etusivuotsikko2

Eräänä päivänä. Tai jotain sinne päin.

- Kotiloiden keruuta (tappomielessä. Mistä kummasta tällainen, voisi jopa sanoa, riesaksi asti pesiytynyt kotilo on tullut kulmakunnan, kenties laajemmankin, elinpiiriin),

Sivutie kotilo

- villikissan poikasten seurantaa (paikkauskollinen musta kulkukissa kun on taas tekaissut pentueen, ties monennetko, ehkä loukutus lähenee taas),

- nurmikonleikkuuta (voikukkien pakoillessa onnistuneesti koneen leikkuuterää, miten kuulevat jo ajatuksenkin),

- hienpyyhkimistä (onneksi näin, ettei jään raappimista, oli siis lämmin päivä),

- saunanlämmitystä (tietysti laitokseni on puilla lämpiävä ja savua naapurustoon levittävä, ihastukoot tai vihastukoot),

- kadullakulkijoita seuraten (menee siinä päivän mittaan jokunen auto ja muutama koiranulkoiluttaja, lemminkinsä paskomismielessä, luulisin, ja tietysti tuo musta kissa, klo 11 ja 16 aikoihin, tarkka on rajoistaan ja ajoistaan),

- hyttysiä karkoittaen (tosin pari taisi kuollakin käden kosketuksesta, vaikka hellävarainen yritin olla),

- kimalaisen työtä seuraten (kait se kimalainen on, joka lentelee kukasta kukkaan ja hyvää etsien, jos ei kimalainen, niin ainakin jokin lentävä),

- postinjakajaa/tuojaa odottaen (ainakin juttelumielessä, kun pysähtyy mainospostia laatikkoon laittamaan, toivottavasti ei laskuja, ainakaan kovin suurisummaisia),

Sivutie kaffepaussi

- päiväkahvikin jo tässä vaiheessa tulee mieleen ja kieleen (joten ei muuta kuin kahvinkeittoon),

- vai ottaisiko ensin päivätirsat. Niin teen. Sitten vasta kahvit.

Loppu onkin sitten jo eri juttua. En vielä tiedä miten toimin. Voinen joskus paljastaa.

Niin juu.

Uutinen Usan ja Kiinan kauppasodasta koskettaa, tai ainakin puhuttaa, tavallista kaduntallaajaakin. Eikö tuo uhittelu ole jo muiden maiden sisäisiin asioihin puuttumista. Sallitaanko tämä rauhallisin mielin ja vaihdetaan tarvittaessa vaan auto- tai puhelinmerkkiä. Köyhälle tuo autonvaihto-operaatio tosin voi olla ongelmallisempaa kuin puhelimen nakkaaminen hevon...jonnekin. Mutta milläs sitten sometat?

Sivutie älypuhelinopastus

Seuraillaan maailman(kin) menoa.

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

Aatokseni voisi alkaa vaikka sanoilla: kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Mielensä kun voi pahoittaa milloin mistäkin, ja aivan liian vähästä. Mitäänsanomattomista asioista. Luuloista, kuulopuheista. Niille ei pidä kuitenkaan antaa valtaa. Muuten asioista tulee lumipalloefektin lailla yhä suurempia ja suurempia. Lopulta ei enää edes muista mistä kiikastaa. Mikä olikaan alunperin se asia, josta ”otti nokkiinsa”. Mutta periksi ei voi antaa, kun ei ”se toinenkaan”. Ja mistä edes aloittaisi.

Tällaisia tilanteita syntyy itse kullekin, joskus, toivottavasti harvoin. Mutta eteenpäin on mentävä, niin kuin mummo lumessa. Jos kaatuu, niin noustaan ylös ja jatketaan matkaa.

Vaan enpä ala sanomaani tuosta. Ei ole mitenkään tarvis. Ainakaan tällä hetkellä. Päin vastoin.

Mutta mitä piti julkituoda.

yksin mietintä

Eräs ”kamu” kirjoitti (huom. kirjoitti) tai enemmänkin kyseli, että miten sitä aina jaksaa mennä kaikenlaisiin juttuihin, touhuihin mukaan. Varsinkin kun niistä ei edes makseta ja joskus jopa ketuttaakin meno. Mutta sitten kun ”reissuun” on lähtenyt, niin vot. Olipa hyvä, että lähti ja tuli toimineeksi kuka mitenkin ja missä piireissä sitten olikaan.

Mikä antaa voimia tehdä, ”harrastaa”, jopa omien voimiensa äärirajoilla.

Tähän voisi sanoa, että ihmiset. Näin eräskin "kommentoija" loihe lausumaan, että juuri ne todelliset ihmiset.


