Sergei Jesenin

(v. 1925)

Sinertävä auer. Luminen lakeus.

Ohut sitruunainen kuunvalo.

Sydämessä vähäinen kaipuu

muistuttamassa nuoruusvuosista.

Lumi kinostuu katolle lentohiekan tavoin.

Kissannahkainen talvilakki syvällä otsalla,

tällaisessa kuunvalossa jätin isän talon, sanoitta.

Palasin jälleen kotiseudulle.

Kuka minut muistaa? Kuka on unohtanut?

Seison ikävissäni

kuin vaeltaja, voimatonna.

Äänetönnä rustistan uutta lakkiani,

soopelinturkislakki ei sovi minulle paremmin.

Muistan isoisän, muistan mummon.

Muistan haudalla kevyen lumen.

Kaikki rauhoittuvat, kaikki tulemme sinne

vaikka tämä elämä olisi iloinen tai murheellinen.

Siksi lähestyn ihmisiä,

siksi rakastan ihmisiä.

Siksi olen itkemäisilläni,

siksi hymyni kuolee.

Tämän majan, kuistin koirineen

näen viimeisen kerran.

(Suomennos: Aarre A. Toivon poika)