni asia joillekin, iso toiselle.
Esteettömyys ja liikkumisen helppous on otettava paljon paremmin huomioon jo rakennusvaiheessa. Kuunneltava asiantuntijoita, vammaisia, vanhuksia, apua liikkumiseensa tarvitsesia.



Kirjoita kommentti (1 kommentti)

PPP - Piha paras paikka

- Kyllä lähtee. Ja jostain oli jo lähtenyt. Nimittäin tuo leppis, joka sälekaihtimien raosta halajaa päästä valoon ja siivilleen. Ei löytänyt yksin ulospääsyä, joten autettava oli. Toista siivekästä ei tarvinnut autella, vaikka lentonsa ei niin kummoista olekaan. Fasaani ikään kuin äänen voimalla prutkuttaa paikasta toiseen – jos on pakko. Ei se turhan päiten ja päättömästi liitele. Päättömästi sentään aikanaan mummon kana lehahti lentoon liki naapurin puolelle. - Siellä saatanako sä oot... ja uusi naapuri oli ihmeissään kuullessaan mummon äänekkään huudon. Sitä ennen oli mummo täräyttänyt kirvehellä pölkkyä ja tietty se kanan kaula siinä välissä. Se oli menoa se.

Fasaanit sivutielle
- Joogaa ja hiljentymistä.
Tällaista tuli porukalla yritettyä toinen toistamme tsempaten. Lyhytaikainen hiljentymisretriittimme loppui kuitenkin vikkelään, mutta se ei mitään. Ei sitten laisinkaan. Päin vastoin. Puhetta ja pulinaa siinä määrin, että korvatulpat ja kuulosuojaimet tulivat harkintaan.
Päädyttiin naurujoogan pyörteeseen. Jos nauru pidentää ikää niin kuin sanotaan, niin siitäs saitte ystävät hyvät. Emme pääse toisistamme eroon vielä pitkään aikaan. Muistetaan siis jaksaa ja tietty jatkaa hyvin alkanutta matkaa...
Olen tainnut aiemminkin kertoa toiveeni saada naurut purkitettua ja harmauden tullen avata Alladin taikalampun tavoin. Toki nykyajan taikalamppu – älypuhelin – toteuttaa monet toiveet. Jos vain osaa sitä käyttää. Ok. Pakko oli myöntää vajavaisuuteni.

- Unet.
Mukavia ja ei mukavia. Pääkoppa tekee yöllisiä temppujaan näyttämällä meille monenlaista mielikuvituksellista ja todentuntuista. Ei se tuo naurun purkituskaan sen hullumpi uniunelma ole kuin moni muukaan. Kaikenlaista sitä on nähty, ja kuultu muidenkin nähneen.

Pottaa sivutielle

- Potta, petkele ja pitkospuut.
Mikähän niitäkin yhdistää. Ei luulisi, että mikään, mutta kylläpä vain. Näin kevähällä ainakin. Kevääntulo Sivutielle
Tuskailin ääneeni jäätyneen portinpieleni saamista kesäsulakuntoon. Varjoinen paikka kun on, niin jääkin on sen mukaista. Koskapa aurinko ei sulata, niin itse on yritettävä ”ojittaa” sulaveden kulkua yli jäätikön. Lapsuusajan puljut mielessä.
Jos ei Pirkka-neuvot ole saatavissa, niin ”ihan kaverin puolesta” -kysely tuotti jos jonkinlaista neuvoa. Suolat, kahvinporot, padassa lämmitetty vesi... Vinkkejä riitti.

- Petkele käyttöön. Petkeleen kylä on muuten Siikaisissa. Monet rattoisat hetket on siellä tullut vietettyä. Mutta tämä pikkukirjainpetkele. Kyllä. Käytetty on, vaan ei auta, en jaksa.
- Lämmin pissa. Jus joo. En nyt sentään portin pieleen kyykkäile. - Ei kun ota potta käyttöön. Joopa joo. Harkintaan. Tähän vinkkiin johti eräskin portinpielen koirankusetusjuttu.

Tässä vaiheessa tuli mieleen jo pitkospuut. Jos vaikka sellaiset. Suulista varmaan värkit löytyisi.
Puusta taas tuli mieleen lämpö. Tuoretta klapia on tulossa sulamaan, kuivumaan eli kesän lämmön hellittelyyn. Kuivana sitten aikanaan pienhiukkaisia lisäämään ja naapurustoa savuttamaan. Ainakaan vielä niiltä suunnilta ei ole tullut moitteita. Olenhan puhunut mukavista naapureistani. Terkut heille.

