- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 197
Mm. tuollainen tätinimitys on minulle annettu. Monilla muillakin nimityksillä sivallettu. Näitä aiemmissa blogeissani.
Totta se, että olen vanhanaikainen akka. Sen verran iällä, että aivokoppaan ovat juurtuneet vanhempien ihmisten, mommojenkin, toteamukset. Myönnettävä on myös se, että monet viisaudet ovat viuhahtaneet ohitseni, kuin yön pimeyden lepakot. En ole havainnut, en edes noteerannut.
Myönnän avoimesti ymmärtämättömyyteni nykyajan kaikkiin ”paljastuksiin”, joita mm. tv ja iltapäivälehdetkin julkaisevat. Entisajan ”kukkiin ja mehiläisiin” liittyvistä opastuksista kaiken ilmituotaviin seksijuttuihin. Niistä kerrotaan etusivun otsikoin, uutislehdissä. Jallut ja kallet ovat eri asia. Niissä julkimot julkituovat mitä haluavat, toivottavasti vapaaehtoisesti.
Minua ei kiinnosta pätkääkään kuka nai kenetkin, oli kenen kanssa ”sillai” tai ”tälläi”. Ja nyt en mitenkään vähättele sukupuoli- ym. suuntautumiskuvioita. Ei. Olen avoin sinne sun tänne, kunhan... Jokaisen peitonheilutusjutun julkaiseminen ei vain ole mielestäni mielekästä. Onko edes opetusarvoltaan tarpeen? Ymmärrän kyllä niiden mainosarvon lehdille ja kuuluisuutta tavoitteleville henkilöille. Mutta, mutta.
Tirkistely on mennyt mauttomuuksiin. Se, että televisiossakin on jos minkäkinlaista ohjelmaa alastomuuteen liittyen. On alastonta sitä ja tätä. Katsellaan paljasta pintaa edestä, takaa, ylhäältä, alhaalta. Alastomuus itsessään on ihan ok, mutta liika on liikaa. Siis tällaiselle täti-ihmiselle, vanhalle kotkottajalle.
Aviosellaiset: suhteet, erot, jälleennäkemiset, murheet, rikokset. Kaikki pitää vissiinkin kertoa, jotta olisi ja pysyisi "näkyvänä". Muuten ei ole olemassa, ei ole elämää. Minulle taas on työntäyteistä tämän oman elämän kuvioinneissa kiinnipysyminen. Lehtien palstojen ihmisten edesottamukset eivät vain jaksa kiinnostaa.
Joku sanoo varmasti tässä kohdin: älä katso, älä lue. Totta tämäkin. Uskaltauduin kuitenkin kirjoittaa. Sorry. - Kaikella on aikansa, kaikella on paikkansa.
Tirkistelyn puolella tämäkin, kun kadun varrella seissyt tyttönen odotteli mitä odotteli. Ohiajava autoilija hidasti kohdalle, eteni, avasi ikkunan ja katsasti näkemäänsä. Peruutteli takaisin nähdäkseen uudelleen kohtaamansa. Ei luultavasti ollut oikea, koskapa kaasutteli sitten pois. Mitä lie etsinyt: paikallista ”ilolintua”, vai kaihiko kaihersi katseen sumeaksi. Joka tapauksessa seisoskelija sai jäädä edelleen odottamaan sovittua ”noutajaa”. Ja tulihan se. Pysähtyi ja otti kyytiin. Onnellinen loppu. Vai oliko sittenkään?
Tänään ei tämän kummenpaa, kuin seuraamaan päivän politiikkaa. Sitä oli osaltaan em. ”lehdistä leikelty” osiokin. Muistaa täytyy, että politiikka liittyy melkeinpä asiaan kuin asiaan. Se on kaikkialla, halusimme sitä tai emme.
Kirjoita kommentti (1 kommentti)
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 298
- Meneekö etäily överiksi? -kirjoituksessa:
”Etäily on sittenkin taitolaji. Siinä vuorovaikutussuhteet ovat toisenlaiset kuin live elämässä. Sanaton viestintä jää valtaosaltaan
sivuun silloinkin, kun kamerat ovat käytössä. Sähköisesti mielipiteiden esittämisen dialogisuus on mahdollinen, mutta joka tapauksessa se on eri juttu kuin kasvokkainen tapaamisissa.”
Kyllä. Allekirjoitan tuon. Tässä on ollut pakkokin opetella (en voisi sanoa oppineeni) tuota etäilyä. Kokouksia ja pavereja, joihin on ollut pakontunnetta osallistua, mutta ei ole voinut livenä osallistua. Täytyy sanoa, että eroa on osallistumisilla.
Vaikka kuinka seuraisi puhetta ja nokan edessä olevia pumaskoita, niin vain kuuntelemalla ja ehkä näkemällä ruudun välityksellä osan muita osallistujia, on oleminen ”erilaista”. Koputat, vinkkaat, huutelet yms. jos haluat sanoa jotain. Toki sanottava jotenkin välittyy, mutta minkälaisena.
Jos ja kun on itse paikan päällä, pystyy seuramaan katseita, ilmeitä, todellista osallistuvuutta. Ruudulta näet vain senhetkisen puhujan, muista et tiedä. Ja tietty toisin päin. Onko kotosalla etäilijä edes kunnolla paikalla (kamera pois käytöstä) vai mitä lie puuhailee. Ei edes sano tai kirjoita mitään tarjolla olevaan viestikenttään.
Eli, aina olisi parempi olla paikalla. Silloin näet muut ja muut näkevät sinut, on sitten sanottavaa tai ei.
Tästä päästääkin aiheeseen toiseen. Etäyhteyksin mahdollisuuteen osallistua.
Tähän on tultu, koska päätetty (jossain) on, että toimistoihin, virastoihin, lääkäreihin jne. ei pääse ilman, että jotenkin osaa netittää ja soitella, käyttää älyvempaimia. Kaikissa kohdin tuo ei onnistu, ei vaikka ollaan jo avaruuteenkin lennelty. Alaspäinmatkailusta en sano mitään. Ehkä sekin joskus onnellisesti luonnistuu.
