Mennyt on mennyt eikä muuksi muutu. Historiaa ei voi paeta. Patsaiden kaatamiset, muistojen hävittämiset eivät muuta aikaa joka oli totta. Historia on meissä, ennen ja nyt eläneissä.
Historian vuosilukuja tulee monasti vertailtua omien vanhempien, esi-isien ja -äitien aikaan. Mm. isovanhempieni syntymävuosi - 1900 - on konkreettinen etappi. Historiallisia tapahtumia seuraten seuraa samalla minkälaista heidän elämänsä oli tuona vuosituhantena. Varsinkin mummuni, jonka elämä päättyi vasta 2002, lähes 102-vuotiaana. Oli nähnyt montaa valtaapitävää. Ollut heidän alamaisenaan. Todellinen työläinen. Samoin tuffani, jonka matka päättyi syntymäpäivänään, 65-vuotiaana.
Muistoja. Historiaa. Kuitenkin mukana tässä ja nyt.

Miten edesmennyt vuosi? Suurimmalta osin surua ja murhetta. Maailman ja kotomaan meno on päätä huimaavaa, pienen ihmisen ymmärryksen saavuttamattomissa. Alkuvuoden tapahtumat saivat lähtölaskennat moniin kyynelehtimisiin. Maapallon pyöreys on tullut konkreettiseksi. Onnellinen suomalainen on haavekuva, oman mielen tuote.
Vuosi on ollut mielialan vaihtelua, vuoristorataa ja kenties joissain kohdin maaliin pääsyä. Perhe sekä ”ystävät ja kylänmiehet” toki jaksavat ilostuttaa ja luoda uskoa tulevaan. Ei sen puoleen. Itse olen aina mottonani pitänyt tuota katsetta kolikon molemmin puolin. Maailma ei ole mustavalkoinen. Huomenna on paremmin.

- Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin, tapasi äitini valistaa. Tarkoitti kait olemaan jossain määrin nöyrä, mutta kulkea silti suoraryhtisenä eteenpäin. Jotain tällaista polkua on tullut kahlattua. Joskus saappaanvarret kurassa. Uskottu, toivottu, kuunnellen, mutta omaa itseä unohtamatta. On uskallettava katsoa peiliin.

Uusvanhat tuttavuudet ovat rikastuttaneet eloani. On ollut ja on vieläkin jotain yhteistä. Muistot siivittävät katseet uudelle tasolle. Muistetaan, ei muisteta. Ei sen niin väliä. Pääasia on ystävyys.

- Kiitollisena olen saanut olla mukana myös minulle yhdenlaisessa todellisuudessa. Sanon, että olin etuoikeutettu saadessani tutustua kehitysvammaisiin, heidän päiväarkeensa. Mitä suuremmoisia kansalaisia tässä ”terveiden” yhteiskunnassa. Tunsin itseni tyhmäksi, osaamattomaksi, tietämättömäksi, muistamattomaksi keskustellessani ja seuratessasi heidän tekemisiään, sanomisiaan – viisauttaan. Merkille pantavaa oli myös henkilökunnan osaaminen, inhimillisyys kanssaihmisiin. Itse toki olin vain pienen hetken osallisena, mutta se lämpö, toisen kohtaaminen. Siinä oli sitä jotain, jota jäin lähtöni jälkeen tykönäni makustelemaan. Hieno fiilis kaikkineen. Kiitos vielä kerran ja terveiset kamuille.

- Nyt olisi aika tulla ”kaapista ulos”, kehotti eräskin ystävä, kun kerroin vuodenvaihdetta viettäneeni omassa pimeässä kolossani. Pimeässä siksi, että sähkön kulutuksessa pitänee säästää. Säästetty on. Vanhassa talossa asuminen voi tänä päivänä olla jopa luksusta. On runsaasti puupolttoisia lämmityspisteitä. Kaikkea vanhaa ei ole hävitetty, päin vastoin jopa ”ennallistettu” aikoinaan sähkölle muutettua lämmönlähdettä. Pienhiukkasista en sano mitään. Oma vanheneminen on myös tosiasia, realiteetti, joka on jotenkin huomioitava.  Sen varjolla taloon on hankittu sensortin ”kehitystä”  mitä tuo valkoinen mökäle seinän vierustalla paljastaa. Ilmasta lämpöä, vaan en usko sen ilmaista olevan.

Pimeän tullen led-lamput valaisevat sen verran etten ihan kompastu omiin tohvelehini. Naapuri tuossa jo kyselikin, että olenko lainkaan kotosalla, kun valoja ei liiemmin ole. Olen ja olen ollut. Missäpä minä. Bensakin on siksi kallista, ettei ihan muutenvaan viitsi autolla ajella. Edes kauppaan. Eikä ollut hetkeen edes tarvetta, koska ”aitanaapuri” jälleen oli anteliaalla päällä. Tattista vaan sinnekin suunnalle.

- Joulu ja vuodenvaihde on kohdattu eli nyt ulos pirtistä ja kulkuun. Heti kohta. Kalenteriin on jo merkittynä tapaamisia ja siitä se etenee. Jonnekin suuntaan. Toivottavasti parempaan. Voiko sitä muuta toivoakaan. Toivo. Se oli tuffanikin nimi.

- Voitto kotiin! huuteli äiti poikaansa. Minullekin tuli voitto. Toki vain pienellä veellä. Viime vuoden viimeinen lottoarvonta suosi ja tämän vuoden ensimmäinen tulostarkistus sen paljasti. Peräti kaksi euroa. Jes. Tästä on hyvä jatkaa. Menestystä. Mitähän vuosi vielä tuo tullessaan?

- Muistatteko mistä tuo kuva, mikä rakennus?
Kadonnut, kuten niin moni muukin rakennelma uuden tieltä. Uuden ja paremman, sanovat jotkut. En tiedä. Epäilen. Oliko ennen paremmin? Oli ja ei. Riippuu...
Ainakin osattiin rakentaa pidempiaikaisia ja -kestoisia rakennuksia. Yhtenä vertailukohtana asumani isovanhempieni talo. Yli satavuotias. Minne on vanhanajan tietotaito kadonnut. Tehotalousko nielaissut.
Monissa ”pienissäkin” asioissa tulee usein pohtineeksi, että kyllä vanha konsti oli parempi kuin nyky hienostuneet liirumlaarumit. Se vanha rautanaula seinässä oli isketty juuri sopivaan paikkaan. Käytössä edelleen.
Ennallistaminen ei ole lainkaan huono asia.