Tulosta
Kategoria: Uncategorised
Osumat: 330
Kun ei jaksa kommentoida kaikenlaista vänkyytä, oli pakko alkaa kirjoittaa ajatuksia ylös. Tuli tolkuttoman pitkä ja sekava vuodatus, mutta ehkä joku jaksaa lukea...
Natohakemus, asevarustelu, kaupankäynti ihmisoikeuksista Turkin kanssa, sotilasaseiden salliminen koulutusaseiksi siviileille ja rynnistys MPK:n kursseillle sekä viimeisimpänä tuki Ahvenanmaan remilitarisoinnille. Nämä kuvaavat täydellistä kuperkeikkaa suomalaisten ajattelussa.
 
Pienen ikänsä rauhanliikkeessä toimineelle ja asioita seuranneelle on työlästä ymmärtää sotien kauhuihin uusheränneen joukon nopeita mielenliikkeitä. Kymmenen päivää ennen Venäjän hyökkäystä meitä oli viitisenkymmentä ihmistä Venäjän suurlähetystön edessä vastustamassa uhkaavaa sotaa. Kun sitten sodan sytyttyä tuhannet ihmiset kerääntyivät kanssamme kaduille, ajattelin, että siitä alkaa rauhanliikkeen uusi nousu. Ei alkanut; alkoi militarismin uusi nousu.
 
Sodasta ja Natojäsenyydestä somessa käyty keskustelu on ollut luokatonta ja hedelmätöntä väittelyä. Analyyttinen keskustelu on korvattu ihmisten leimaamisella milloin mihinkin kategoriaan. Olet natointoilija tai putinin kätyri. Vähimmillään olet hyödyllinen idiootti. Toisaalta oma osansa tässä on ollut tiedotusvälineillä, jotka ovat toimineet, kuin Suomi olisi sodan osapuoli. Tietenkään Venäjän propagandan lisääminen joukkoon ei keskustelua olisi syventänyt tai monipuolistanut, mutta lännestä löytyy kyllä hyviä analyyttisiä arvioita tilanteesta ja sen taustoista. Jonkin osapuolen demonisointi ei kuulu hyvään journalismiin eikä ainakaan vie asioita parempaan suuntaan.
Sen paremmin UPI:n kuin puolustusvoimienkaan asiantuntijat eivät ole pystyneet antamaan vastausta, mikä oli se välitön uhka, joka perustelee hirvittävää kiirettä päästä Naton täysjäseneksi. Venäjän hyökkäystä missään realistisissa arvioissa pidetä todellisena uhkana. Kaikki ymmärtävät, että se ei ainakaan kymmeneen vuoteen ole kykenevä isoihin sotilaallisiin operaatioihin, kun sillä on täysi työ selvitä kuivin jaloin edes Ukrainasta. Hyökkäysuhan sijaan Mika Aaltola ja kumppanit perustelevat tätä kiirettä erilaisilla hybridiuhilla.
 
Avoin kysymys on, millä tavalla Nato-jäsenyys olisi tämän kaltaisia uhkia vähentänyt.
Toisaalta yhtä tyhmää oli sotilaallisella uhalla perustella pysymistä Naton ulkopuolella.
Kiistämätön tosiasia on, että Venäjä sotii rumaa sotaa vieraan valtion maaperällä. Asioiden asettamiseksi oikeisiin mittasuhteisiin, kannattaa kuitenkin muistaa, että nykyaikainen sodankäynti on paljon muuta kuin vielä viime vuosisadan alussa. Pelastakaa Lapset ry:n vuoden 2003 raportin mukaan nykyaikaisissa sodissa kuolleista 90 prosenttia on siviilejä.
Erityisen julmia ovat kaupunkisodat. Punaisen Ristin kansainvälisen komitean mukaan kaupunkeihin kohdistuneissa hyökkäyksissä (Irak, Syyria ja Jemen), kuoli viisinkertainen määrä siviiilejä muihin taisteluihin verrattuna. https://www.maailma.net/…/kaupunkisodat-tuhoisia-siviileille Oman lisäongelman muodostaa siviilien aseistaminen, joka tekee heidät entistä alttiimmiksi sotatoimille ja kostolle. Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemen mukaan ryhtyessään “partisaaniksi”, henkilö menettää siviilin oikeutensa, mutta ei saa myöskään “taistelijan” oikeuksia. Lisäksi tämä aiheuttaa ongelmia jälkikäteen sotarikoksia tulkittaessa.
 
Kuinka iso asia siviileihin kohdistuneista rikoksista Ukrainassa on suunnitelmallista terroria, on avoin kysymys. Venäjä on alusta asti käyttänyt runsaasti epätarkkaa aseistusta kalliiden täsmäaseiden sijaan. Tulenjohto ja tiedustelu ei tunnu olevan sillä tasolla, kuin nykyaikaisella suurvallalla kuvittelisi olevan. (Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon väitteissä vanhentuneista paperikartoista ja koneiden ohjaamoihin teipatuista suunnistuslaitteista on perää.)
Omassa propagandassaan Venäjä on joka tapauksessa jäänyt pahasti jalkoihin. Tilannetta on hyvä verrata Yhdysvaltain liittokuntineen tekemään hyökkäykseen Irakissa, jossa omat kuvausryhmät kulkivat armeijan mukana ja lähettivät täydellistä kuvaa onnistuneista täsmäiskuista.
Siviileihin kohdistuneita raakuuksia lisää varmasti venäläinen sotilaskoulutus, jossa nuoren sotilaan mieli murretaan jatkuvalla väkivallalla ja alistamiselle. Jos taas raiskaukset ovat osa sodankäyntiä ja ne ja muut raakuudet ovat jäljitettävissä komentoketjussa korkeammalle, tilanne on jo paljon vakavampi. Ei kuitenkaan täysin ennenkuulumaton verrattuna muihin käytyihin ja käynnissä oleviin sotiin.
 
