Arjen solidaarisuus?

Onko se jotain historian varjoleikkiä vanhojen kommunistien muistoissa -sellaista jota ei ole eikä tarvita -kilpailuyhteiskunta ja hävinneet ajatuksenkulut olkoon hiljaa?

90-luvun lama, se suuri luuta jolla lakaistiin pikkuyrittäjät pois tieltä ja laitettiin kilometritehtaalle satatuhatta muutakin, taisi olla se viimeinen koetinkivi jossa solidaarisuutta mitattiin ja jossa se nousi esiin- siellä missä sitä oli.

Vaikka siinä meni kaikki, niin minulta kuin monelta muultakin, niin jätti se myös lämpimiä muistoja.

Meitä oli samassa tilanteessa olevia, rattailta pudotettuja, velkoihin tuomittuja, useampia. Mutta kuinka ollakaan, siinähän se kaveruus ja solidaarisuuskin astui esiin. Työn etsiminen kävi jo itsessään työstä, eipä teettäjiä paljon ollut. Eivätkä työt todelakaan mitään vuosikausien, usein ei edes kuukausien, hillotolppia olleet. Pieninä palasina oli leipä maailmalla, silloin jopa kirjaimellisemmin kuin muulloin.

Mutta, niin se toimi, että jos joku meistä , ei niin läheisistäkään vaan työn kautta tutustuneista kavereista, jostain jonkun homman sai, niin eikös vaan, joka kerta katsottiin että eikö tästä riittäisi vähän kavereillekin, yhdelle tai useammalle, tehdään yhdessä, saadaan jokainen siirrettyä nälkää vähään etäämmälle. Ja kun seuraava jostain työn syrjään kiinni pääsi niin samoin taas. Eikä siinä valikoitu, kun hätä suuri oli, kelpasi työ kuin työ.

Vaikka se oli niukkuuden jakamista, niin jakamista kuitenkin. Elämää. Ja nimenomaan sitä arjen solidaarisuutta.

Onko sitä vielä? (omassa kaveripiirissäni on, ei se kerran herättyään kuole, semmoinen. siinä on sitä jotain...)

Ei sillä köyhyyttä poisteta, eikä solidaarisuuden puute ole perimmäinen köyhyyden syy, eipä tietenkään.

Silti, uteliaisuuttani kyselen... miten tänään, onko kilpailu ja "minulle, minulle" ajattelu ainoa vallassaoleva suhtautumistapa?

Minusta kun tuntuu, että niitä köyhyyden ja eriarvoisuuden varsinaisia syitä vastaan kun pitäisi tapella, niin onnistuuko se, ellei tuota ihan arjen solidaarisuutta ja toistemme tukemista löydy?

Maailma muuttuu,  niinpä niin.  "Se mikä on minun, on minun",  niin kai meidän pitäisi ajatella.  Ja onhan se helpompaa, kevyempää, ajatella vaikkapa köyhyyttäkin  niinsanotusti "matkan päästä" ikäänkuin puolueettomana tarkkailijana jota asia kiinnostaa vain harrastuksena,  itseen koskemattomana asiana jonka voi illalla  sulkea pöytälaatikkoonsa ja nukahtaa rauhaisin mielin.      Köyhyys, se todellinen puute, ei se ole milloinkaan mitenkään tavoiteltava olotila.   Mutta, sen kokeneille ja  sen yhteydessä tuon arjen solidaarisuudenkin kokeneille se  saattoi olla  koko ajattelutapaan ja kanssaihmisiin suhtautumiseen vaikuttanut  kokemusten sarja  -eikä lainkaan negatiivinen, näin vuosikymmenien päästä katsottuna.   

Mutta ovatko ne, jotka eivät ole tuollaista solidaarisuutta arjessaan ja puutteessa kokeneet,  sitten jotain menettäneet? Sitä minä en tiedä. Varmasti näillä helpommalla päässeillä myöhemmillä ikäluokilla on ollut elämässään muita -kenties parempia rikkauksia.   Mistäpä minä tietäisin kun en ole heidän elämäänsä elänyt. 

Keskusteluun yllyttääkseni minä tietysti tämän kirjoitin.   Ollaan vaan rauhassa useampaakin miueltä asiasta.