Vaikka meikäläinenkin (huom. siis minäkin) viettää suuren osan aikaansa nettivaltakunnassa seuraten ja silloin tällöin kommentoiden ”kamujen” edesottamuksia, niin ihminen itsessään on juuri tuo mihin tarttua. Tarttua siihen sitten vaikka somessa, jossa (tuon edellä kerrotun kirjoittajan mukaan) kohtaa vain ohuen teksti/kuvakerroksen. Sanoisin, että niidenkin takana on tuo ihminen. Ihminen, jonka on oppinut jotenkin, edes pieneltä osin, tuntemaan elämän aikana.

älypuhelinopastus

Entäs sitten nämä todelliset live-ihmiset, joita tapaamme kasvotusten eri tapahtumissa, harastusten parissa tai missä milloinkin. Nämä ihmiset ovat se elämän suola, jotka panevat jaksamaan. Heidän innostuksensa, mukanaolonsa kera ilojen ja surujen vertaistensa joukossa. Ja vertaistemme joukkoon me kaikki hakeudumme tai johkaannumme. Tunnemme itsemme hyväksytyksi.

Ei kuitenkaan pidä aliarvioida itseään, uskallustaan. On myös uskallettava rikkoa raja-aitoja. Mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. - Aina ei ole kivaa, mutta sellaistahan elämä on. Äärirajoilla kulkemista, uusia ulottuvuuksia ja ystäviä hankkien, ja omanlaistamme apua antaen.

Siis aiheeseen: Live vastaan some. Molemmat käy. Molemmille on oma paikkansa.

 

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

Tulipa jälleen poikettua kahvittelemaan, lukemaan lehtiä ja jutustelemaan tuttujen ja vähemmäntuttujen kanssa muutamalla asukastuvalla. Ns. matalan kynnyksen paikoissa, joihin voi poiketa vaikka ”ihan muuten vaan”. Niin minäkin joskus ekakerralla. En edes välttämättä oivaltanut mikä paikka on, mutta kukaan ei kyräillyt eikä näyttänyt poistumismerkkiä, vaan päin vastoin. Olo tuntui hyvältä.

Näitä ovia olen sittemmin availlut tuon tuostakin. Keskustassa käydessäni mm. Positiimi kuuluu kierrokseeni. Vastaanotto on aina ollut hyvä. Tätä ”suhdetta” jatkan.

Toinen vakipaikka kävelylenkilläni on asukastupa Sampolassa. Vielä niin kauan kuin se on paikallaan. Tästä onkin paljon puhetta joka kerta siellä käydessäni. Asia huolettaa monia.

Liikekeskus, jossa tupa on, odottaa purkamistaan. Kesän jälkeen. Viimeiset asukastuvan aukiolot ovat toukokuun puolessa välissä. Sitten...

2 Sampola
Viime kerralla, kun menin päivän ohjelmasta tietämättömänä asukastuvalle, oli väkeä ja paljon. Mitä siellä? Tällä kertaa Winnovan oppilaita terveydenhoidon teemallaan. Oli mittauksia, muistipelejä, hierontaa, kynsien lakkausta ym. Ja alueen asukkaita riitti. Minäkin olin ”hoidossa”. Muistipeli oli suosiollinen ja vakuutuin, että taidan osata kotiin takaisin.

Kaikesta tästä, jokapäiväisistä kerhoistaan, ruokajakelusta ja neuvontapalveluista ym. tapahtumistaan johtuen huoli asukastuvan jatkuvuudesta on suuri. Mistä uusi paikka? Väki, joka täällä käy, ei lähde pitkien matkojen päähän. Lähin Väinölän asukastupakin on liian kaukana. Virikkeitä kaipaavat, yksinäiset, niin ikäihmiset, huonosti liikkuvat ja nuoremmatkin haluavat ”lähipalveluita”. Tämä on yksi niistä.
Asukastupa-asiasta on luvattu lähiaikoina tiedottaa ja pohtia paikkaa. Sitä odotellessa.

Itsekin muutaman vuosikymmenen Sampolassa asuneena olen kuullut paljon puhetta alueen ”maineesta”. Minulle tuo maine on ollut aina hyvä. Aina löytyy moitittavaa, jos niikseen haluaa.

Nyt valitettavasti lapsiperheet ovat vähemmistönä. Olisikohan uudesta uljaasta koulusta vetovoimaksi.

Ikääntyvä väestö näkyy entistä enemmän katukuvassa. Tämän myös pitäisi näkyä alueen palveluissa. Entisaikojen runsaidenkin palvelujen karsinta on ollut vuosien varrella jatkuvaa. Jopa pankkiautomaatti, pankeista puhumattakaan, on poistunut kuvioista. Toisilla on helpompi pääsy kauempana olevien palvelujen ääreen, mutta entäs me ikääntyneet ja autottomat. Uusi kauppa toki Sampolaan on valmistumassa, mutta muutakin kaivattaisiin.

Melkein ”sampolalaisena” voisi sanoa, että nyt pitäisi tälläkin alueella palvella ihmistä. Lähipalveluna tärkeäksi koettu asukkkaita palveleva asukastupa monine virkistystoimineen on juuri yksi näistä, joita Sampolassa kaivataan.