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

- Ikkunasta avautuva luonto saa ihmeitä aikaan, ajatus liitää omaan mielikuvamaailmaan. Jutun juurta riittää, jos on sillä päällä. Ja jos on juttukaveri. Oli. Kaksin kappalein.
Aidalla, kuusessa, katajapuskassa hyppelevä orava, kotipihaani kotiutunut mustarastas, pikkulintu, mikä lie hippiäinen, nuoripari ikkunan alla suutelolla, ylpeänä tepasteleva fasaanikukko, jolta kanat ovat omilla teillään. Kevät tekee tuloaan. Näin voisi luulla, ainakin likaisen ikkunan kautta auringossa kylpevää kotimaailmaa katsellen. Kaikista edellämainituista sanailua kamujen kanssa, pyhäpäivän ratoksi. Jotain rattoahan kaiken vihanlietsonnan ja vastakkainasettelujen välistä on löydettävä. Jos vielä saunan lämmittäisi, niin päivähän olisi varsin verraton.
Maaliskuu maata näyttää, vai näyttääkö sittenkään? Ihan vielä en hevin usko. Pakkotepastelu osoittaa muuta. Kellarissa olisi potkukelkka joutilaana kaveriksi kulkuun. On saanut olla jo pitkään talviteloilla. Ehkä ensi keralla.

Kryynipaketti sivutielle

- Missä hyllyssä ne ryynit? Tässähän näitä, suurimoita.
Kehkeytyi se tuostakin aika tarinaa. Vieläpä suklaalevyllä höystettynä. Se taisikin liittyä aivan muuhun juttuun, suuhun kuitenkin.
Ohrakryynivellistä vispipuuroon. Kryynipuuroako sitä sitten syötäisiin. Joko laittaisko ryynit likoon. Entä jos sittenkin niistä mannasuurimoista kuohkeaa. Yhtä kaikki. Kuka mitenkin, pääasia, että puurot ja keitokset syntyvät. Ryyni kuin kryyni.
Ja se alatoopi (hienostueesti aladobi), jota anoppi laittoi. Oli se hyvää, vai pettääkö muisti? Teki itse, ei ostettu kaupasta. Kovan työn takana olii valmistaminen. Siitä mistä minä en pitänyt, oli se sianpää siellä anoppilan kuistilla tynnyrissä likoomassa. Vieläkin puistattaa. Siis se pää, tai se halkaistu. Suuri sian silmä tuijotti minua, silloista nuorikkoa, kummasti. Lopputulos oli kuitenkin syötävää. Pakkohan se oli.

- Raaka, raakileet. Miten tuostakin yksittäisestä sanasta saatiin jutunjuurta. Aikoinaan ne joutivat nakattaviksi vaikka … no enpä taida sanoakaan. Niin ei olisi saanut tietty tehdä, mutta mitä sitä kakaroille, minullekaan, olisi voinut. Poikanuijia seuraamalla pikkulikkakin oppi. Mielestämme hauskaa se silloin oli. Vanhemmista ei. Mummusta varsinkaan.
Raakavedos, tuokin sana sai osansa kahvipöytäkeskustelussa. Se kyllä on aivan jotain muuta, kuin raakileet omena- tai karviaismarjapensaissa.
Keskeneräistä työtä ei passaa muille näyttää. Sen jo opetti kraatariäitikin aikoinaan. Siksi kait ei minulla ole noita käsitöitä näytettäviksi, kun ovat jääneet kaikki vähän vaille valmistumistaan. Äidin töitä kyllä riittää, näytillekin. Että semmosta.
- Oikovedos. Se oli sitten taas jotain entisajan töihini liittyvää, muistelisin. Oiko...muukin kuului johonkin viivalle.

Karhun kämmen sivutielle

- On se kelejä pidellyt. Niin mitä, ja kuka pidellyt?
Talven lumet, liukkaat, vesikelit ja pakkaset ovat saaneet monet moittimaan teiden kunnossapitoa, aurauksia. Myönnetään. Minä muiden moittijoiden mukana. Nyt täytyy kuitenkin kiittää, kun on kiitettävää. Omalla kotikulmallani on auravehje työstänyt lunta ja jäätä kiitettävästi jo useammankin kerran. Työkoneessa on myös sellainen sivulaite, jonka avulla lumipenkan voi siirtää portin kohdalta syrjään. Kuski on tämän työn tehnyt mallikkaasti. Ei siis ole ollut pelkoa lumivallin jäätymisestä kotiportille, joka olisi syrjäyttänyt minut ulkomaailmasta. Toivottavasti sama peli jatkuu myös ensi talvena. Kiitos jo etukäteen.