Mennään eduskuntaan. Päättäjien pakeille, viisaitten kerhoon tai miksi sitä Arkadianmäen väkeä kutsutaankin. Päätösten tekemiseksi ja demokratian toimivuuden kannalta äänestyksiä on siellä melkoisesti. Ok. Kaikki hyvin siihen saakka, kun kaikki valitut kansanedustajat ovat paikalla nappia painamassa. Ilmeisesti (nyt en ole varma) pitää olla salissa paikalla.
Mutta, mutta. Jos ei olekaan talossa, ei edes paikkakunnalla, saati sitten koko maassa. Tärkeä äänestys! Sitten meneekin jo plörinäksi. Miksiköhän.
Eikös meillä "taviksillakin" ole jo mahdollista ”vahvalla tunnistautumisella” suorittaa pixelimaailmassa erinäisiä toimenpiteitä. Jopa yli maan rajojen. On melkeinpä pakko, koska ei ole paikkaa minne menisi tuon nimensä raapustamaan ja naamansa näyttämään. Miksi tämä ei onnistu kansanedustajien kohdalla, äänestyksissä. Ihmettelen.
Kansan edustajina minusta jokaisen kansanedustajan saada, ja ennen kaikkea, pitäisi kertoa kantansa kyseessä oleviin asioihin ja tehdä valintansa. Siksi heidät on sinne valittu, vaikuttavuutensa ja mielipiteidensä vuoksi. Minusta kantansa ilmaisu on jopa valittujen velvollisuus valitsijoitaan kohtaan.
Etäyhteydet käyttöön, vai liekö tänä älyaikana sula mahdottomuus eduskunnassa. Enkä nyt puhu kaiken maailman somevaikuttimista, twittereistä ja sen sellaisista. Näitä osataan kyllä käyttää. Mutta ”työn puolesta” vaadittavat kannanotot, joita mm. äänestyksillä mitataan. Sitä tarkoitan. Jälkikäteen vain perustellaan kuka oli missäkin ”edustusmatkalla” eikä voinut osallistua äänestyksiin. Mielestäni kullekin edustajalle on hankittu puhelimet sun muut ”äly”vempaimet pysyä ajan hermolla, kuulolla, mitä maailmassa tapahtuu. Eikö niitä voisi käyttää ”tositarkoituksella”.
Tänään ei muuta.
Kirjoita kommentti (4 kommenttia)- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 245
- Oletko koskaan nähnyt oikein viisasta miestä?
Tuota pohtivat Rummukaisen veljekset elokuvassa Siunattu hulluus. Lopputulemana se, miten viisaus ja hulluus limittäytyvät sulavasti toisiinsa. Vastakohtien maailmaa. Ilman toista toinen katoaa. Sama tuli eteeni, kun luin Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys -kirjan. Tyhmyyden kautta löytyy viisaus. Ja päin vastoin. Kirjassa Tyhmyys pitää itselleen ylistyspuhetta osoittaaaksen olevansa suurin vaikuttava voima maailmassa. Kaikkihan me olemme oman elämämme päälliköitä, vai olemmeko sittenkään?
Viisautta pullossa.
Löysin jemmastani yhden jos toisenkin vanhan entisajan rohtopullon. Oli valeriaana- eli hermotippoja, yskänmikstuuraa, cajeputöljyä ja olipa puteli rikkohappoakin. Tosin tuo viimeinen ei tainnut olla nautittavaksi.
Viisaan ukon…jotain. Lääkenimike. Onkohan akoille ollut vastaavaa. Epäilen. Ainakaan enää ei tuollaista voi olla. Ei saa erotella ukkoja eikä akkoja.
Viisaan ukon rohto on linimentti lihassärkyyn, hierottavaksi särkevään alueeseen. On sitä pullossa vieläkin. Mitenkähän särky tokenisi, jos uskaltautuisi koettamaan. Pahalle haisi, kun otin pienet nuuhkaisut. Viimeinen käyttöpäivä ainakin on ollut ja mennyt. Jo haju pelottaisi kivut katoamaan. - Käyttö vain ulkoisesti.
Vanhat pullot ja purnukat ovat kauniita, taidokkaitakin. Tykkään. Siksi niitä onkin kaapeissani siellä täällä.
Jopa nuo vanhat kaljapullot. Oli se sitten vaarin(ei muorin)kaljaa tai pilsneriä. Nykytölkit eivät hyllyille pääse pölyttymään.
Näinä päivinä koulut päättyvät ja yksi jos toinenkin valmistuu, ties miksi, mutta varmasti joksikin. Viisauden siementä on jaettu ja ”taottu päähän” kodeissa ja kouluissa.
Muistan ajan, jolloin paripulpeteissa istuttiin hiljaa ja kuunneltiin opettajaa. Ei parantunut puhua, kuin pyydettäessä, ja silloinkin vasta viittausten ja luvan kera. Toki opettaja kyseli myös silloin, kun ei viitattu eikä siten osattu sanoakaan mitään kyseessä olevaan asiaan. Tyhmänä pidettiin ja taisi se tottakin olla. Sainpa joskus opettajan jostakin sanomastani suuttumaan ja sivaltamaan karttakepillä. Ei sentään minuun, vaan pöytään. Keppi katkesi ja arvannette tuon jälkeiset ”yhteiselomme”. Silmätikkuna nyt ainakin.
Mikään lukuihminen en ollut, koulutkin tuli käytyä ”rimaa hipoen”. En ylioppinut enkä minkään sortin maisteri, mutta elämässä on kahlattu eteenpäin.
