Onko solidaarisuus kadonnut?
Kun 90-luvun lama keräsi pääomat pois kuljeksimasta ja oikeusjututkin piti ratkaista pankkien eduksi, meitä kaiken menettäneitä käveli paljon työtä etsimässä. Minunkin kavereistani muutama teki itsemurhan kun mitään ulospääsyä ei ollut enää näkyvissä. Osa jäi kaljabaariin istumaan seuraavaksi vuosikymmeneksi eikä sitten oikein enää ollut työkuntoakaan.
Mutta sittenkin, kun meistä yksi sai puhuttua jotain työtä, sehän jaettiin ja otettiin kaverit mukaan. Niin monta kuin työhön mitenkään tekemään mahtui. Rahattomia kun kaikki oltiin, se jaettukin tulo pelasti edes hetkeksi ja antoi ainakin uskoa siihen että jos jonain päivänä olisi paremmin.
Hengissä selvittiin. Ja se sama solidaarisuus toimii edelleen! Ei meistä kenelläkään tunnu olevan tarvetta nauttia kaikesta vain itse. Ystävyys lienee elinikäistä, kyllä se yhteinen kurjuus hitsasi ystävyyden lujaksi -kun toinen toistamme autettiin -ja autetaan edelleen! Työn jakamisen lisäksi siihen aikaan majoitettiinkin toinen toisiamme, siinä lamassa kun monelta meni asuntokin alta, kalustoa myöten jos niistä jotain myydessä sai.
Ikäväkseni olen kuunnellut useiden nuorempien puheita, vaikuttaa siltä että nyt kun joku homman saa, se mielletään ikiomaksi hillotolpaksi, pikemmin kavereita hätistellään kauemmaksi, että vaan itselle riittäisi. "Kaverille ei jätetä" tuntuu olevan nyt pelin henki.
Ei solidaarisuudella köyhyyttä poisteta eikä korjata järjestelmää joka perustuu omaisuuserojen jatkuvaan kasvuun, ei tietenkään. Mutta ainakin silloin se teki elämästä vähän siedettävämpää. Voisin suositella tänne 2020-luvullekin.
