Vierailin tänään oikein mukavan ja virkeän yhdeksääkymmentä lähestyvän ihmisen luona. Oli siinä jotain asiantynkääkin, pyöräkelkan lokasuoja irti ja semmoista pientä. Ei niin etteikö jakoavain olisi rouvan omissakin näpeissä pysynyt, mutta kun nyt näin viikonloppuisin joutilas olen niin kai sitten varmuuden vuoksi tuollaisia teetetään minulla.
Ja 
kauppareissun jälkeen sitten minulle lankesi hyvin tärkeä työvaihe; sillipurkin kansi piti avata. Tiukassa ne ovat, mutta kun sen ensimmäisen kerran joku vääntää niin kyllä sitä sitten jo kiertelee.
Selvää on ettei sormissa vanhemmiten ole sellaisia voimia kuin nuorempana. Ja olisiko niinkin että nykyiset purkit on tiiviimmin suljettu kuin entisaikaan? Tiedä häntä. Toisinaan ne ovat täysissä ruumiinvoimissa olevallekin haasteita, sormet luistavat ja purkki on kuin umpeen hitsattu.
Kun kuitenkin monella vanhenevalla juuri se ruoanlaitto, päivittäisen sapuskan itselle valmistaminen, olkoon ettei se aina ole muuta kuin perunoiden keittäminen ja purkista lisukkeiden lautasen reunalle laittaminen, on se vihoviimeinen asia jossa tuntee elävänsä omaa elämäänsä, jotenkin itsenäisenä itsestä huolehtivana, edes osittain omatoimisena ja muiden avusta vapaana. Siksi on joskus kovin tärkeä asia että sen kaupasta kannetun lasipurkin kannen saa auki ihan itse.
No, muistelin että olenhan minä tuohonkin konsteja nähnyt. On olemassa jonkinlaisia pehmeitä, kitkapintaisia liinoja, joiden kanssa sormien luistaminen loppuu, muistan että ainakin joskus joku reumasta kärsivä ystäväni sellaista kehui. Ja sitten nämä, oikein varrelliset pihdit! Heti kotiintultuani parit semmoiset tilasin, kun ei hintakaan ollut kuin nelisen euroa kappale. Ei lainkaan paha investointi jos sillä elämänlaatua pelastetaan!