Muistelen kaiholla aikaa, jonka sain viimeiset työvuoteni viettää koulussa avustaen lasten oppimisessa. Paikassa, jonne en kuuna päivänä luullut tai edes uskonut koskaan enää johkaantuvani. Juuri kyseisessä kansakoulussa takkuilin jopa ehtojen saamiseen asti ja ainaisissa jälki-istunnoissa ulkoluvun lopettelemattomuuteni vuoksi. Ei vain kiinnostanut.
Mutta sieltäpä samaisesta koulusta minä monien elämän vaiheiden, myöhempien opintojen ja erilaisten työtehtävien jälkeen itseni löysin. Ja voin sanoa: olin jälleen kerran elämäni parhaassa työpaikassa. Arvostin työtäni ja työpaikkaani, työyhteisöä, oppilaita, kaikkia. Tunne tuntui (siis minusta) olevan molemminpuolinen. Olisiko kohdalleni löytynyt tyhmyyden kautta edes jonkinlainen viisaus. Mene ja tiedä. Eli, jos nyt jotakuta nuorta ei kiinnosta, älä lannistu. Eteesi voi tulla mitä vain mielenkiintoista ja hyväksyttävää.
Tätä nykyä puhutaan paljon kännyköiden aiheuttamista keskittymisvaikeuksista, mutta levottomuus koululuokissa ei pelkästään voi johtua lasten älykännykkäkäytöstä. Siihen koukkuun me liki kaikki olemme sortuneet. Syyllisiä voi siis etsiä koululuokkien ulkopuolelta.
Muistan eräänkin kerran lasten koulussa ihmetelleen, että eikö minulle ole älypuhelinta. Oli vain taskuun sopiva pieni simppeli simpukka, hälytystehtävissä. Tapanani oli jutustella, että puhelin on taskussa ja äly... Osoitin pääkoppaani.
Viisaan ukon lääkkeestä mieleen ajaantui naapurin ukko isolla k:lla. Viisas sekin, vaikka onkin aina ”tappamassa” mun käsikassaraani. Ukko ei noita linimenttejä tarvitse, akkansa voi tarvita, minuakin, jos ei muuta niin pojan kiinnisaamisessa. Töihin pitäisi ehtiä, mutta viisaalla on muuta mielessä. Tyhmänä jäisi heti kiinni.
Laulun sanoin ”viisaus ei asu meissä” ja jatkona yhdessä tv-ohjelmassa: ”...se asuu rintamamiestalossa vanhoissa naisissa”.
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 351
Voi, kuinka väärässä sitä voi ollakaan. Luulo ei ole tiedon väärtti. Niinpä.
Yksi väärä luulo oli epäilys, että kyllä puutarhan piha-asukit ovat pistäneet poskeensa istuttamani kukkasipulit. Ties silti, vaikka olisikin totta. Monelle jo vakuuttelin, ettei minun istuttamani pääsiäisen ajan narsissisipulit koskaan mitenkään minulla menesty. Olen laitellut niitä siksi monena vuotena, että uskottavahan tuo oli. Fasaanit, pitkäkorvat ja ties ketkä niistä nauttivat, en minä. Ei niin kukan kukkaa pukannut paikasta, jonne ne varmasti istutin. Laitoin, jopa merkit ko. kohtiin.
Vaan nyt luuloni, tai olisiko uskomukseni, on todistettu vääräksi. Kyllä ne siellä ovat, tallessa ja nyt näyttäytyvät. Pikkuisia, mutta ovat kumminkin. Hyvä. Luulin mitä luulin, mutta toisin kävi. Toivottavasti jaksavat tulevanakin vuonna ja luuloni oli väärä.
Luulo on myös ollut se, että rikos ei kannata. Rapsut tulee ja häkki heilahtaa, jos ja kun tarpeeksi töpeksii. Mutta, mutta. Harhaluulo. Julkituotu on, että mitä enemmän on rikostaustaa ja rangaistuksia, niin sehän on plussaa. Vanhat tuomiot alentavat uutta eli otetaan alentavina huomioon. Ei käy järkeen, mutta mikä tässä maailmassa nykyään käy. Tuntuu, kuin tavallisen tallaajan ymmärrystä koetellaan jos minkäkinlaisin testein. Huh, huh. Mutta kyllä oikeusoppineet tietävät pykälät ja niiden merkitykset. Minä en.
Luulin jopa Olkiluodon ydinvoimalan viimein käynnistyessä ja sähköä tuottaen alentavan meikäläisen melko suurta sähkölaskua. Vääräksi luuloksi tuokin osoittautui. Täytyisi vissiin tutustua pörssisähköön, mutta pörssit ovat pörssejä. Hyvä kun meikätyttö (huom. tyttö. Hah, vanha akka) tuntee edes oman pörssinsä ja sen sisällön. Onneksi sentään viimein tuo OL saatiin toimimaan, vaikka toisin pitkään tuossakin kohdin luulin. Ei ”tussahtanut” keskeneräisenä, jolloin olisi ollut viisainsa avata ikkuna ja vetää syvää henkeä. Onneksi tämäkin luuloni osoittautui omaksi harhaksi.
Väärä luulo liittyi niinkin yksinkertaiseen asiaan, kuin pyöräilykypärän osto.
Päätin hankkia itselleni uuden päätäsuojaavan koppalakin. No kauppaan ja ”pottaa” koettelemaan. Sitä mukaa, kun halusin koeteltavia, laittoi myyjä edelliset takaisin paikoilleen. Sanoin haluavani kokeilla niitä vielä uudemman kerran, joten älä laita välillä pois. Ok. Valinta vihdoin tehty ja puotipuksulle (anteeksi myyjälle) julkituomaan valinta. Oli laittamassa taas kypärää takaisin avaamaansa laatikkoon. Sanoin etten halua kuin kypärän, en pahvitoosaa. Ei onnistunut. Hintatiedot oli kuulemma paketin kyljessä, sen toki ymmärsin. Siis paketti kainalossa kassalle. Sama juttu. Kerroin taas haluamani vain kypärän ilman pakettia. Vastaus ettei sitten takuutakaan ole. Hyvä on. Anna laatikko, jossa ostokseni. Avasin paketin sitten myöhemmin.
