Maaliskuu maata näyttää
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 79
Kyllä vain. Maaliskuu tuli ja lumi suli, sekin vähäinen mitä oli. Nyt on enää vesilaimiskot nurmen päällä.
Mitä maaliskuu tarkoittaa? Hakusana nettiin ja tässä vastausta.
Maaliskuun nimen alkuperä on tutkijoille jokseenkin kiistanalainen. Yleisimmin hyväksytty alkuperä viittaa sanaan maa tai maallinen. Murteissa maaliskuu saatetaan ääntää maalliskuu, joka myös tukee maa-sanasta juontuvaa alkuperää.
Myös vanha sanonta “maaliskuu maata näyttää” viittaa samaan alkuperään. Maaliskuussa usein lumet alkavat sulamaan, tai ainakin niiden odotettiin edes vähän sulavan, ja maaperä ilmestyy paikoitellen näkyviin.
Toinen vähemmän mainittu alkuperä viittaa mahlaan. Viron kielessäkin oli aikoinaan mahlakuu, tosin tämä tarkoitti huhtikuuta.
Monessa muussa kielessä maaliskuu viittaa sodanjumala Marsiin. Näistä esimerkkejä ovat mm. mars (ruotsi, norja, ranska), March (englanti) ja marzo (italia).
Omanlaista talvimeininkiä
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 125
Liu lau laskiainen taisi jo mennä. Menkööt.
Jospa sitten ensi vuonna – edes kertaalleen peffalleen lumeen. En sitä kyllä kaipaa. Voisi vaikka sattua.
Tällä haavaa olen pystyssä pysynyt. Ei ole ollut liukkaita kelejä. Säästöäkin on syntynyt, kun pihaan ei ole tarvinnut soraa ostella ja ripotella. Kelkkakin on saanut olla toimettomana. Hyvä niin.
Jäin miettimään, että mitä tuo liu lau mahtanee oikein tarkoittaa? Liekö kummempaa, kun laskiaiaslorun sanoja? Kertokaa.
Entä sitten tällä haavaa?
Ymmärrämme sen kyllä merkitsevän mm. tällä kertaa, tällä hetkellä, juuri nyt. Mutta haava? ”Sana haava -ilmauksessa tällä haavaa on samaa alkuperää kuin ihon pinnan vioittumasta käytettävä haava”, kertoo Kotimaisten kielten keskus.
Suomen kieli ja erilaiset sanonnat ovat ihania ja saavat pohtimaan niiden sisintä, merkitystä. Liekö eri puolilla Suomea edes samoja.
- Tarkkana kuin porkkana!
- Perseeseen ammuttu karhu!
- Kauhistuksen kanahäkki!
- Oma lehmä ojassa!
Onhan näitä. Me vanha kansa, uskomme ymmärtävämme näiden merkitykset ja juuri ”sillä oikealla hetkellä”. Miten nykyajan nuoret? Heillä on varmasti omat sanakäänteensä, joista meikäläinen ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Mistähän tuokin sanonta on alkunsa saanut?
Valkeus tuli
Eipä ole ollut lumenluontiaskarepuuhastelua meikätontilla. Kerran ennen ja kerran nyt.
Kun vihdoin tuli lunta, risukasaankin, niin pitihän nuo sukset hakea ulkoilmaan fiilistelemään. Koko viikon (vai kestikö menneet talvikisat pidenpään) olen ”penkkiurheilijana” tapittanut töllöä ja harrastanut katseellani muiden liikuntaa, sitä suksimistakin.
Kumparelasku ja sen tuoma täristys tuli melkein iholle, kun katsoin omaa pihakumparettani. Näytti jopa aidolta. En kylläkään uskaltautunut kokeilemaan, mutta aistin tunnelman.
Aurinkoinen talvisää antoi virtaa tulevaan. Kyllä se kesäkin vielä koittaa.
- Toivossa on hyvä elää! Tuffani, isä Aarren isä, oli muuten nimeltään Toivo.
Löytyi! Vai oliko hukassa ollutkaan?
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 306
Koneeni söi aikoinaan sukkia. Oikeammin: vain sukkaparista toisen. Näin muistan, kun pesukone oli käynnissä ”ruuhkavuosina” useinkin. Korjausliikkeenä oli hankkia samanlaisia runsaasti. Aina löytyi liki samanmoinen kulahtanut sukka toisen pariksi. Oliko viisasta, onkin jo eri asia. Ainakaan lapset eivät tykänneet, kun ei omaa lempisukkaa heti löytynyt. Löytyi ehkä toiseen pesukertaan, jostain.
