Mitäs me vanhat?
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 142
Yritän olla ajan hermolla. Käyttää ne ainoatkin harmaat aivosolut, jotka vielä jossain määrin (ainakin omasta mielestäni) toimivat, uuden opetteluun. Puhutaan elinikäisestä oppimisesta. Oppia ikä kaikki.
Mutta nyt (taas) tökkii. Ajatuksissa pyörivät sanat: uskallanko, kykenenkö, olisiko jo aika... Näin, vaikkakin jo joskus muinoin sanoi pomoni, että ”paina vaan rohkeasti nappulaa”. Näytin rohkeuteni ja olen yrittänyt jotenkin mukana pysyä, vieläpä onneksi onnistunut väistämään digi/sovellus/tietoliikennemaailmassa liikkuvat huijauksetkin. Kuinka kauan, onkin pohdinnan paikka.
Näistä yhäti kasvavista huijauksista huolimatta on meidät digimaailmaan pakotettu. Myös kaikki kunnialliset, joille ei tule edes mielenkään konstit, joilla voisi kanssaihmisiä, edes viranomaisia, vääryydellä kohdella. Mutta, kun jonkin systeemin ihminen on keksinyt, niin ihminenhän osaa systeemin ratkaisutkin.
Ei muuta kuin rohkeasti aloittamaan uuden opettelu.
Tämä uusin, siis ainakin minulle, on lähes digipakollinen tapaus, suomi.fi. Tokihan tuo ”viranomaispostilaatikko” on ollut jo kauankin toiminnassa, ainakin kun nuorempia kuuntelen. Ovat jo tottuneet. Mutta nyt meikäläisenkin on jossain kohdin pakko siirtyä siihen. Olen vielä siirtänyt ko. asiaa. En siis ole hommassa mukana.
Kaffeeseuralaiseni kanssa käydyn monipuolisen neuvonpidon, pohdinnan ja ohjeen mukaan päätin lopulta hankkia puhelimeeni suomi.fi sovelluksen sitä tarjoavasta sovelluskaupasta, siis älypuhelimeni netin pikselimaailmasta.
Siispä sovelluskauppaan. Hain ja löysinkin. Sitten sormen napauksella lataamaan.
Oho. Näinkö kävi. Ei onnistunut. Mitä ihmettä!
Puhelimeni näyttöön tuli teksti:
”Etsitkö tätä: Suomi.fi? Sovellus ei toimi laitteellasi”.
Selkokielellä ilmaistuna: Mun äly ei riitä! Älyni on liian vanha!
Ymmärsin yskän ja poistuin köökiin.
Pitänee miettiä. Puhelinta en nyt ainakaan uusi. Pelittää hyvin soitettaessa ja puheluita vastaanotettaessa. Tekstejäkin viestittää. (Ei sentään kuvassa oleva).
Viranomaisviestit? Mites nyt niiden kanssa? Jos ei ole muuta, kuin tavallinen ”kapula” ilman vaadittavaa uudempaa älyä, niin mitä sitten. Luulisi minun lisäksi muutama muukin olevan tällä tasolla.
Kenen kuuluu hankkia tarvittavat laitteet, jos ja kun meidät kansalaiset ”pakotetaan” liittymään viranomaisten saatavilla oleviksi digiläisiksi. Rahaa kuluu, mutta kenen?
Tässä kävi samoin, kuin teeveelleni, jossa siinäkin jotain älyä piti olevan. Oli, mutta loppui sekin ”vanhuuteen”. Väärää vuosimallia, kuten tässä näköjään itsekin. Uutta tölsyäkään en silti ole hankkimassa. Vanhasta näen sen minkä ”luulen” tarvitsevanikin.
Vanha mitä vanha. Uskottavahan se on. Ainakin, kun aamusella peiliin katsoo. Kakskymppistä ei sieltä kurkkaa, ei edes nurkan takaa, jossa sen tulevaisuudenuskonkin sanotaan lymyilevän.