Ja nyt. Luulin päähänistuvuuden (se tosin oli ok) hoituvan entiseen malliin, helposti, mutta vielä mitä. Toisin kävi. Kiinnitysremmit olivat ties miten, ei siten kuin olin ajatellut niiden kiinnityksen kannalta olevan. Eli olin siis koeistuttanut kypärän kaupassa ilman remmien lukon kiinnittämistä. Huono juttu. Mitä tästä opin. En vissiin mitään. Luulisin.
Hikeä, vaan ei sentään kyyneleitä, jos ei naurukyynelehtimistä mukaanlueta, riitti. Onneksi sain apuvoimia noiden remmien kanssa. Montaa vaihetta ennen lopullista hyväksyntää. Vääntöä, sovitusta, jopa remmien ylijäämän poisleikkaamista. Peilin edessä katsetta sinne tänne. Olkoon. Tuli mitä tuli. Tässä se nyt on. Onneksi en vielä hävittänyt vanhoja päänsuojuksia. Koppalakkeja ja moottoripyöräkypäräkin odottavat hyllyllä käyttöönottoa...
Oli muuten kypärä tarpeen varmistamassa yhdenlaista ”räjähdysvaaraa”. Pytyssä kuohuntaa, jonka aiheutti jonkinlainen heräteostos. Sitä tässä tutkaillaan. Siis aineen toimivuutta. Tuo keltainen on sitä itseään. Turboainetta, joka ei sentään ”räjäyttänyt likaa pois”, kuten joku muu mainostettu aines.
Näin incognito, tuntemattomana, voi huudella tällaisiakin asioita. Tämä puskista huutelu, kasvoton mielenilmaus, tuntuu olevan nykyaikaa, tosin ei vielä minulle. "Huutelijan" nimi on luettavissa.
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 381
Kaikkea sitä pillerinpyörittäjän, tässä tapauksessa minun, päässä liikkuu huonosti nukutun yön jälkeen. Hyvä kaiketi, että jotain nyt sentään liikkuu, vielä, mutta että tällainenkin. Olematon asia. Vai onko sittenkään.
Ohje lääkepurkin kyljessä. Olen sen monasti lukenut ja toiminutkin tavalla, jonka olen, luulisin, oikeaksi todennut. Mutta nyt, kun jälleen silmäilin tuon tekstin, jäin miettimään lukemaani: ” 1 tabletti 3 kertaa vuorokaudessa.”
Jassoo.
1 tabletti ja kolme kertaa otettava vuorokauden aikana. Että mitenkä. Samaako tablettia nieleskeltävä/nuoleskeltava kolmasti päivässä. Laitanko narun tabletin ympärille ja just kun on menossa eteenpäin, nykäisenkin takaisin ottaakseni sen uudelleen myöhemmin. Ei onnistu. Eikä ole näin tarkoitettukaan.
Voisikos tuon ohjeen kirjoittaa toisin. Vinkatkaa. 3 x 1 tabletti vuorokaudessa? 3 tablettia vuorokaudessa...
Kaikeksi onneksi lääkettä määrännyt lääkäri ohjeistaa (jos nyt on lääkärin puheille päässyt) tai ainakin valistunut apteekkihenkilökunta. Varmistavat vielä, että ohje on varmasti ymmärretty. Ja kysyä aina voi.
******
Vielä tuosta tabletista. Saahan siitäkin näköjään asiaa väännettyä ja käännettyä. Näin omalla palstalla voi tämänkin ottaa esille, sillä kommenttikenttä on siksi tyhjä, että suuremmilta harmeilta luultavasti säästyn.Toiset palstat täyttyisivät ”väkisinväärinymmärryksen” sanailuista.
Jos etsii, näin nörttiaikana vaikkapa tuolta melkein tutulta, hakukoneelta sanaa tabletti, tulee tietokonenäytölle jotain muuta, kuin se pienehkö pallero, joka tungetaan suun kautta vatsan syöveriin. Kone, jota tarjotaan, melkoisen kokoinenkin, ei ole tähän lääkinnälliseen hommaan tarkoitettu, muuten kuin etsimään itselle lisää sairauksia.
Mutta jos hakee vastinetta sanalle pilleri, niin ollaan oikeammalla tiellä. Minäkin ymmärrän. Miksi siis ei otettaisi niitä pillereitä, jos niitä tarvitsemme.
Mutta, mutta. Pilleri sitä, pilleri tätä. Puhutaanhan pillerihatuistakin. Lääkkeenä tuo tabletti-sana on meille tutuksi tullut, mutta onhan tabletteja muitakin. Saattanee joilla kuilla olla sellainen pöydälläänkin.
*****
Taitaa kirjoittajalla olla nyt röörit solmussa. Ehkä niidenkin aukaisemiseen tarvitaan jonkin sortin lääkinnällinen hoitokuuri pillerin muodossa tai vaikkapa piikillä persuuksiin. Jo pelkkä potkukin voisi auttaa.
Suomen kieli synonyymeineen, eli samaa tarkoittavine sanoineen, on rikasta ja antoisaa. Sanoilla on moninaisia merkityksiä. Väärinymmärryksen vaara on olemassa. Kokonaisuus. Se lienee tärkein.
Kirjoita kommentti (2 kommenttia)
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 556
- Valinnanvaraa on, mutta onko aina vaihtoehtoja?
Sanoisin, että monissa asioissa valinnanmahdollisuutemme on viety minimiin. Paljon niistä kyllä puhutaan, mutta missä ne ovat ja ennen kaikkea, kuka niistä päättää.
Koulut on käytävä. No joo. Pakko ei oo ripille mennä. Vai onko sittenkin.
Voiko itse valita. Ehkä jo tulevaisuudessa ja nappia painamalla.