 3Sampolaa Träskelin Arto

4Sampolaa Träskelin Arto

Vasemmistoliiton Itä-Porin yhdistyksen järjestämässä Sampolan
lähiötapahtumassa riitti keskustelua mm. asukastuvan kohtalosta. (kuvat Arto Träskelin).

Kirjoita kommentti (3 kommenttia)

Tokihan me sen itse kukin tiedämme, tai ainakin uskomme tietävämme.

Ennen kuin jatkan, niin myönnettäköön rehellisesti, etten ole lukenut kansanedustaja Anna Kontulan kirjaa Eduskunta - Ystäviä ja vihamiehiä. Mutta kävin kuuntelemassa itse Annaa, porilaistaustausta, nykyisin tamperelaista, vasemmistoliiton kansanedustajaa.

Oli mielenkiintoinen tuttavuus tutustua hänen kauttaan eduskuntaan ja sen näkyvään ja kulissientakaiseen toimintaan. Ainakin niiltä osin, kuin ilmeisesti tuo kirjakin paljastaa.

 

Toisen kauden kansanedustaja, kuten ekan ja vanhempien, eivät ole ”näyttäytyneet” minulle eduskunnan täysistuntojen katsojaa, tavalla, joista nyt kuulin. Kaikki protokollat, hierarkiat ja sen sellaiset kyllä näkyvät teeveen katsojalle jollakin tasolla, mutta, mutta...

Kuinka moni on esimerkiksi tullut viimeisen päälle pohtineeksi mm. istumajärjestystä eduskuntasalissa, järjestystä edustajista otetuista valokuvista. En minä ainakaan. Nyt tulleen tiedon mukaan olen varma, että katseeni ja ajatukseni siirtyy entistä enemmän tuohon suuntaan.

Puheenvuorojen pitäjät ehkä ymmärrämme. On sovittu kuka puhuu ja mistäkin asiasta. Hyvä näin, sillä yksi ihminen ei voi mitenkään tietää kaikesta kaikkea, vaikka niin oletammekin. Tai kuka olettaa.

Tietämättömyyttään ei sovi kuitenkaan näyttää, vaikka ymmärrämmekin ihmisten rajallisuuden. Katsotaan esimerkiksi edustajien edessä olevia mahtavia paperipinoja. Ja nuo pinot eivät ole likikään ainoita, joita kansanedustajien tulisi sisäistää. Onko edes mahdollista.

Kaikesta näistä Anna Kontula kertoi. On tehnyt selvitystä.

Hän kertoi myös eduskunnan monista kirjoittamattomista säännöistä. Ne pitää vain oppia. On pärjättävä. On myös jollakin tasolla huolehdittava muista. Kaikista ei huudella lehdistön palstoilla.
Miten tavallinen kansalainen sietää jatkuvaa konfliktia? Ei aina hyvin. Jossain kohtaa ”pinna palaa” ja se näkyy monella eri tavalla. Samoin tuolla pienoissuomessa, jonne on koottu kattava edustus kautta maan. On erilaisia ihmisiä, erilaisista taustoista lähtöisin, erilaisin tiedoin ja taidoin varustettu. Voimmeko jo valintavaiheessa tietää esimerkiksi kyseisen henkilön stressintietokykyä.

Eduskunnassa on jatkuva konflikti. On 200 erilaisin näkökulmin osallistuvaa edustajaa taustavoimineen. Siellä on jatkuva kamppailu vallasta edustajien ja heidän intressiryhmiensä välillä. Kamppaillaan näkyvyydestä ja sitä kautta voimasta ajaa omien asioita. Sitä varten kansanedustajat on valittu, hoitamaan valitsijoidensa asettamia tavoitteita.

Niin kuin kerroin, en ole lukenut kirjaa, mutta Anna Kontula ”avasi” mielenkiintoisella tavalla kirjansa sanoman, minullekin.

Terttu Elomaa

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

Tre 20180908

Tässä sitä taas ollaan. Todistetuksi tuli jälleen se, että tarvitsemme jonkinlaista patistelua toimiaksemme. Tähän ehkä perustuu nuo kaikenmaailman uudenvuoden lupauksetkin. Minä en mitään lupauksia ole tehnyt. En oikeastaan koskaan. Päivä kerrallaan. Mutta eteenpäintuuppimista muiden taholta. Se on ok. Ihminen on heikko, minä kans'.

Olisiko kuitenkin mukana laiskuutta. Molempi parempi.

Kaikesta huolimatta "matkailu" avartaa.

Jos ja kun joku uskaltautuu pyytämään esimerkiksi ulkoilulenkille lähtöä, vaikka se nyt viimeiseksi olisi mielessä, niin johan sanon lähteväni. Olenko muiden vietävissä, johdatettavissa? Monessa tapauksessa uskoakseni hyvään asiaan.