- Joku kyseli Himmelistä. Siitä Vanhakoiviston kyljessä sijaitsevassa Sampolassa olevasta komeasta Pietilöiden suunnittelemasta aikaansaannoksesta, vanhuksille osoitetusta rakennuksesta. Niinpä. Sitä minäkin silmäilin viime kävelyreissullani. ”Hiljainen himmeli”. Tyhjä ja autio(talo). Odottamassa...mitä. Toivottavasti ei katoamistaan. Suunnitelmia talon tulevaisuudesta on tehty, mutta milloin sivutien kulkijakin kuulisi ja huomaisi työn äänien kiirivän lähialueella. Positiivisena odotan tässäkin suhteessa kevään ja kesän tuloa. Ehkä silloin jo hullumpikin huomaa muutosten tuulet. Tuttu kyllä kertoi liikettä näkyneen, ainakin köökin puolella. Jotain siis talossa tapahtuu. Hyvä niin.

- Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Joskus se on liiankin pitkä, kuten yksi sukulaismummeli sanoi, kun kaihileikkaukseen jonotti. Vakuutteli lääkärille, että kyllä hän joutaisi odottaa, mutta kun elon päivät saatavat loppua kesken. Mitäpä sitä siihen. Jonossa oli oltava. Joskushan tuo jonotus loppuu, lopullisesti, oli sitten kiire tai ei.

------

  • Aladobi on ruokalaji, kylmä ja jäykkä viipaleiksi leikattava liha-, kala- tai kasvishyytelö. Lihahyytelö valmistetaan yleensä vasikan tai sian päästä tai sorkista, mutta myös lampaan-, hirven- ja naudanliha ovat yleisiä. Myös kieli ja potka sopivat aladobin raaka-aineeksi.
  • Ryyni tarkoittaa viljakasvien kuorittuja ja rikottuja jyviä. Ryyni-sanaa käytetään lisäksi varsinkin puhekielessä hiutaleista eli höyrytetyistä ja litistetyistä jyvistä. Ryyni on lainasana ruotsin kielen sanasta gryn. Kaupan alalla ryynistä käytetään yleisesti suurimo-sanaa.
  • Meänkieli – kryyni = ryyni, hiutale tms. (mannakryyni, kaurakryyni)


  

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Uusi vuosi – uudet kujeet

- vai onko sittenkään?

 

Ajattelin, etten enää, mutta aika vaan on kuitenkin sellainen, ettei ”maha mittää”. Tämä siitä, kun tuntuu ettei mikään asia mene kuin strömsöössä. Juuri kun luulet olevasi pinnalla, niin joku irrottaa tulpan. Kärvistele siinä sitten.

Eteemme on tuotu ajan myötä hivuttamalla kaiken maailman tietotekniikat. Hyvä niin. Helpottamaan ihmisten työtä, asiointia yms. Niinhän sitä on kaupattu aikojen alusta. Mutta onkohan aina näin?
Virastokäynnit on "suoritettava" netissä, sillä harvat ovet ovat avoinna, eikä syynä ole pelkästään koronan tuomat rajoitukset. Tee netissä, katso netistä, täytä netissä. Sitä tämä on. Nykyaika. No voihan sitä aina soittaa, jos ja kun sen puhelinnumeron netistä löydät. Soita, kuuntele minuuttikaupalla musiikkia, josta et edes pidä. Painelet numeroita ja etenet pikku hiljaa tavoitteeseen – ihmisääneen. Jos siis hyvin käy.

Ei siitä niin kovin kauaa ole, kun rauhassa jonotettiin toimistoissa virkailijan palveltavaksi. Asiat hoituivat.

Palvelu, palvelu.

Vastakkainasettelua. Joko on taitoa tai sitten ei. Tasa-arvostakin puhutaan. Siitäkin voidaan olla montaa mieltä.

 

Liekö tämä pitkäksi venynyt korona-aikakin tuon pikselimaailman rinnalla lisännyt vastakkainasettelua. Tehnyt meistä, ei vain kahden, vaan jo monen kerroksen väkeä. Sanot niin tai näin, niin aina teet väärin päin. Mutta jos edes sanoisi, vaikka perustellusti ja rehdisti vastaan, mutta kun ei. Ei puhuta. Kirjoitetaan. Sinne/tänne faceen, vitteriin, instaan ja mitä kaikkea liekään. (Olen tästä kelkasta tippunut jo aikoja sitten. Enkä taida niiden kaikkien kyytiin halutakaan.)