Töihin olisi päästävä, mutta minne. Enää ei voi niin vain kävellä portista sisään ja sanoa, että tässä minä nyt olen, valmis töihin. Ehei. Jos ja kun olet opintosi suorittanut ja töihin halajat vaaditaan sinulta, parikymppiseltä, jo useamman vuoden työkokemus. Revi tästä sitten huumoria. Siis minne. Kortistoonko vain. Missä se valinnan mahdollisuus.
Yläkoululaisilta jo tivataan varmaa tulevaisuuden paikkaa minne mennä. Mistä h...sta sen tietää. Ehkä joku, mutta ei varmastikaan kaikki. Edes minä en vielä tiedä mikä minusta isona tulee! Jotain on kyllä jo tähän ikään kokeiltu ja puuhasteltu, mutta olisiko vielä nurkan takana uusi tulevaisuus?
Oma valinta! Sanovat. En nyt ihan heti tähän korttiin kaikkia panoksia asettaisi. Ovet aukeavat jos on auetakseen. Sattumaa tai ei, johonkin ”uralle” sitä kaiketikin päätyy.
- Pestäänkö? - Miten vain haluat. Valinta on sinun.
Näin pääsin sivuttamaan yhden oman valintani hyväksymällä toisen tekemän päätöksen. Pestiin.
- Valinnanmahdollisuus kyllä on vaikka siinä minne varantonsa, jos ei sukanvarteen (eläke, palkka, toimeentulotuki) laitattaa hetkeksi. Paitsi jos on ”naimisissa” pankin kanssa eli pidempiaikaisessa suhteessa. Toki vaihtoehtona on siirtyminen toisaalle, mutta vain jos ko. konttori vielä löytyy lähietäisyydellä, miettisin.
Mutta niin tai näin omien rahojen pöyhiminen onkin sitten jo toinen juttu. Onko montaa vaihtoehtoa rypistellä omia seteleitä. Milloin on pankit auki, onko aika varattu jne. Seinästä tietty yksi mahdollisuus tai netti ja sen kautta siirtely (jos siirrettävää on) paikasta a paikkaan b. Eli tässäkin vaihtoehdot ”omaan” on rajattu muiden toimesta. Joko niin tai näin. Ja jos näin, niin näpyttelyt käyntiin.
- Omat rajoittuneisuudet ja osaamattomuudet, eikä aina nekään, luovat omat kommervenkkinsä. Olet kenties, kuten minä, luottanut viranomaisten toimiin hoitaa hommansa ja vieläpä tinkaamattomaan (olisiko edes mahdollista) maksua vastaan. Mutta, mutta. Taas tuo digimörkö. Jos ei ”henkilökunta” huomaa tai varmista painalluksella sitä määrättyä nappulaa, niin plörinäksi menee. Inhimillinen erehdys.
Isäni aikoinaan jo minua valisti, että se mikä on mahdollista tapahtua, tapahtuu. Ja näin jälleen tapahtui. Mahdottomasta tuli mahdollinen.
Eli mitä tästä jälleen opin. Varmista, varmista ja vielä kerran varmista. Tee itsesi uteliaaksi, tyhmäksi ja kysy asioiden perään, vaikka kaiken pitäisi olla selvää. Ei aina ole, vaikka niin olisi präntätty. Kun kohtalon kello lyö, voidaan asia kenties vielä korjata, mutta aikaa ja rahaa kuluu. Sitten vain selvitellään: kuka maksaa?
- Luulisi tänä kehittyneenä digi- ym. tietotekniikan aikana hommien sujuvan jouhevammin kuin silloin, kun oli tallusteltava luukulta toiselle ja vieläpä toimistoaikaan. Ei suju. En kaipaa kaikkea entisestä elämästä, mutta ennen sentään näki kasvokkain henkilön, jolta voi pikaisesti kysyä, että olenko edes ”kartalla”. Nyt tuon kysymyksen tekeminen on lähes mahdotonta.
Toimistoluukkuja ei ole, ovet eivät aukene kuin varaamalla aika tai jonain päivänä jonottamalla. Ja jonottaa saa. Eläkeläiselle tuo onnistunee, jos jaksaa paikalle, mutta miten työssäkäyvät. Kaikkia asioita ei voi hoitaa netissä.
Soittamalla varausaikaa on siihenkin varattava aikaa. Ensin kuuntelet soitantoa ties millaista, tai sitten alat painella käskettyjä numeroita. Paina 1, jos haluat tätä, paina 2, jos haluat sitä, 3 jos valintasi on.... Painaisiko sittenkin hästäkkiä, kun ei osaa päättää. Niin risuaitahan tuo. Risuisenrosoiselta moni asia tuossa vaiheessa jo tuntuukin.
Miten tässä itse kunkin käy, kun kehitys kehittyy edelleen. Minua, aikoinaan ”kehitystyöläisenä” palkkani ansainneena, hirvittää. Omaishoitajaa tässä kaivattaisiin, sillä enää ei edes paikallisesta terveyskeskuksesta anneta lääkärille pääsyyn aikoja. Nettiä tarjotaan ja puhelimessakin todennäköisesti vaaditaan noita valintanumeroita. Onko siis vaihtoehtoja? Missä ovat ne kuuluisat palvelut?
Onneksi nuori sukupolvi on syntynyt melkeinpä älyvempaimet näpeissään ja onnekseni heitä on lähelläni, auttamassa. Pulassa olisin monasti ilman heitä ollut. Myönnetään.
Me mummut ja muut kaltaiseni ihmetellään maailman menoa ja toivotaan, että: Äly älä jätä!
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 391
Mennyt on mennyt eikä muuksi muutu. Historiaa ei voi paeta. Patsaiden kaatamiset, muistojen hävittämiset eivät muuta aikaa joka oli totta. Historia on meissä, ennen ja nyt eläneissä.