Kuka mitenkin asian näkee. Harvoin sitä huonoille teille, ainakaan tahallaan.

 

Mutta tähän päivään. Toimeton en koko lailla ole ollut. Naamakirjassa naama kiinni. Ehkä kait jo liiaksi.

Facessa kysytään tuttavallisesti, että Mitä mietit Terttu? Mitä milloinkin. Ajatuksia on paljonkin, mutta lukemalla muiden kirjoituksia tuntuu monella olevan sanottavaa joskus liiankin kanssa. Tärkeitä asioita kumminkin, kun kerran on präntätty muiden nähtäväksi ja kantaa otettavaksikin. Aika harvoin itse kommentoin, jotta ei tulisi leimattua vääriin lokerikkoihin. Näin saatetaan tehdä, liekö sen valinnanvapauden nimissä.  Itse lokerikkoni tiedän. Se riittäköön.

 

Ystävä huomautti, että missä sitä ollaan oltu, kun tällä palstalla ei näy.

Täällähän minä. Sivustolle olen erinäisiä asioita kirjannut ja odotellut, josko muitakin kirjoittajia löytyisi. Jos kerran minä, niin miksei muutkin. Ruonoja, kuvia, kirjoituksia, ajatuksia.....

 

jooulutorttu20181218 122422

Joulu oli ja meni. Minulle hyvä juttu, sillä rehellisesti sanottuna en ole mikään jouluihminen. Ehkä silloin, kun lapset olivat pieniä ja lastenlapset olivat ympärillä. Mutta nyt minulle lähes samanlainen päivä kun muutkin. Paitsi, että yksinoloa tuntui piisaavan aivan liiaksi. Kaipasi jo ”ihmisten” ilmoille lähtöä. ...joko tohtisi?

 

liukkaus 20190101 111829

Lähtemistä kyllä ajoittain vaikeutti jo pelkkä pihasta pääseminen. Se, että rappusista pääsi ehjänä alas, ei vielä taannut menoa pidemmälle. Hiekkaa kului jääkentälle, vaikka ei sekään taannut pystyssä pysymistä.

Kunhan nyt postilaatikolle saakkaa...

 Onneksi ilmat ovat olleet sen verran suotuisat, että ”ulos” on päästy. Puulämmitteinen pirttini on työllistänyt hyvällä mielellä ja luntakin on tullut sen verran, että kuntosaleille ei ole tarvinnut haikailla.

 

tässä20190109 090543Olen myös päässyt vuodenvaihteen jälkeen muunkin ”harrastukseni” pariin. Ettäkö mitä se on? Voin paljastaa. Joutenolon ja pakollisten huushollihommien lisäksi, yhdistystoiminta. Voitteko uskoa. Kyllä näin on. On ollut jo kauan. Lapsuudesta asti. Ja vielä kiinnostaa. Jos en nyt yritä koko maailmaa parantaa, niin ainakin oman tietoisuustasoni nostamista yritän. Onnistuuko? Ainakin on yritetty.

Yhdistykset yhdistää. Määrättyjen asioiden ympärillä toimivat yhdistykset joko vetävät puoleensa taikka sitten ei.

Suomessa on toistasataatuhatta yhdistystä, Satakunnassakin noin 4500. Kun toimivat yhdistykset ynnää ja kun ajattelee, että yksi yhdistysihminen kuuluu melko varmasti useampaankin yhdistykseen, on osallistujia ja toimijoita runsaasti. On siis paljon tärkeiksi koettuja asioita, joita kaiketikin yritetään parantaa ja näin ollen kohentaa jäsentensä oloja.

Asioista puhuminen samanhenkisten ihmisten kesken on terapeuttista. Uskaltaa avata suunsa, kun tietää saavansa vertaistuellista ymmärtämystä. On helpompi mennä eteenpäin.

 

kissantassunjäljt 20190118

Vaikka talvi on kauneimmillaan juuri sataneen lumen myötä, jaksaa yksi asia huolestuttaa edelleen. Ai, että vain yksi. Tästä olen teille jo aiemminkin kirjoittanut.

Kissa. Musta kissa. Siis se, joka teki aikanaan pennut pihapiiriini. Homma jatkui ja pentueita syntyi myös naapuritonteille.

Kenen kissa? Ei tietoo, mutta kiinni ei anna ottaa. Kaikki, toivottavasti, tekemänsä pennut on saatu turvaan ja ehkä uusiin koteihin.

Mutta tämä emo. Niin. Emo se on. Kulkee edelleen paikasta A paikkaan B. Lumesta ja pakkasesta huolimatta. Kyllä sillä täytyy joku lämpöpiste olla, mutta onko vakituista kotia. En usko. Joku ruokkii lähistöllä varmaankin, mutta kotikissaksi ei ”mustiksesta” ole. Toivottavasti ei taas pentuja jossain....

Jäljet lumessa kertovat omaa sanomaansa.