- Mihin kummaan ne klasit jätin, kuulen usein lausuvani ääneen. Jos ja kun en niitä aina tarvi, niin lähimmälle pöydänkulmalle tarpeettomina sijoitan. Mutta, kun on siirryttävä A:sta B:hen, jo olenkin lausumassa ties mitä. Luulin näkeväni, uskoin ja toivoin, että tuo pienellä präntätty ohjeistus pussin kyljestä aukeaa minulle. En näe, en todella näe. Niin pientä piiperrystä, että hamuan pöydältä lasejani.
Hei. Ei ollutkaan tuossa. Luulin muistavani. Vaan missä? Kierros jos toinenkin huushollin ympäri. Katson, etsin... mutta kun ne klasit pitäisi olla päässä nähdäkseni paremmin. Lopulta kuitenkin vielä ovat löytyneet ja liikuttuakin tuli.
Hukkapiiloja kotona on runsaastikin. Etsivä löytää, sanotaan, vaan ei aina, ainakaan heti. Usein on kontalleen mentävä taskulamppu hyppysissä. Katse sinne ja tänne, pöydän jalan taa, maton kulman alle, pussin, kassin kulmille. Ihme kumma. Useimmiten hukuksissa ollut löytyy. Vieläpä ennen imurointia, sillä samalla konttausreissulla tulee huomatuksi siivouksen tarpeellisuus. Pölyä, villakoiria joka nurkan takana. Etsinnästä tulikin hieman isompi ponnistus, mutta lopulta sekin oli hyväksi.
Jos edellä olevat olivat pieniä ja jopa harmittomiakin hukkaamisia, niin seuraavista löydöistä voi jo iloita isolla I:llä. Varsinkin, kun jälleen kerran puhutaan vakavasti ja vakavista muistisairaiden vanhusten katoamisista.
Missä mummu? Voiko mummu olla hukassa? Kyllä voi, vaikka itse ei sitä tiennytkään. Ja huomioi: tässä kohtaa ei ole kyse mistään muistisairaasta vanhuksesta!
Hyvinvointialueen kotipalvelun asiakas oli jostain kumman syystä ilmoitettu siirretyksi kotoaan sairaala- tai muuhun hoitoon. Hyvä, jos olisi ollut tarpeen ja vielä pitänyt paikkansa, mutta ei. Liekö kielellinen ymmärryskatkos vai ei, mutta näin kuitenkin kävi.
Palvelun piirissä olevana ja tarvitsevana asiakkaana mummua lähdettiin hoitotiimin toimesta kyselemään eri paikoista. Ei löytynyt niistä mahdollisiksi luulluista.
Vihdoin joku hoksasi soittaa ko. henkilölle itselleen. Kysymykseen missä kummassa sinä olet, tuli vastaus: täällä minä olen kotona ja odotan hoitajaa tulemaan tekemään joka-aamuiset tarvittavat tehtävät.
Täh! Mummu ei tiennyt, että on hukassa ollutkaan. Kotona ollut koko ajan ja onneksi hyvässä kunnossa.
Kotihoidon asiakas jäi pohtimaan, että mitä tässä tapahtui. Menikö kaikki oikein. Tiedonkulussa, tai mahdollisessa suomen kielen ymmärryksessä, oli sellainen katkos, joka ei ole hyväksyttävissä. Mietityttääkin, että kuinka moni vanhus on oikeasti hukassa, jota ei tiedetä edes etsiä.
Onneksi tämä mummu löytyi - kotoaan.
Kotiinsa päätyi myös toinen mummu, joka, hän kylläkin muistisairaana, oli eksynyt pihaani, kuulemma kotiinsa. Soitto 112:een. Lähettivät avuliaat kalskeat poliisimiehet paikalle, jotka saattoivat mummun omaan kotiinsa.
Etsivä löytää, jos on löytääkseen. Vaan ei löytynyt etsinnöistä huolimatta metsähommissa puun oksalle hetkeksi talteen laitetut silmälasit. Onnistuivatkohan metsän eläimet lopulta tiitrailemaan niiden läpi parempia saaliita.
Mitäs me vanhat?
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 258
Yritän olla ajan hermolla. Käyttää ne ainoatkin harmaat aivosolut, jotka vielä jossain määrin (ainakin omasta mielestäni) toimivat, uuden opetteluun. Puhutaan elinikäisestä oppimisesta. Oppia ikä kaikki.
Mutta nyt (taas) tökkii. Ajatuksissa pyörivät sanat: uskallanko, kykenenkö, olisiko jo aika... Näin, vaikkakin jo joskus muinoin sanoi pomoni, että ”paina vaan rohkeasti nappulaa”. Näytin rohkeuteni ja olen yrittänyt jotenkin mukana pysyä, vieläpä onneksi onnistunut väistämään digi/sovellus/tietoliikennemaailmassa liikkuvat huijauksetkin. Kuinka kauan, onkin pohdinnan paikka.