Historian vuosilukuja tulee monasti vertailtua omien vanhempien, esi-isien ja -äitien aikaan. Mm. isovanhempieni syntymävuosi - 1900 - on konkreettinen etappi. Historiallisia tapahtumia seuraten seuraa samalla minkälaista heidän elämänsä oli tuona vuosituhantena. Varsinkin mummuni, jonka elämä päättyi vasta 2002, lähes 102-vuotiaana. Oli nähnyt montaa valtaapitävää. Ollut heidän alamaisenaan. Todellinen työläinen. Samoin tuffani, jonka matka päättyi syntymäpäivänään, 65-vuotiaana.
Muistoja. Historiaa. Kuitenkin mukana tässä ja nyt.
Miten edesmennyt vuosi? Suurimmalta osin surua ja murhetta. Maailman ja kotomaan meno on päätä huimaavaa, pienen ihmisen ymmärryksen saavuttamattomissa. Alkuvuoden tapahtumat saivat lähtölaskennat moniin kyynelehtimisiin. Maapallon pyöreys on tullut konkreettiseksi. Onnellinen suomalainen on haavekuva, oman mielen tuote.
Vuosi on ollut mielialan vaihtelua, vuoristorataa ja kenties joissain kohdin maaliin pääsyä. Perhe sekä ”ystävät ja kylänmiehet” toki jaksavat ilostuttaa ja luoda uskoa tulevaan. Ei sen puoleen. Itse olen aina mottonani pitänyt tuota katsetta kolikon molemmin puolin. Maailma ei ole mustavalkoinen. Huomenna on paremmin.
- Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin, tapasi äitini valistaa. Tarkoitti kait olemaan jossain määrin nöyrä, mutta kulkea silti suoraryhtisenä eteenpäin. Jotain tällaista polkua on tullut kahlattua. Joskus saappaanvarret kurassa. Uskottu, toivottu, kuunnellen, mutta omaa itseä unohtamatta. On uskallettava katsoa peiliin.
Uusvanhat tuttavuudet ovat rikastuttaneet eloani. On ollut ja on vieläkin jotain yhteistä. Muistot siivittävät katseet uudelle tasolle. Muistetaan, ei muisteta. Ei sen niin väliä. Pääasia on ystävyys.
- Kiitollisena olen saanut olla mukana myös minulle yhdenlaisessa todellisuudessa. Sanon, että olin etuoikeutettu saadessani tutustua kehitysvammaisiin, heidän päiväarkeensa. Mitä suuremmoisia kansalaisia tässä ”terveiden” yhteiskunnassa. Tunsin itseni tyhmäksi, osaamattomaksi, tietämättömäksi, muistamattomaksi keskustellessani ja seuratessasi heidän tekemisiään, sanomisiaan – viisauttaan. Merkille pantavaa oli myös henkilökunnan osaaminen, inhimillisyys kanssaihmisiin. Itse toki olin vain pienen hetken osallisena, mutta se lämpö, toisen kohtaaminen. Siinä oli sitä jotain, jota jäin lähtöni jälkeen tykönäni makustelemaan. Hieno fiilis kaikkineen. Kiitos vielä kerran ja terveiset kamuille.
- Nyt olisi aika tulla ”kaapista ulos”, kehotti eräskin ystävä, kun kerroin vuodenvaihdetta viettäneeni omassa pimeässä kolossani. Pimeässä siksi, että sähkön kulutuksessa pitänee säästää. Säästetty on. Vanhassa talossa asuminen voi tänä päivänä olla jopa luksusta. On runsaasti puupolttoisia lämmityspisteitä. Kaikkea vanhaa ei ole hävitetty, päin vastoin jopa ”ennallistettu” aikoinaan sähkölle muutettua lämmönlähdettä. Pienhiukkasista en sano mitään. Oma vanheneminen on myös tosiasia, realiteetti, joka on jotenkin huomioitava. Sen varjolla taloon on hankittu sensortin ”kehitystä” mitä tuo valkoinen mökäle seinän vierustalla paljastaa. Ilmasta lämpöä, vaan en usko sen ilmaista olevan.
Pimeän tullen led-lamput valaisevat sen verran etten ihan kompastu omiin tohvelehini. Naapuri tuossa jo kyselikin, että olenko lainkaan kotosalla, kun valoja ei liiemmin ole. Olen ja olen ollut. Missäpä minä. Bensakin on siksi kallista, ettei ihan muutenvaan viitsi autolla ajella. Edes kauppaan. Eikä ollut hetkeen edes tarvetta, koska ”aitanaapuri” jälleen oli anteliaalla päällä. Tattista vaan sinnekin suunnalle.
- Joulu ja vuodenvaihde on kohdattu eli nyt ulos pirtistä ja kulkuun. Heti kohta. Kalenteriin on jo merkittynä tapaamisia ja siitä se etenee. Jonnekin suuntaan. Toivottavasti parempaan. Voiko sitä muuta toivoakaan. Toivo. Se oli tuffanikin nimi.
- Voitto kotiin! huuteli äiti poikaansa. Minullekin tuli voitto. Toki vain pienellä veellä. Viime vuoden viimeinen lottoarvonta suosi ja tämän vuoden ensimmäinen tulostarkistus sen paljasti. Peräti kaksi euroa. Jes. Tästä on hyvä jatkaa. Menestystä. Mitähän vuosi vielä tuo tullessaan?
- Muistatteko mistä tuo kuva, mikä rakennus?
Kadonnut, kuten niin moni muukin rakennelma uuden tieltä. Uuden ja paremman, sanovat jotkut. En tiedä. Epäilen. Oliko ennen paremmin? Oli ja ei. Riippuu...
Ainakin osattiin rakentaa pidempiaikaisia ja -kestoisia rakennuksia. Yhtenä vertailukohtana asumani isovanhempieni talo. Yli satavuotias. Minne on vanhanajan tietotaito kadonnut. Tehotalousko nielaissut.
Monissa ”pienissäkin” asioissa tulee usein pohtineeksi, että kyllä vanha konsti oli parempi kuin nyky hienostuneet liirumlaarumit. Se vanha rautanaula seinässä oli isketty juuri sopivaan paikkaan. Käytössä edelleen.