 

 

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

 

 design 3164178 340Voi aikoja, voi tapoja! Kehitys kehittyy! Olen tullut vanhaksi. Tämän kyllä huomaa lähes päivittäin. Aina vaan käy hitaammalla. Ajatus juoksee omia ratojaan ja latuaan. Olen liiaksi kangistunut omiin kaavoihini, vaikka yritänkin muuta väittää. Haluan uudistua. No, ainakin yritän pysyä vauhdissa mukana.

Esimerkiksi äly- ja ei-älylaitteittaita löytyy melkoinen arsenaali, mutta ”töitä” tulee tehtyä vain ja ainoastaan yhdenlaisella. Muut ovat kuin ”apuvälineitä” matkatessa kotiseinien ulkopuolelle. Ja kun tuo työkone niin sanotusti tökkii, luo se harmaita hiuksia lisää jo olevien rinnalle. Mieleen tulevat ajat, jolloin (en minä, mutta muut) osasivat ja voivat korjata autonsa kuntoon. Tänä päivänä tuo ei käy. Tietokonetta piuhoineen tarvitaan tunnistamaan viat. Jopa lampun vaihtamiseen tarvitaan ammattimies. Hyvä kuitenkin niinkin. Ettäkö mikä? No se, että ammattimiehet/naiset saavat töitä. Toivottavasti pysyviä.

 

Mutta asia, joka oli alkujaan mielessä.

Päiviä muutama sitten uutisissa kerrottiin, että nyt jo käytössä olevaan ns. lähimaksuun pankkikorteilla tulee hienoista muutosta. Kaupoissa voi nyt maksaa alle 25 euron maksun pankkikorttia vilauttamalla kassalla olevaan päätelaitteeseen. Ei tarvi muistella kaikenmaailman salasananumeroita. Joskus numerot on ikävä kyllä meikäläiseltäkin unohtunut muistin vyövereisiin ja siinä sitten kassalla ihmetellyt seuraavaa toimenpidettä. Onneksi pikainen äly(!)nystyröiden hieronta on vielä auttanut ja numerot ovat saaneet oikean järjestyksensä. Lähimaksu ei olisi tuolloin tullut kyseeseen.

Nyt on tulossa tuohon lähimaksutapaan korotus 50 euroon asti. Useimmille tuo riittänee perusruokakauppa-asiointiin. Vilauttaa kassalla korttia, ei tarvi muistella koodinumeroita ja mikä parasta, asiointi nopeutuu. Niinhän tuota mainostetaan.

fax 1904656 340

Mikä tässä siis on ongelma? Ei kait mikään. Paitsi, että tämän jälkeen et varmastikaan muista tuota PIN-numeroasi, ja tuo kassa-asioinnin nopeus saattaa hidastua aivan muista syistä kuin, että joku ei käytä tuota ”nopeuttavaa” lähimaksua.

Mielestäni yksi ongelma ja miksei vaarallisuuskin piilee siinä, ettei tuota turvatunnistetta tarvittaisi. Nyt niillä, jotka ”vahingossa” saavat jonkun muun kortin haltuunsa, voivat ostella, ennen 25:n, nyt 50 euron edestä tuotteita eikä kukaan kysele perään. Ainakaan heti. Tunnusluku tarkistetaan vain satunnaisesti sen varmistamiseksi, että kortti on oikean kortinhaltijan hallussa.

Lähimaksaminen paitsi nopeuttaa ostamista, myös pienentää tunnusluvun vääriin käsiin joutumisen riskiä.” Niinpä. Tunnusluvut ovat yleensä varmemmassa tallessa (päässä), kuin pankkikortti, joka näkyy lähes jokaisen kännykkä/rahapussissa. On siinä hetken ihmettelemistä, kun huomaa tunnusluvun kyllä olevan tallessa, mutta pankkikortti onkin lähtenyt jonkun muun matkaan!

Kehitys kehittyy!

Kirjoita kommentti (0 kommenttia)

syksy 2018

 

Eikoislämmin lokakuinen päivä pakotti minut luontolenkille. Värit, kaikki nuo väripaletin päävärit ja sekoittaen sadat muut sävyt piirtyivät mieleen. Ruska väriloistossaan sai ympäristön hehkumaan. Aurinko luo kimallettaan usvaiseen ympäristöön, metsikköön. Kaunista. On tämä luonto kaunista. Eritoten syksyllä.

Niinpä.

 Olen oppinut katselemaan ”maailmaa” uusin silmin. Laput pois silmiltä ja katse horisonttiin. Jaa, että mitäkö tämä on. Voisiko sanoa, että uudelleensyntyminen. Ei nyt ihan sentään. Tai, no. Voihan sen niinkin nähdä.

Mottoni on aina ollut, että aina voi oppia uutta. Yläikärajaa ei ole. Uuden muistamisessa vaan on haasteensa. - Jos joku muu, niin miksen minäkin? Ei sentään aivan kaikkea.