Klikataan, kommentoidaan ja tekstaillaan ajattelematta, hetken mielijohteesta, edes lukematta sitäkään vähää, jonka joku on saanut skiivattua pilvimaailmaan. Kirjoitellaan pahastikin, loukaten tieten tahtoen, ainakin siltä tuntuu. Puhuisivatko ihmiset näin kasvokkain. Epäilen. Puskista on kiva huudella, eikä edes omalla nimellä.

 

Väärä valinta.

Olen minä toki tehnyt elämässäni moniakin vääriä valintoja, joten ei tässä mitään uutta sen puoleen. Yhtenä kauniina, melkeinpä aurinkoisena ja suht' leutona pakkaspäivänä niin taas tapahtui. Oli mentävä Poriin, kuten entinen työtoveri sanoi, kun Kuukkarista keskustaan eteni. Sinne siis.

Edessäni oli kuitenkin kolme valintaa: linja-autolla, polkupyörällä vai omalla autolla. Ok. Tsekkasin autoni käynnistyksen, sillä olihan tuo ollut jo jonkin aikaa ”huiloolla” tallissa. Käynnistyi. Katsoin kelloa ja totesin kiireen, jos yrittäisin ehtiä harvakseltaan kulkevaan linjuriin. Pyöräily liukkaalla ja lumisella kelillä arvelutti. Olisiko tiet aurattu?

Päätin ottaa auton tallista ja matka alkoi. Ja kesti ja kesti. Ajo oli hidasta katujen huonon kunnon vuoksi. Oli todentuntuista urheilullista ura-ajoa. Tien pinnan kiharuus hidastutti. Melkeinpä vertasin kumparelaskun tunnelmaan. Olihan olympialaisetkin meneillään.

Ja se parkkipaikan haku. Mitä siitä voisi sanoa. Lunta ja lumipenkkaa toisensa perään. Jos oli tyhjä paikka, niin eihän siihen olisi päässyt ilman rautalapiotakaan. Se vähintään olisi tarvittu. Siis ei. 

pyörä

Kiersin ja kiersin, kunnes tein uuden päätöksen. Ajoin takaisin kotiin. Otin polkupyörän varastosta ja aloitin uuden matkan keskustaan. Puoli tuntia siinä meni. Onnistui, ja vieläpä hyvin. Pyörätiet olivat ajokunnossa. Enkä paljon myöhästynytkään tapaamisesta.

Valintoja tulee tehtyä päivittäin, eikä aina kerrasta mene putkeen. Paljon hyvää seikkailussani kuitenkin oli. Pitkään seisonut autoni tuli ulkoilutettua ja akkukin latautui mukavasti. Viikonlopun makoilun jälkeen liikunta teki hyvää ja ehkä sydänkin tykkäsi pienestä rasituksesta. Punaiset posketkin hehkuivat lämpöä. Ja sitkeä kun olin, niin naurut, laulut ja mukava yhdessäolo kamujen kanssa ei ole vähäisin asia, jonka puolesta kannatti loppuvalintani. 

Hyvä olo, parempi mieli.

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

- Ysi, ysi.

Ei tää Suomen kansa voi niin yksinkertaista olla, että kuvittelee 0,99 – 19,99 –hintojen (tai mitä lienevätkään) olevan sen halvempaa kuin maksut tasarahahinnoin. Eihän meillä edes ole yhden sentin kolikkoa käytössä. Saisi edes sen takaisin. Hinnat pyöristetään kuitenkin ylös tai alas. Näillä mainoskikkauksilla tietty ylös. On tää niin kummaa.

- Minne, minne?
 Auto SivutieMonta pikaista ja pelonsekaista hetkeä olen kokenut. Hui. Ajoinko väärin? Ollaanko yksisuuntaisella kadulla? Siis parkissa olevan auton nokka näyttää vanhan mielestä väärään suuntaan. Ajatusmaailmani horjuu hetkellisesti. Kuka kumma on keksinyt tämän ”hienouden” parkkeerata miten päin vaan. Kyllä. Ehkä jossain suuremmassa asutuskeskuksessa, suurkaupungissa, mutta että Porissa, keskustassa, missä muutenkaan ei ihmisiä liiemmälti ole. Myönnän kyllä, että parkkipaikkaa ja varsinkin ilmaista sellaista saa hakea muutaman kadunkulman päästä, mutta mitä sitten. Täällä, missä kadunpätkät ovat melko lyhyet. Toista se on miljoonakaungeissa. Hei haloo. Hieman malttia. Onko se valttia, en tiedä.