Ennallistaminen ei ole lainkaan huono asia.
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 348
- Katse ulos, aurinko paistaa. Ilma on raikas. Kaunista. On syksy ja syksyn moniväriloisto. Ei maar, tuli jo toisenlainen kauneus. Sateet ja pimeys, kohta pakkaset. Jalat märkinä, kädet kylminä. Pukeutumiskysymys, sanovat. Huurteinen luonto ja auringonpaiste. Paukkupakkanen ja lunta tuiskuttaa.
Kuka mistäkin tykkää. Janiinedelleen.
Vuodenajat ja niiden tuomat vaihtelut ovat meille suomalaisille tuttua. Kaikille ei. On samaa päivästä päivään. Voisi sanoa, että on hienoa olla suomalainen. Sanonkin.
- Kauniista ajatuksista huolimatta epävakaat ajat verottavat mielen terveyttä. Onko jo kyllästymiseen asti puhuttu koronasta, sodasta,
sotesta, hintojen noususta? Ei ehkä vielä tarpeeksikaan, mutta pienen ihmisen pää menee sekaisin jo pelkistä termeistä. Noista kaikista tärkeistä asioista ”kadun miehet ja naiset” puhuvat kuitenkin näinä päivinä. Miten pärjään tulevaisuudessa, kun jo nyt ollaan vaikeuksissa? Mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja onko sitä edes?
On. Mutta minkälainen. Moni asia on paljolti itsestä kiinni, ainakin ajatustasolla. Ei anneta liikaa ajatusten harhailla. Vaikeaa se on, mutta...
- Olipas taas synkkää. Sitä se on, omassakin mielenmaailmassa. Kaveri kysyisi: onko lääkitys kohdillaan? Ei aina. Nytkin näköjään takkuaa. Mutta eteenpäin. Pakko tästäkin selvitä. Ja selvitään. - Niin se aurinko. Tuolla se pilkotti. Koetti tulla liki. Tulee kenties huomenna.
Liki tulee myös nuo sähköiset kaksipyöräiset, lähes äänettömästi liikuteltavat laudat ja mitä erilaisemmat mopot. Tunturin kaikki tunsivat ja kuulivat vaan ei näitä. Olkoon mitä lienevätkään, mutta vaaratilanteita ne tai paremminkin niiden käyttäjät aiheuttavat. Luovat pelkoa lähiliikkujille. Niillä saa ajaa kävelykaduilla jalankulkijoiden seassa. Äänetönnä ja liki viistäen.
Liikkujia ja liikuntaa on monenlaista. Kävellään, juostaan, pyöräillään. Niistä voisi puhua kuntoiluna. Mutta miten on noiden ”lautailijoiden” liikunnasta saatavien hyötyjen. Rannenivelet voimistuvat kaasuteltaessa, mutta saahan nuo nivelet liikuntaa jo puhelinta näppältäessä, sivuja vieritellessä. Mites muu keho. Se taitaa jäädä vähemmälle. Aivotoiminnasta en osaa sanoa. Liikettä ehkä sielläkin, mutta millaista.
- Autoilu. Sen on todettu olevan kallista, eikä pelkästään bensapumpulla käymisen vuoksi. ”Jos auton omistat, niin tiedät mihin rahasi laitat.” Näin. Ja totta on. Jos autoa tarvit ei auta vaikka olisit vähän autoileva, eli kilometreissä pihistelevä. Pakolliset vakuutus-, katsastus- ja ym. huoltomaksut. Niistä ei pääse eroon, ainakaan laillisesti. Entä kun (en sano jos) tulee jonkin sortin vika. Kojelautavalot esimerkiksi vilkkuvat tai tönöttävät paikallaan eivätkä sammu. Kokemusta on.
Ei muuta kuin ”pärnäsen” korjaamolle, molle... Testataan, mitataan ja hoidetaan homma. Hetkeksi helpottaa. Ja taas. Mitataan, testataan ja toimitaan ohjeiden mukaan. Ei vain onnistu. - Uskallanko ajaa? Entä jos?
Itse en osaa kuin laittaa löpöä tankkiin (luultavasti oikeaa) ja sitä sinistä litkua pissapoikapönttöön. Mitäpä sitä meikäläinen muuta. Noilla on tullut pärjättyä.
Onneksi korjaamon pojat, nyt jo hyvinkin tutuksi tulleet, eivät enää pelästy käyntiäni. Ovat avuliaita ja sinnikkäästi hoitavat tehtävänsä, rahakorvausta vastaan tietty. Työnsä on hyvää, vain autoni teettää mysteereitä. Onpa sitten haasteita ratkottaviksi. Ja ratkottu on palastautumiseen asti. Joko olisi tunnelin päässä valoa edes pilkun verran.
On se kumma juttu, että kun autossa on vikaa ja huoltoa tarvii, niin se tehdään. Toista on polkupyörän laita. Miksiköhän se ei tunnu niin tarpeelliselta. Lamput, jarrut, talviset nastarenkaat. Kallista on. Pitää säästää.
Säästää voisi kait omastakin huollosta. Ehkä onkin, mutta hammaskipu on sen sortin ”hammasten kiristystä”, että sitä ei kauaa kestä. Maksaa rutosti, mutta minkäs teet. Säästökohteeksi siis kohdentuu tuo polkupyörä. Ajopeli, jolla kuitenkin tulee enimmäkseen liikuttua.
Tässä näitä viimeisiä ajankuvia. Itsensä ympärillä pyörimistä. Mukaan on mahtunut kuitenkin myös kultturellisia tapahtumia, joista olen positiivisesti itseni yllättänyt. Teatteriesitykset, niin ammatti- kuin harrastelijapohjaisetkin ovat saaneet minut hyvälle tuulelle. Hyvän tuulen henkäykset jatkuvat. Tavallinen tallaajakin pääsee osalliseksi mielen hyvinvoinnin parantamiseen. Jokohan se kohta näkyy?