 Tämä tuli eteen, kun olin mukana ja yritin opiskella taiteen tekemistä. Maalaamista, siis taulujen. Tähän asti olen maalaillut vain lankkuaitaa ja se näkyi ja tuli selväksi. Siis osaamattomuuteni.

Taide aloitusta2

Oppia kuitenkin sain, mutta muistanko oppimani, se onkin jo toinen juttu. Aina jää kuitenkin jotain matkaan, jos ei ole liian kireällä pipolla varustautunut. Niin tässäkin kohdin. Uskoisin.

Nyt katselen ympäröivää luontoa, elokuvia, valokuvia, kuvia yleensäkin aivan toisin silmin. Mietin, että mitenköhän tuossa maalaussiveltimen pitäisi olla kädessäni, missä asennossa, jotta tulos olisi likikään näkemäni kaltainen. Miten värit, onko valmiina putkiloissa, vai pitäkö sekoittaa, ja etenkin, miten ihmeessä saan juuri tuollaisen värisävyn. Olen siis saanut uusia ulottuvuuksia maailmaani. Ei niin huono juttu.

Matka jatkuu ja maisemat vaihtuu, sanoi entinenkin mies, ja tarkoitti juuri tuota. Ei pidä tuijottaa vain omia seiniä sisäpuolelta. On uskallettava astua ulos omista, liiankin tutuista ympyröistä, epämukavuusalueelle, vaikka se kuinkakin tuntuisi vaikealta. Rima nousee koko ajan. Hetken päästä ei edes uskaltaudu. Ja tuon riman asetamme me itse, ei muut. Rohkeutta tässä vaaditaan ja minun ”taiteentekemisen” kohdalla sitä tarvittiin todella paljon. Uskaltauduin kuitenkin virran vietäväksi.

Jos ja kun joku on vinkannut minulle erinäisiä tempauksia, niin yllytyshulluna olen kokeillut jos jonkinlaista. Likikään aina ei ole tullut onnistumisia, mutta onpahan tullut kokeiltua. Tämä taiteen ala oli minulle täysin vierasta. Voisinpa sanoa, että on se sitä vieläkin. Mutta yritetty on.

Taide aloitusta1

Mielen syövereihin jäi kuitenkin aukko, joka voi vielä joskus täyttyä tuollakin saralla.

Ei voi koskaan sanoa, että ei koskaan.

Huomisesta ei tiedä, ja onko sekään nyt niin huono asia. Yllätyksellisyys on elämisen suola.

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

Onko pakko, jos ei tahdo?

 

kommunikointi koneella

Tässä tapauksessa kyllä, jos halusi asioida henkilön kanssa kasvokkain. Tietokoneen tai vaikkapa puhelimen välityksellä ei asiani olisikaan kenties hoitunut. Oli kohdattava henkilö, joka osasi välittömästi neuvoa ja auttaa. "Koneilu" olisi ollut siis lähes mahdotonta.

Suurin osa kanssani jonottajista oli vanhempaa väkeä. No eläkeläinen jo toki minäkin. Aikaa siis oli. Nuoria ei näkynyt kuin muutama.

Oli kyse eläkepäivästä ja kyseessä pankkikonttori. Kuinkas satuinkaan juuri tuolloin paikalle. Yleensä hoidan perusasiat kotona, yksin, kasvottomalla, vaitonaisella koneella. Nyt odotin vuoroani muiden tapaan. Seisten jonossa, jota riitti konttorin tilojen lisäksi kauppakäytävälle asti.

Pari virkailijaa vuorotteli mutkittelevan asiakaskunnan palvelemisessa. En kadehtinut heidän työtään. Saivat kuulla samat valitukset moneen kertaan asioinnin pitkittymisestä.

Se, että väki jonotti pääsyä pankkivirkailijan puheille hoitaakseen laskujensa maksamiset ja kenties tililtä nostaakseen omia varojaan, on tehty varsin hankalaksi. Ei sentään tarvinnut tilata aikaa, vaan omaa vuoroa odottaen tuotti tuloksen. Ei ollut asiointinumerointiakaan, mutta eipä ollut ohittelijoitakaan. Kaikki olivat kiltisti omilla paikoillaan. Aikaa kului, mutta jutustelu kanssaihmisten kanssa auttoi ajan kulumisessa.

Näillä ihmisillä ei varmastikaan kaikilla ollut varaa ostaa omaa tietokonetta, ja jos oli, niin halukkuutta niiden käyttämiseen ei. Tässä kohtaa varattomuus, köyhyys, mitä se sitten kullekin tarkoittaa, tuli kuvaan. Raha sanelee. Siitä puhuttiin jonossa. Jos ovat hankittavat tietokoneet kalliita kaikkine palveluineen, niin on "luukulla" maksaminenkin.