- Kirjain/nimi sinne tai tänne.
Valvonta kiristyy melkeinpä joka taholla. Poikaa ei saa sanoa pojaksi eikä tyttöä tytöksi. Ihonväristä nyt puhumattakaan tai siihen viittaavaan. Määrätyillä alkukirjaimilla olevaa sanaa ei saa sanoa, eikä mitään mikä hiemankin liippaa jotakin ihmisryhmää jotenkin, vaikkapa väärän mutkan kautta. Vihapuheen panetteluineen ja siihen liittyvät asiat ymmärrän enkä halua niihin asiaani verrattavankaan. On vain kyse tavallisista (niin olen luullut) sanoista, joita on iät ja ajat käytetty, eikä minun mielestäni edes missään ”pahassa” mielessä. Sana on nyt vain ollut sana. Mitä näitä nyt olisi: jäätelöt, piiput, pusut.
Ja entäs muut nimet. Ne nyt voi olla minkälaisia tahansa. Naimisten ja kaikensorttisten muuttovirtausten aikakautena en osaa ihmetellä moista asiaa. Mutta ei, monet ovet sulkeutuvat jos nimi on ”vääränlainen”, ei perinteinen virtanen tai lahtinen. Ihmistä ei nähdä nimien takana. Pitäisikö? Kyllä.

- Osallisena elämässä.
Yötaivas SivutieMitä on osallisuutemme ollut eri aikakausina. Tuota minulta kyseli eräs nuorukainen. Oli tekemässä koulutyötään, haastattelua. En oikein osannut vastata. Ihmettelin kysymyksen sanamuotoa. Eikö kaikkien elämä ole jotenkin osallisuutta johonkin. Jo elämä yksistään on osallisuutta. Lapsena leikit kavereiden kanssa on osallistumista, osallisuutta jossain yhteisössä, joissain tapauksessa ehkä vanhempien kautta lasten riennoissa. Nuorikkona osallisuuden piiri kasvaa muiden nuorten pariin. Osallistutaan mitä erilaisempiin tapahtumiin ja kaikenmaailman kommervenkkeihin. Ei aina niin jaloon ja ylvääseen, mutta kuitenkin. Entäs vanhempana. Työ, perhe, toimeentulo. Eikö siinä ole jo osallisuutta moneen lähtöön. Harrastukset, joko jo nuoresta aloitetut tai vasta myöhemmällä iällä löydetyt, ne vasta osallisuutta tuovatkin. Mikä milläkin alalla. Entä sitten vanhuus, jota vielä on toivottavasti jäljellä, vaikka eläkeikä onkin jo saavutettu. Osallisuus, osallistuminen jatkuu. Pitkäänkö. Se jää nähtäväksi.

- Maasta maahan.
 Ja nyt ei ole puhe maahanmuutosta, vaan maahanpanosta.
”Oli synkkä ja myrskyinen yö” -aloitus koulukirjoituksissa on varsin monille tuttu. Marraskuun päivien voisi sanoa olleen melko synkät. Ei kaikille, mutta minua tuo on koskettanut. Monessakin mielessä. Ajatuksia on virrannut suuntaan jos toiseenkin.
Vuosien saatossa useat sukulaiset, omaiset ovat menehtyneet juuri loppuvuoden aikoihin, marraskuun tietämillä. Tämäkään vuosi ei ollut poikkeus. Tässä kohdin voisi sanoa, että yhdenlainen osallisuus on loppunut. Onneksi on muistot.

Saarnaajan sanoin: Kaikella on aikansa. Aika on syntyä ja aika on kuolla. Tuossa välillä on ihmisen elämä, enemmän tai vähemmän onnellinen.

Kaikesta huolimatta Sivutien kulkijoille ja tämänkin palstan lukijoille

Oikein hyvää loppuvuotta 2021
ja toivottavasti tuleva vuosi 2022 suo onnelliset hetket itse kullekin säädylle!

Lyhty ja kukka Sivutie

näin toivottelee Terttu Elomaa

 

Kirjoita kommentti (1 kommentti)