Kirjoita kommentti (0 kommenttia)
- Tietoja
- Kirjoittanut Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 467
Eteenpäin elävän mieli. Tuo on tullut monasti mieleen, kun on oikein ottanut ”pannuun”. Varsinkin nyt, kun maailmantilanne on muuttunut monessa suhteessa, jos ei nyt vakaasta, niin ainakin sen suuntaisesta monien epävarmuuksien aikaan. Pieni ihminen on ihmeissään mitä tuleman pitää. Äitini varoitti jo vuosia, vuosia sitten uudenlaisesta huutolaisajasta. - Tulee vielä kovat ajat, sanoi 1925 syntynyt naisihminen, itse kovia aikoja kokeneena.
Aikanaan en tuota ymmärtänyt, mutta nyt kaikuvat nuo sanat korvissani. Tähän on tultu. Miten oikeassa hän olikaan. Ymmärsi ihmisten himon uusiutua aina uudelleen, ”kehittyä” ja tietysti sen vaikeimman kautta. Valitettavasti.
Elämänilo ja usko tulevaan, parempaan, ei saa kuitenkaan tulla haudatuksi, vaikka hautoja kaivetaan elämän poluilla liiankin tiuhaan, ja aivan turhaan.
*****
Vai niin. No. Pimeyden piikkiin ja sähköä säästellen. Laitoinpa sitten eriparisukat jalkoihin. Ei väärät sukat eikä väärään jalkaan, vaan molempiin kyllä oikeat sukat. Väripari ei vain ollut se oikea. Vaihdoin toiset ja kas kummaa. Nyt molemmissa jaloissa kyllä tummansävyiset sukat, mutta vain sävyiset, sillä tarkempi tarkastelu osoitti niidenkin olevan eri paria. Ja kaiken lisäksi toinen vielä sisäpuoli ulospäin.
Että mikä oli lopputulos. Oikein ovat sukat oikeissa jaloissa. En sen niin värin väliä, pääasia, etteivät jalat palele. En myöskään ole lähdössä pirtistä ulos.
Vaikka on valoisa kesä, niin eteisen hämyssä haahuilen ja annan valolamppujen odottaa sytyttämistään. Tuli samalla pöyhittyä villasukkaloodaa ja todettua, että on niitä muiden kutomia siellä vielä jäljellä.
Tulipa mieleen eräs muukin sukkastoori. Aamuhämyssä, töihin lähtiessä ja vintin pimennossa, sukat pikapikaa kinttuihin. Kaikki hyvin, melkeinpä. Päivän aikana tuli käynti lekurin sängyllä makoilemassa, kengät riisuttuna. Siellä ne jalat vilkkuivat, toisessa punainen, toisessa vihreä sukka. Se ei lääkäriä haitannut, itseä hieman nolostutti.
Kannattaisiko muistaa kalsaritkin tsekata suht'koht' puhtoisiin, sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä päivän aikana tapahtuu ja missä pitänee vaatetusta keventää. Ja tässä kohdin tarkoitan lähinnä lääkärin kohtaamista, mutta terveydenhoitohenkilökuntaa asia ei taida haitata, paitsi jos...
*****
Mitäkö on kesän tuoksinassa tullut tehtyä. Ystävien tapaamisia, teatterielämyksiä, joutenoloa... Olen myös raaputtanut vanhoja maaleja sieltä täältä huis hemmettiin ja pannut uutta ”pinoteksia pintaan”. Riittää, että itselle lopputulos kelpaa.
Marjasatoa ja oman maan perunaa ootellessa tulee pihallakin rikkaruohoja kitkitessä jotain puuhailtua. Rikka-sellaisia on kyllä vielä runsaasti, mutta erään kävijän mielestä olen ollut liiankin innokas perkuri, vaikken itseäni tuosta oikein tunnista. Juuri hänen kaipaamaansa lajiketta kun ei pahemmin löydy. Enää. Luonnonyrttiä, jonka hyvyydestä minä olen ollut täysin tietämätön. Pitänee skarpata ja tehdä tutkimustyötä. Tämänvuotinen sato on menetetty, mutta jos vaikka ensi vuonna muistaisi mitä minkäkinlaisen vihertupsun päässä kasvaa.
Oppia ikä kaikki. Niinhän sitä sanotaan. Opitaan, opitaan, kunhan vain hetken päästä muistaisi mitä tuli opittua. Kas siinäpä pulma. Vaikkapa perikunnan pohdittavaksi.
*****
Ei meen lapset, vaan naapurin kakarat.
Kun jotkut äidit aikoinaan ”vannoivat” kullanuppunsa olevan erossa pahuuksista, pienistäkin rikkeistä, niin minä en ole koskaan uskaltautunut vannomaan. Mistä minä tiesin mitä kullannuppuni milloinkin hääräsivät. Vahtimiset taisi olla vähissä. En itsekään ole mallikelpoinen ollut, liekö vieläkään yrityksistä huolimatta.
Muistan (siis vielä muistan) eräänkin kerran nuoruudessani, ja varmasti vanhempien luvatta, ajelleeni kaverin mopolla ystävä kyydissä. Hyvin meni siihen asti kunnes piti jarruttaa alikulun, reppurännin kohdalla. En ollut innostuksissani huomannut kysäistä, että miten tuo ”maaliin” tulo, pysähdys. Tienpenkasta löysimme itsemme, mutta kunnossa. Enää minulle ei lainattu tuota menopeliä.
Tämä ei muuten ollut ainut ”kielletty” asia, josta en vanhemmilleni kertonut.
Omaa mopoa itselleni toivoin jo tuolloin. En saanut. Nyt minulla sellainen ”punainen paholainen” on, mutta en kuitenkaan enää uskaltaudu sillä ajelulle.
- Pitäiskö olla huolissaan?
Kirjoita kommentti (0 kommenttia)
Sivu 1 / 9
