Kevät! Vielä on maa roudassa ja metsissä lumilampareita, järvet umpijäässä ja kylmät tuulet kaivautuvat paksunkin toppatakin alle. Ei niin hääviä retkeilyilmaa. Mutta on jo aika katsella kamppeita valmiiksi , kevään lämpö tulee sitten vauhdilla kun tullakseen on. 
Että retkeilemään? Television selviytymis- ja extremeohjelmat yrittävät esittää luonnossa liikkumisen ja siellä pärjäämisen kovaa kuntoa, lihasvoimaa, kärsimyksensietokykyä ja uhmamieltä vaativaksi urheilulajiksi. Ikääntyneempi ihminen ymmärtää jo pelätä kun noita katselee. Eihän siellä tavallinen ihminen voi hengissä selvitä, kun nuoremmillakin näkyy tiukkaa tekevän. Ei siis sinne, ei, pysytään asfaltilla tai puiston nurmikolla vaan ettei loukata itseämme.
Mutta ei se telkkarin viritelty totuus ja ainaisen kilpailuhengen nostatus ole sentään ihan oikeaa totuutta. Ei luonto ole näillä leveysasteilla vihamielinen. Ei siis sitä mitä ne urheilulliset ohjelmat meille esittävät. Ei siellä tarvitse kahlata kuohuvissa koskissa, ei tehdä tulta läpimärässä metsässä tuluksilla, ei krokotiilijoukon hyökätessä siirtyä kulkemaan puiden latvustossa Tarzanin tapaan. Eikä edes elää stressaavassa kilpailutilanteessa muiden kulkijoiden kanssa. Eikä myöskään ole lainkaan tarpeen hankkia armeijan ylijäämävarastosta sotilaallista kalustoa roikkumaan eri puolilla kehoa -kyllä siellä ihan tavallisilla tavaroilla pärjää.
Eri asia, jos aikoo alkaa ylittämään itseään häipymällä metsään kuukaudeksi, kulkemaan kymmenien kilometrien päivämatkoja ja yöpymään kuusenjuuressa yö toisensa jälkeen -silloin on toki varustuskin oltava sen mukainen. Ja järki mukana, parempi on pientäkin retkeä hetki ajatella ennen lähtöä. Ettei aivan siihen tyyliin kuin minä kaverini Penan kanssa viitisenkymmentä vuotta sitten. Kesken hilpeän illan, silloisessa ravintola Selkämeressä, syksypimeänä iltana, keksimme että hei, kyllä se nuotion valossa keskellä korpea vaan olisi mukavampi istuskella. Nakkikioskilta parit lihapiirakat mukaan ja taksi alle. Pitkin viimeistä metsäautotietä kun oli ajettu kymmenisen kilometriä ja pysähdyttiin, alkoi jo taksikuskikin varovasti kyselemään että tähänkö te aiotte jäädä? Me aioimme, ja jäimme. Kompuroimme kivikkoista näremetsää puolisen kilometriä, pimeässä, suuntaa arvaillen, ja jonkun isomman kuusen juurakoiden väliin sitten väsyimme. Maa oli märkää, mutta saimme sentään pienen nuotion aikaan.
Vilu oli, mutta joku tunti kai nukuttiin. Herätys oli, sanoisinko, ankea. Eväitä ei enää ollut, ei edes juomavettä. Parinkymmenen kilometrin vaellus takaisin ihmisten ilmoille oli kovin vaitonaista laahustamista.
Ei ihan noin vaikka hengissä tietysti tuostakin selvittiin eikä siinä ajassa edes aliravitsemus ehtinyt iskemään.
Nyt, ehkä ihan pikkuisen arviointikykyä lisää saaneena, luulen osaavani jo katsella metsäretkelle tai vaikkapa järvelle ongelle lähtiessäni asialliset kamppeet mukaan.
Reppu selkään, ja vaatetus vuodenajan mukainen. (Sain silloin nuoruudenkohnoudessa senkin opetuksen ettei pimeään metsään ole asiaa ilman lamppua. Turha on kuvitella että palavan risukimpun kanssa saisi aikaan muuta kuin vahinkoa.) Luonnossa ei muuten oikeastaan ole kuin kaksi asiaa joihin pitää varautua. Vilu ja nälkä. Ne voi torjua just sillä repun sisällöllä. Tai sen ulkopuolella roikkuvilla nyyteillä. Joskus kuulee ettei siellä mitään tarvitse, kun suomalainen vanhan liiton äijä lähtee metsään on puukko vyöllä, taskuissa suolaa ja tulitikkuja. Sieltä hän sitten parin viikon kuluttua pöhkii omia aikojaan takaisin, lihoneena, parta rasvassa ja taskut hirvensuolia pursuten, selässä iltapuhteella väkerretty tuohikontti , sekin kuivattuja särkiä ja metrinen hauenvonkale täytteenään.
