etusivuotsikko2

- Helmikuu helistelee. Pakkasia. Niin ennen vanhaan, vaan ei nyt. Ei haittaa, jos ei sitten paukkupakkaisia ole kesällä, tai silloin kun luulemme kesän olevan. Ei näistä säistä ja vuodenajoista kohta enää osaa sanoa mitään. Kaikki tuntuu olevan sekaisin. Onneksi polttopuita riittää vielä pirtin lämmitykseen. Ei pakkasten, vaan tuon kosteuden vuoksi lämpimänä ja kuivana pysymiseksi.

- Facebook kyselee, että mitä mietin.
En mitään. Ja paljonkin. En kylläkään sellaista, että laittaisin niitä kaikkia sinne, enkä: tuonne taakse metsämaan... Ei niistä monikaan ole kiinnostunut, ja jos vaikka olisi, niin ei. Mieluummin tänne, teille muutamille, jotka eksytte tai hakeudutte sivustolleni. Teille voin kertoa jotain itsestäni ja tapahtumistani. En silti teillekään kaikkea.

Varsinkaan kokkailuni ja siivoamiseni eivät anna aihetta. Joko tunnette minut taikka sitten ette. Ette tietenkään, sillä jopa minulle itselleni olen usein vieras. Teen tai ajattelen sellaista, mistä itsekin yllätyn. Enkä aina positiivisesti, vaikka positiinen perusluonteeltani olenkin. Ainakin yritän.

 

Hammaslääkäri2- Särkee, ei särje. Onko vikaa vai ei? Ei kuulemma, vaikka en aivan tuohon diagnoosiin usko. Ja taas se usko. Mikä nyt sitten on uskon asia. Ei ainakaan kiputila. Vai olisikos luulosellaista.
Joka tapauksessa hammaslääkärituoli odottaa runsaalla pelkokertoimella varustettua minää. Onneksi hammaskalustoani tutkiva on ymmärtäväinen minua kohtaan ja pakenee kaikkine vempaimineen suustani heti, kun sormeani kohotan. Ymmärrämme toisiamme. Ainakin vielä toistaiseksi.

Tässä kohtaa huomannette, että käyn jo tutuksi tulleella lääkärillä.
Muistuipa mieleeni tapaus, jossa olin pakotettu päivystävälle hammaslääkärille. Mikä vastaanotto. Hoidon sain kiusallisten moitteiden kera. Tivasi, että miksi olen häneen turvautunut (oli ilta ja asiakkaita vielä jonossa). Kiputilaselitys ei kuulunut hänen tajuntaansa. Ja maksoihan tuokin käynti. Mitä. En muista.

Ehkä nykyisin on tuollainen jo taakse jäänyttä toimintaa.

 


-Rukoilijasirkan elämää.
Muistoni Rukoilijasirkasta on toisenlainen, kuin tuon nimisen luontodokumentin, joka tuli telkkarista. Katsoin. Oli pakko. Ettäkö miksi? Kerron.
Joskus oli käytössä VHS-nauhat ja niihin nauhoittaminen. Niin meilläkin. TV:stä tuli ranskalainen (niin muistaisin) jännäri, nimeltään Rukoilijasirkka. Se tietysti nauhoitettiin. Muutaman kerran tuli katsottua ja hyväksi havaittiin.
Nauhoitettuja filmejä ei juurikaan muille lainailtu. Periaatteessa. Kunnes ystävä (siksi hänet edelleen luokittelen) pyysi saada kyseistä filmiä katseltavakseen. Oli kiinnostunut. Lainasin. Ei olisi pitänyt.

 

Kasetit


Nauhat yleensä suojattiin eli suljettiin päällenauhoitukselta. Mutta taitava kaverini (siis on edelleen) luullen nauhaa omakseen, teippasi kotelon niin, että sai siihen nauhoitettua omaansa. Ettäkö mitä? Porilaisen Visa Mäkisen elokuvaa. Sitä oli nauha puolillaan, kun palautti. Oli huomannut erheensä, mutta vahinko oli tapahtunut. Lupasi hankkia alkuperäisen filmin tilalle, mutta vielä tänäänkään en ole ko. filmatisointia käsiini saanut. Olisiko vielä yhtä hyvä, kuin muistikuvissa. Ehkä, ehkä ei. Visa Mäkistä sentään on hyllyssä.

Mutta niin kuin sanoin, edelleen ollaan ”lainaajan” kanssa väleissä. Elämä on monivivahteista. Ja niin sen pitääkin.

- Mitä vielä?
Koneella työskentelyä, uutisten lukua, yhdistysasioita, pirtin lämmitystä, kaupassa käyntiä, syöntiä, juontia ja itsekseen puhumista. Päivä pelastettu. En ehtinyt tänäänkään luuttuamaan lattioita. Ehkä huomenna...tai joskus, kun päivä paistaa ja linnut laulavat. Vai voiko niitä silloin häiritä matontamppauksella?

- Jaa juu. Ystäväpäivä oli ja meni, mutta Ystävänpäivä olkoon joka päivä. Mieleen tulee sanat: kaveria ei jätetä. Tämänkö muistaisi useammin.

Comments powered by CComment