Näistä yhäti kasvavista huijauksista huolimatta on meidät digimaailmaan pakotettu. Myös kaikki kunnialliset, joille ei tule edes mielenkään konstit, joilla voisi kanssaihmisiä, edes viranomaisia, vääryydellä kohdella. Mutta, kun jonkin systeemin ihminen on keksinyt, niin ihminenhän osaa systeemin ratkaisutkin.
Ei muuta kuin rohkeasti aloittamaan uuden opettelu.
Tämä uusin, siis ainakin minulle, on lähes digipakollinen tapaus, suomi.fi. Tokihan tuo ”viranomaispostilaatikko” on ollut jo kauankin toiminnassa, ainakin kun nuorempia kuuntelen. Ovat jo tottuneet. Mutta nyt meikäläisenkin on jossain kohdin pakko siirtyä siihen. Olen vielä siirtänyt ko. asiaa. En siis ole hommassa mukana.
Kaffeeseuralaiseni kanssa käydyn monipuolisen neuvonpidon, pohdinnan ja ohjeen mukaan päätin lopulta hankkia puhelimeeni suomi.fi sovelluksen sitä tarjoavasta sovelluskaupasta, siis älypuhelimeni netin pikselimaailmasta.
Siispä sovelluskauppaan. Hain ja löysinkin. Sitten sormen napauksella lataamaan.
Oho. Näinkö kävi. Ei onnistunut. Mitä ihmettä!
Puhelimeni näyttöön tuli teksti:
”Etsitkö tätä: Suomi.fi? Sovellus ei toimi laitteellasi”.
Selkokielellä ilmaistuna: Mun äly ei riitä! Älyni on liian vanha!
Ymmärsin yskän ja poistuin köökiin.
Pitänee miettiä. Puhelinta en nyt ainakaan uusi. Pelittää hyvin soitettaessa ja puheluita vastaanotettaessa. Tekstejäkin viestittää. (Ei sentään kuvassa oleva).
Viranomaisviestit? Mites nyt niiden kanssa? Jos ei ole muuta, kuin tavallinen ”kapula” ilman vaadittavaa uudempaa älyä, niin mitä sitten. Luulisi minun lisäksi muutama muukin olevan tällä tasolla.
Kenen kuuluu hankkia tarvittavat laitteet, jos ja kun meidät kansalaiset ”pakotetaan” liittymään viranomaisten saatavilla oleviksi digiläisiksi. Rahaa kuluu, mutta kenen?
Tässä kävi samoin, kuin teeveelleni, jossa siinäkin jotain älyä piti olevan. Oli, mutta loppui sekin ”vanhuuteen”. Väärää vuosimallia, kuten tässä näköjään itsekin. Uutta tölsyäkään en silti ole hankkimassa. Vanhasta näen sen minkä ”luulen” tarvitsevanikin.
Vanha mitä vanha. Uskottavahan se on. Ainakin, kun aamusella peiliin katsoo. Kakskymppistä ei sieltä kurkkaa, ei edes nurkan takaa, jossa sen tulevaisuudenuskonkin sanotaan lymyilevän.
Tämä on nykyaikaa. Toimitilojakaan henkilöineen ei enää ole asiakkaita palvelemaan. On vähintään oltava puhelinnumerot tallessa aikojen varaukseen päästä asioita hoitamaan, tai on pakko hoitaa asiat netin välityksellä. Ei voi kysyä virkailijalta, että tulikohan tuo rasti nyt oikeaan paikkaan. On vain tekoäly neuvomassa, joka ei likikään aina ossaa vastat porilaise tierustelluu. Perästä kuuluu, eli jos se rasti olikin väärässä kohtaa, tulee palautepostia (mahdollisesti juuri sinne suomi.fi:hin) ja homma menee uusiksi. Aikaa kuluu ja ennen kaikkea, kuka tämän kaiken tekee. Minullakin, myönnän, on vaikeuksia näitten vempainten ja netissä täytettävien kaavakkeiden kanssa.
Paljosta kertoo sanonta: kaveria ei jätetä. Onko nyt kuitenkin tässä digihuumassa käymässä niin, että kaveri jää yksin harhailemaan viidakossa, jonne ei haluaisi harhautua.
Katso olisiko tuoss jotain tietoa suomi.fi:stä (TE)
Nimettömät somesanailijat
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 448
Tulee silloin tällöin luettua joitain nettimaailman viestiketjuja ja lehtien tekstaripalstoja. Sellaisiakin, joista ei edes aluksi ole kiinnostunut. Voi niistä jotain ajatuksenvirtaa löytää tai sitten ei. Ainakin huomaa, että virtaa on joka lähtöön. Niissä kansalaiset, nimettömätkin, pääsevät julkituomaan omat ajatuksensa – asiasta kuin asiasta. Ja sitähän riittää. Jokaisella meillä on omat mielipiteemme, eikä likikään aina, alkuun laitetusta keskusteluaiheesta, vaan aivan muusta. Alkuperäinen asia on hukkunut monet kerrat matkan varrella. Aivan kuten leikissä rikkinäinen puhelin. Lopun teksti on aivan jotain muuta kuin alkutuotos.