Jos jossain luulisi olevan rahaa, niin pankeissa, mutta juuri raha se on saanut pankit sulkemaan konttoreitaan. Palvelut vähenevät. Ennen pankkikonttoreita oli vieri vieressä, kuten kauppojakin, mutta nyt. - Ei kannata. Niinpä. Kenelle ei kannata.

Nyt on asiakaskunnan matkustettava asuinkulmiltaan kauaksikin hoitamaan omat asiansa. Kaikilta tuo eri onnistu. Jääkö laskut ehkä maksamatta ja sen myötä tulee merkinnät hoitamattomien asioiden vuoksi. Kenen syy. No ei nyt pankin ainakaan!

Onko tämä sitä syrjäyttämistä, joka johtaa syrjäytymiseen niille, jotka pysty itse hoitamaan pankki- ym. virastoasiointejaan itse käyden tai koneiden välityksellä. Kaikilla ei ole esim. lapsia tai läheisiä auttamassa. Olisiko kenties naapuri, joka ystävällisesti hoitaisi asian. Näitä on harvassa. Jonottamassa oli ainakin yksi tapaamani tällainen henkilö. Naapuriaan auttava henkilö. Oli tullut kaupungin toiselta laidalta ja jonotti pitkän tovin auttaaksen naapuriaan, joka ei kyennyt lähtemään kotoaan.

Lokakuussa 17.10. vietetään jälleen Porissakin köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista päivää, mutta köyhyys ja syrjäytyminen on jokapäiväistä. Päivästä toiseen selviytymistä. Tätä selviytymistä ei ainakaan helpota pankkien toiminta. Konttorit on vähennetty minimiin, pankkiautomaatit lähes olemattomiin, ja kun konttoriin pääset laskusi maksamaan, niin hinnoittelu on nostettu pilviin. Pienenkin laskun käteismaksaminen maksaa maltaita. - Tekee kipeää, sanoi eräskin kanssakulkijani.
Ja mikään ei kannata. Siis kenelle?

Kirjoita kommentti (2 kommenttia)

Pitääkö olla huolissaan?”

 

Näillä helteillä voi olla huolissaan sekä itsensä että kanssaihmisten jaksamisesta.

- Jos on kylmä, valitetaan. Jos taas kuuma, valitetaan. Niinpä. Kohtuus kaikessa. Siis Suomen kamaraa kohdanneessa helteessäkin. Himmata siis pitäisi, tai pitää.

Ja himmannut olen. Tällä palstalla ei ole liiemmin liikettä ollut. Yksi ystävä kyselikin, että pitääkö olla huolissaan, kun ei kirjoituksia ole näkynyt. Huolenpito oli siksi hellyttävä, että piti oikein "Porissa" käydä tapaamassa huolehtijaa. Mukava juttutuokio kaupungin vilinässä. Samalla tuli hoidettua pari muutakin asiaa. Myös kotikäynti yhden seurattavani luona. Kaikki hyvin. Tästä on hyvä jatkaa.
Tämä huolestunut seuraaja, seuraajani sanan useammassakin mielessä, sai tarttumaan, ei kynään, vaan koneen näppäimistöön. Hyvä niin. Patistelua tässä on jo kaivannutkin. Jotain, joka nykäisee hihasta. Toki näillä helteillä nuo hihat ovat saaneet olla rauhassa.

 

Omat kotitouhut ja yhdistystoiminnot ovat saaneet osansa. SuomiAreenallakin tuli oltua, jos ei nyt ihan töissä, niin hyvän toiminnan parissa. Vammaisasiaa tehtiin tunnetuksi. Vaikka moni asia on korjaantunut, niin huomatuksi tuli, että ennakkoluulot vammaisia ja liikuntarajoitteisia kohtaan ovat yhä tiukassa. Oletetaan, kun ei tiedetä. Monta hyvää keskustelua tuli käytyä.

 

KompostiLaiskana olon lisäksi askaretta on riittänyt omassa pihapiirissäkin. Marjanpoimintaa, mehustamista, ruohonleikkuuta ja sen semmoista. Tulipa uudistettua kompostiakin. Kun ensin pintaa oli raapaistu tarpeeksi ja saatu muutamana päivänä ampiaiset häädettyä, niin johan pääsi hyvään multaan kiinni. Sitten piti vain miettimän, että minne sen sijoittaisi. Löytyihän tuolle paikkansa. Kaiken kaikkiaan mukavaa puuhaa varjoisassa pihanurkassa. Aamupäivällä. Sitten olikin jo päivälevon aika.

 

Liikunta polkupyöräillen on minun juttuni. Pyörällä pääsee mukavasti paikasta toiseen. Jos ja kun pysyttelee tässä kaupunkiympäristössä. Siis likellä. Mutta jos hieman laajennan reviiriäni, niin apuna on Porin pyöräilyreitistökartta, jonka sain käsiini. Kiitos siitä. Pyörällä

Porissa on hyvät maastot pyöräilyyn. On niin aakee laakee tää maisema. Eipä juuri nyppylöitä ole haittaamassa. Mitä nyt joskus vastatuuli, mutta siitäkin selviää kunhan vaihtaa suuntaa. Ties mistä sitten itsenä löytää, mutta se onkin sitten jo eri juttu.