Vakavaksi asian tekee se, että Kreml kiistää ihmisoikeusrikkomukset automaattisesti tutkimatta niitä. Näin ollen se tavallaan ottaa vastuun sodassa tapahtuneista rikoksista.
Entä ovatko Venäjän toimet niin irrationaalisia, kuin on annetttu ymmärtää. Onko kyse pelkästään yhden diktaattorin viallisesta päänupista tai syöpäsairaan katkerasta kostosta maailmalle?
 
Kun Berliinin asemasta neuvoteltiin 1990, liittokansleri Kohl ja Yhdysvaltain johtajat lupasivat Gorbatshoville, että Nato ei tule laajentumaan itään. Sen jälkeen Venäjän johtajat Jeltsinistä alkaen, ovat varoittaneet seuraamuksista, mikäli Nato laajenee. Naton Bukarestin kokouksessa 2008 Yhdysvallat Baltian maiden ja Puolan tuella, Saksan ja Ranskan vastustaessa ajoi läpi päätöksen Ukrainan ja Georgian natojäsenyydestä. Putin varoitti silloin, että jos Ukraina liittyy Natoon, se tekee sen ilman Krimiä ja Itä-Ukrainaa. Syyskuussa 1921 Putin sanoi selvästi, että Ukrainan liittäminen Natoon tarkoittaa heille “punaisen viivan” ylittämistä. Myös monet läntiset asiantuntijat varoittivat tämän kehityksen johtavan sotaan.
Itä-Ukrainan sota oli kestänyt 8 vuotta ja siinä oli kuollut joidenkin tietojen mukaan 14 000 joista siviilejä oli kolmisen tuhatta. Tilanne oli Putinin asemasta katsoen kestämätön. Putin, jolla ei selvästikään ollut tietoa Venäjän armeijan todellisesta tilasta ja Ukrainalaisten halusta puolustaa maataan, kuvitteli hoitavansa “ongelman” pois käsistä muutamassa viikossa. Itä-Ukrainan venäläisväestö ei ottanutkaan hyökkääjää vastaan hurraahuudoin ja länsi kokosi nopeasti rivinsä ukrainalaisten taakse. Putin oli maalannut itsensä nurkkaan, josta ei nähnyt muuta ulospääsytietä kuin sotatoimien koventaminen, joka taas lisäsi entisestään siviilien kärsimyksiä.
Tällä hetkellä sotaa käy Ukrainan armeija ja ukrainalaiset, toisella puolella Venäjä ja sen hyökkäyssotaan huonosti motivoituneet sotilaat. Tärkeässä roolissa on kuitenkin länsi ja erityisesti Yhdysvallat. On vaikea uskoa, että Venäjän lippulaivan, ohjusristeilijä Moskvan upottaminen oli Ukrainalaisten hyvän tuurin ansiota. Todennäköisesti kyseessä oli Yhdysvaltojen ja tärkeimpien Nato-liittolaisten tarkkaan mietitty operaatio. Vaikka sotaa hyökkääjää vastaan käydään ukrainalaisilla sotilailla, on Nato-mailla iso rooli siinä. Venäjän koko vuoden sotilasbudjetti on vuodessa reilut 60 miljardia. Pelkästään Yhdysvaltain viimeisin päätetty apupaketti Ukrainalle on yli 40 miljardia. Tosin siitä osa menee omalle aseteollisudelle sekä siviiliapuun, mutta silti.
 
Yhdysvallat on ilmoittanut tavoitteekseen Venäjän heikentämisen. Ukrainan auttaminen lienee toissijainen asia. Tavoitteen kannalta sodan pitkittyminen siis on hyvä asia. Tasapainoilu mahdollisimman suuren avun ja sodan eskaloitumisen estämisen välillä sopii sille.
Kaikki ollaan varmasti samaa mieltä, että Venäjän pitäisi vetäytyä kaikilta sen valtaamilta alueilta ja sodasta ja sen rikoksista vastuulliset pitää saada vastuuseen rikoksistaan, mutta jopa Zelenskyi on myöntänyt Krimin niemimaan olevan sen ulottumattomissa. Tämä koskee realistisesti ajatellen varmaan jonkinlaista osaa itäisestä Ukrainasta.
Zelenskyin kertoman mukaan Ukrainan armeijan tappiot ovat päivittäin kuudestakymmenestä sataan. Venäläisten tappiot ovat todennäköisesti paljon suuremmat. Kun otetaan huomioon aiemmin mainitsemani nykyaikaisen sodankäynnin siviili- ja sotilasuhrien suhde, tarkoittanee tämä tuhansien ihmishenkien menettämistä päivittäin. Näilläkö uhrauksilla meillä, jotka eivät ole valmiit edes välittömästi lopettamaan sodan tukemista energiariippuvuuteemme vedoten, on lupa vaatia ukrainalaisia uhraamaan itsensä “koko Euroopan puolesta”? Eikö vihdoin voitaisi niellä katkeruus ja tunnustaa, että sotimalla ei tilannetta ratkaista ja ryhtyä todenteolla hakemaan jonkinlaista kestävää neuvotteluratkaisua?
Meillä on edessä valtavat ilmastoon ja elonkirjon kapenemiseen liittyvät katastrofit, jotka vaativat laajaa yhteistyötä eikä vastakkainasettelua. Tähän pääseminen ei tule olemaan helppoa, mutta muita vaihtoehtojakaan ei ole.