Viestiketjuissa monikaan ei vaivaudu lukemaan viestin alkuperäistä asiaa, vaan siirtyy ajatuksissaan ties minne. Huonointa, että irti ko. asiasta haukkumaan kanssasanailijoita, joita ei mitenkään tunne. Minäkin olen päässyt nettimaailmassa tietämään millainen ihmisen olen, taholta joka ei taatusti minusta mitään tiedä. Pelkkä kommentointini riitti jollekulle avaamaan sisintään.
Kun lukee ihmisten ”avautumisia”, voi olla tyytyväinen, että on näitä alustoja tulla näkyviin. Olla vapaasti jotain mieltä ja kertoa se muille. Ei tarvitse jalkautua, ei tarvitse näyttäytyä. Tosin uskon, että kaikki ulostulot eivät tulisi ilmi, jos ja kun tapaisimme toinen toisemme kasvokkain, tai ainakin tekstailisimme omalla nimellä. Miksiköhän? Eikö uskallus riitä ”totuuden” sanomiseen päin naamaa vai ”olenko oikeasti” edes tuota mieltä, mikä yksin ollessa kävi ajatuksena pääkopassa.
Mutta niin tai näin. Tässä minun aivoitustani ja nimelläni.
”Hoi, kahviloissa arkipäivisin tuntitolkulla istuvat eläkeläisukot. Ylös, ulos ja lenkille tai tekemään jotain muuten hyödyllistä esimerkiksi vapaaehtoistyötä. Maailma ei parane höpötyksistänne, mutta toiminnalla voitte olla hyödyksi itsellenne, läheisillenne tai yhteiskunnalle. ”
Tuli bongattua em. teksti. Varmastikin kirjoittajalleen merkittävä asia. Tähän voisi vielä lisätä, että … lippis päässä istuvat... Nyt oli kuitenkin päähineet jätetty kirjoituksesta pois. Hyvä. Siitäkin olisin voinut sanasen sanailla.
Jäin miettimään kyseisiä ”ukkoja”. Luulisi istumisensa ansainneet. Mikä minä olen heitä arvostelemaan. ”Ylös, ulos ja lenkille” ukaasi. Ovathan nuo ”ukot” tuon jo tehneet. Jaksaneet nousta sängystä, pukeneet päällensä ja lähteneet kuka mitenkin matkaten kyseiseen kuppilaan. Mielestäni jo se on hyvä saavutus.
”..tekemään jotain...hyödyllistä...”. Miten voi sanoa noin tietämättä ja tuntematta ko. herroja. Tai voihan nimetön kirjoittaja tuntea arvon eläkeläiset. Miksi sitten ei suoraan kerro asianosaisille tutuilleen mieltään kalvavaa ongelmaa. Kehottaa eläkeläisukkoja pysymään poissa.
Mutta, mutta. Olisivatko kuppilassa istuvat ”ukot” voineet suorittaa jo monia hyödyllisiä toimia. Hoitaneet kenties muistisairasta läheistään, naapuriaan, vieneet lapsenlapset päiväkotiin tai kouluun. Auttaneet omia lapsiaan ruuhkavuosien helpottamisessa. Tai ovat vain yksinkertaisesti halunneet pois yksinäisestä asumuksestaan. Ovat nyt lepohetkellä jatkaessaan tovin kuluttua vaikkapa jonkun vapaaehtoistyön parissa. Järjestöjä ja tapahtumia on paljon, joissa voivat nuokin mainitut eläkeläisukot toimia, vaikka me muut emme niistä mitään tiedä. Ei ole yhdistysten mainoslogo-paidat päällä.
”Maailma ei parane...” jne. Ei välttämättä parane, ei. Mutta ei varmasti puheidensa vuoksi pahenekaan.
Tapaamisella ystävien kanssa parannetaan kuitenkin omaa ja muiden kanssaihmisten oloa. Onhan se merkittävää. Vain siten, että itse jaksaa, voi jaksattaa läheisiä ja olla vaikka miten mukana yhteiskunnallistenkin asioiden, eli meidän kaikkien, asialla.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia. Eläkeläisukkojen, myös -akkojen, jotka hekin kahvittelevat keskenään, päivälläkin ja jopa julkisissa paikoissa. Ei karehdita muiden olemisia ja tekemisiä. Harmitella toki voimme, jos muilla menee paremmin kuin itsellä. Huonomminkin voisi olla, mutta se onkin jo toinen juttu.
Niin ja eikös se kuulune kuppilanpitäjälle ilmoittaa istuskelijoille, jos on jotain informoitavaa.