 

Pitääkö siis olla huolissaan? Ja mistä? Kyllä ja ei.

Ei vain näin helteellä, vaan muulloinkin, kannattaa siis kysellä ystävien, naapurien kuulumisia. Naamakirjasta tavoittaa jotkut, mutta useimmat on kohdattava muuten. Soittamalla, käymällä. Minä pidän siitä, kun minua patistetaan johonkin. Aina ei itse jaksa eikä kykene. "Yllytyshulluna" saatan yllättää jopa itseni.

 

Sampolan purettu päiväkotiKotikulmilla Sampolan kupeessa rakennustyöt jatkuvat. Uutta koulukompleksia rakennetaan kovaa vauhtia.

Vanha päiväkoti on hajotettu maan tasalle. Sen tilalle on tulossa, toivottavasti, kauppa. Ei siis pidä olla huolissaan. On luvattu turvata lähialueen asukkaiden kauppapalvelut. Kuka tulee ja hoitaa asiakaspalvelun, siitä minulla ei ole varmaa tietoa. Ehkä jossain on.

 

On elokuu ja kesää on vielä jäljellä...

Toiset ovat lomansa lomailleet ja toisilla se jatkuu. Ehkä ei vielä syksyä osaa odottaa, vaikka koulut ovatkin aloittamassa jo piakkoin toimintansa.Kuvaaja TE

Ennen kesä alkoi ja päättyi koulun lomien aikataulun mukaisesti. Ei enää. Ilmastonmuutos näyttää olevan totta. Vuodenajat ovat jotain muuta, kuin entisaikaan.

Mutta meikäläiselle ei siitä ole paljon harmia. Kesälomaa ei enää ole, eikä tule. 

 

Kirjoita kommentti (1 kommentti)

- Oletko sinä sairaanhoitaja? En ole.

- No, joku hoitaja sitten? En edes sitä. Ihan tavallinen kulkija vaan.
Tällainen pienimuotoinen sanailu tuli käytyä ja se herätti suuria tunteita.

Olin paikassa, jossa ihmisiä tulee ja menee, kukin omaan aikataulunsa mukaan. Joku käy lukemassa päivän lehdet, joku juo kupposen kahvia tai syö, joku tapaa ystäviä ja joku saattaa odottaa koulujen ylijäämäruoan jakoa. Monenlaista kohtaamista. Meitä tavallisia ihmisiä, kansalaisia.

Olin jo aikani istuskellut kahvista nauttien ja päivän lehdetkin tuli luettua. Tein lähtöä. Huomasin paikalle saapuvan vanhemman henkilön, rollaattori apunaan. Hän ryhtyi järjestelemään oloaan paremmaksi ja istuutui viereiselle penkille. Ja sitten.

Sitähän nyt sattuu kenelle tahansa ja kaikillekin, milloin vain. Kädessä oleva esine putoaa. Kukapa ei tunnistaisi tuota. Tässä tapauksessa lakki ei kohdannutkaan laukkua, joka oli kohteena, vaan tipahti lattialle. Ei siis mitään sen vaaralllisempaa tapahtumaa.

Havaitsin tuon, nostin päähineen ja ojensin omistajalleen. Luonnollinen refleksi. Olisi hän toki itsekin tuon lakin noston saanut suoritettua, mutta olisi vaatinut hieman enemmän aikaa ja vääristelyä. Mitä siitä, että molemmat, henkilö ja lakki olivat minulle vieraita. Juttelen minä vieraiden ihmisten kanssa muutenkin.
Ensin katse, jonka sain, ja sen jälkeiset sanat, sisälsivät paljon. Olin otettu. Ikään kuin olisin tehnyt suurenkin työn. Minulta vain pieni ele, mutta hänelle tuntui olevan jotain suurempaa.

- Oletko sinä sairaanhoitaja...tai ainakin joku muu hoitaja sitten, kun heti huomasit ja autoit.
Näkyi, että hän arvosti hoitohenkilöstöä todella paljon ja varmasti aiheesta. Oli kaiketi omakohtaista kokemusta. Hyvää sellaista.

Minua nuo sanat jäivät mietityttämään. Onko toisen huomioiminen, auttaminen tänä päivänä sen verran harvinaista, että tällainenkin pieni ele jää saamatta/tekemättä.

Tämä tapaani henkilön, pikatuttavuuden, sanat jäivät elämään omaa elämäänsä. Hän oli todella vähään kiitollinen. Se, että auttajat itse jäävät ”saamisen” puolelle, on totta.

Pienestä ovat kiinni monet asiat.

Hymyillään, kun tavataan, jos ei muuta.

Tule mukaan kopio

Kirjoita kommentti (1 kommentti)