Kuva ei ihan tämänpäiväinen ole. Mutta ei toisaalta ole parasta ennen -päivämääräkään mennyt. Sillä niinhän se on, työläisen kohdalla, kuten sitten monen kohdalla vasta hautajaispuheessa todetaan että "kun se on parasta ollut, on se työtä ja hikeä ollut".
Työn edessä pitää tosiaan usein mennä kontalleen, eikä ryömiminenkään harvinaista ole. Kaikkiin asentoihin on itsensä väännettävä. Eikä se edes pahalta tunnu. Työ on työtä ja se siitä.
Kovasti on muotisana syvällä rintaäänellä lausuttu nöyryys varsinkin poliitikkojen julkisuuteenilmestymisten yhteydessä. Eikä se ole heittämättä jäänyt ihan tavallisten kansalaistenkaan puheissa. Mutta ennenkaikkea, nuo rautatieaseman kokoisella itsetunnolla varustetut ja hyvinkin oman arvonsa tuntevat valtaapitävät ripottelevat puheisiinsa yleisöä kosiskelevaa mainintaa siitä miten vaatimattomia, pienistä pienimpiä ja ihan vaan muita ihmisiä palvellakseen ovat asemaansa ajautuneet. Ollaan niin nöyrää että persaukista kerjäläistäkin hävettäisi niin tappiin tuota nöyrän roolia vetää.
Omalta kohdaltani on todettava että vaikka on elämässä useaan otteeseen huonostikin mennyt, eikä tosiaan mitään ylpeyden aihetta ole ilmaantunut -ei siis yhtään palkintolusikkaa, ei rikkautta, ei titteliä eikä oppiarvoja, eikä ulkonäkökään kehumisia kestä- niin en kuitenkaan ole muistaakseni tarpeellisena pitänyt alkaa nöyryyttäni mainostamaan. Kun ei se ihan totta olisi ollutkaan. Edes jossain määrin olen aina yrittänyt itselleni uskotella että kyllä minä kuitenkin ihan ihmisenä ihmisten joukossa taaperran, en sen huonompana enkä parempana.
Ja niin kauan kuin suinkin pystyn, pitäydyn samassa elämänfilosohiassa kuin Koskelan Akseli aikoinaan , " silmieni tasalta mää joka ainoota kattelen".