Ei ihan onnistu, ainakaan tässä iässä. Kohtuus kaikessa, odotuksissakin. 
Parempi on pakata jo kotona reppuun sapuskaa sen mitä tarvitsee, ei kalansaaliskaan aina varmaa ole. (Kuvan reppu on ns molle-reppu, johon saa kiinnitettyä jos jonkinlaista lisätaskua ja pussukkaa roikkumaan, remmiä ja remeliä joka lähtöön. Ensikokeilun perusteella paljonkin mukavampi kuin entinen putkirinkkani.)
Mutta mitä sitten muuta tarvitaan?
Vaatetta tietysti, että sen vilun saa torjuttua. Eikä niitä kannata kaikkia päälle pukea kun lähtee polulle taivaltamaan. Hiki siinä voi tulla, parempi kun ottaa repusta lisää kun tarvitsee.
Puukko, se vanhan kansan tärkein työkalu, kyllä se on vyöllä oltava tai ainakin niin että sen tarvitessaan löytää. jonkinlainen sateensuoja, vaikka kevytpeitteen kappale ja makuupussi, puhallettava tyyny ei paljon tilaa vie. Makuualusta, mukavuuden takia.
Kartta ja kompassi ovat edelleen luotettavat suunnistusvälineet. Siitäkin huolimatta että noissa navigointivehkeissä, satelliitteja seuraavissa, on paljon mukavia toimintoja. ( Ei navigaattori paljon tikkuaskia suurempi ole ja onhan se mukava. Jos vaikka metsään lähtiessään napsauttaa siihen merkin lähtöpaikkaansa niin kone sitten neuvoo tien takaisin ihan samaan paikkaan. Varapatterit on sitten taskussa oltava jos tuo on ainoa suunnistustyökalu, kompassihan ei väsy ollenkaan, aina vaan näyttää missä ilmansunnat ovat. Sillä tiedolla yleensä pääsee ihmisten ilmoille.
Keittovälineet? Kun ei nuotioita saa ihan miten vaan sytytellä kenenkään metsään, on trangia helppo vaihtoehto.
Melkoiselta keittiövalikoimalta näyttää, eikä muutaman tunnin reissulle kannata kaikkea kantaa. Voi jättää koko kasan kotiin, jos keittää kahvin tai teeveden termospulloon . Jos nuotiopaikka on tiedossa, 
makkara tai muu eväs lämpenee tunnelmallisemmalla tulella. Jos taas mukana on muutama peruna mahdollista kalasoppaa varten niin kätevä peli.
Kun metsässä yön tai kahdenkin yli aikoo olla, on radio mukava kaveri illan pimeydessä laavussa tai pressunpalan suojassa loikoillessa. Radio, tuollainen pieni, kuuluu myös jokakodin valmiusvälineisiin, eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Kuvan kaltainen pieni ja kevyt on aivan riittävä. Tuo toimii akuilla tai pattereilla, takana on jopa dynamoveivi jolla virran loppuessa voi veivata lisää sähkö akkuihin. Aurinkopanelit lataavat kesäaikaan radion ihan omia aikojaan.
Kauan sitten retuutin mukana järjestelmäkameraa ja jalustaa. Se oli silloin kun minun piti opetella kuvaamaan ja tietysti myös luontokuvia ottamaan. Ei minusta siihen ollut. Hyvää alkeisopetusta sain, en minä sitä kiellä. Ystäväni Johnny minulle yritti selittää kuvauksen periaatteita ja opetti jopa kehittämään filmit ja pimiössä niitä kuvia tekemään -se oli silloin kun vielä filmiä käytettiin ja alkuopetushan oli sitä että pahviin leikatun kinofilmin muotoisen aukon läpi katseltiin mitä voisi kuviin saada mahtumaan. Sitten tyhjällä kameralla napsuttelua että sai jonkinlaisen tuntuman. Ja vasta sitten kallista filmiä kameraan ja tekemään kuvia. Ei minulla siihen ollut lahjakkuutta, en kai koskaan jaksanut edes kunnolla opetella. Niinpä nyt sitten mielelläni katselen muiden ottamia kuvia ja tyydyn omieni suhteen siihen mitä sattuu tulemaan. Metsäretkien suhteen minulle useimmiten riittää kännykän kamera -vaikka en mene vannomaan etten joskus taas järkkärin kanssa metsässä pöhkisi.
Tämä artikkeli tulee muuten täydentymään ( ja voi muuttua fiksummaksikin kun sen itsekin muutamaan kertaan silmäilen) Kommentit, niistä minä tykkäisin! Aiheeseen varmasti olisi itsekullakin sanottavaa.