Tämä on nykyaikaa. Toimitilojakaan henkilöineen ei enää ole asiakkaita palvelemaan. On vähintään oltava puhelinnumerot tallessa aikojen varaukseen päästä asioita hoitamaan, tai on pakko hoitaa asiat netin välityksellä. Ei voi kysyä virkailijalta, että tulikohan tuo rasti nyt oikeaan paikkaan. On vain tekoäly neuvomassa, joka ei likikään aina ossaa vastat porilaise tierustelluu. Perästä kuuluu, eli jos se rasti olikin väärässä kohtaa, tulee palautepostia (mahdollisesti juuri sinne suomi.fi:hin) ja homma menee uusiksi. Aikaa kuluu ja ennen kaikkea, kuka tämän kaiken tekee. Minullakin, myönnän, on vaikeuksia näitten vempainten ja netissä täytettävien kaavakkeiden kanssa.
Paljosta kertoo sanonta: kaveria ei jätetä. Onko nyt kuitenkin tässä digihuumassa käymässä niin, että kaveri jää yksin harhailemaan viidakossa, jonne ei haluaisi harhautua.
Katso olisiko tuoss jotain tietoa suomi.fi:stä (TE)
Nimettömät somesanailijat
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 338
Tulee silloin tällöin luettua joitain nettimaailman viestiketjuja ja lehtien tekstaripalstoja. Sellaisiakin, joista ei edes aluksi ole kiinnostunut. Voi niistä jotain ajatuksenvirtaa löytää tai sitten ei. Ainakin huomaa, että virtaa on joka lähtöön. Niissä kansalaiset, nimettömätkin, pääsevät julkituomaan omat ajatuksensa – asiasta kuin asiasta. Ja sitähän riittää. Jokaisella meillä on omat mielipiteemme, eikä likikään aina, alkuun laitetusta keskusteluaiheesta, vaan aivan muusta. Alkuperäinen asia on hukkunut monet kerrat matkan varrella. Aivan kuten leikissä rikkinäinen puhelin. Lopun teksti on aivan jotain muuta kuin alkutuotos.
Viestiketjuissa monikaan ei vaivaudu lukemaan viestin alkuperäistä asiaa, vaan siirtyy ajatuksissaan ties minne. Huonointa, että irti ko. asiasta haukkumaan kanssasanailijoita, joita ei mitenkään tunne. Minäkin olen päässyt nettimaailmassa tietämään millainen ihmisen olen, taholta joka ei taatusti minusta mitään tiedä. Pelkkä kommentointini riitti jollekulle avaamaan sisintään.
Kun lukee ihmisten ”avautumisia”, voi olla tyytyväinen, että on näitä alustoja tulla näkyviin. Olla vapaasti jotain mieltä ja kertoa se muille. Ei tarvitse jalkautua, ei tarvitse näyttäytyä. Tosin uskon, että kaikki ulostulot eivät tulisi ilmi, jos ja kun tapaisimme toinen toisemme kasvokkain, tai ainakin tekstailisimme omalla nimellä. Miksiköhän? Eikö uskallus riitä ”totuuden” sanomiseen päin naamaa vai ”olenko oikeasti” edes tuota mieltä, mikä yksin ollessa kävi ajatuksena pääkopassa.
Mutta niin tai näin. Tässä minun aivoitustani ja nimelläni.
”Hoi, kahviloissa arkipäivisin tuntitolkulla istuvat eläkeläisukot. Ylös, ulos ja lenkille tai tekemään jotain muuten hyödyllistä esimerkiksi vapaaehtoistyötä. Maailma ei parane höpötyksistänne, mutta toiminnalla voitte olla hyödyksi itsellenne, läheisillenne tai yhteiskunnalle. ”
Tuli bongattua em. teksti. Varmastikin kirjoittajalleen merkittävä asia. Tähän voisi vielä lisätä, että … lippis päässä istuvat... Nyt oli kuitenkin päähineet jätetty kirjoituksesta pois. Hyvä. Siitäkin olisin voinut sanasen sanailla.
Jäin miettimään kyseisiä ”ukkoja”. Luulisi istumisensa ansainneet. Mikä minä olen heitä arvostelemaan. ”Ylös, ulos ja lenkille” ukaasi. Ovathan nuo ”ukot” tuon jo tehneet. Jaksaneet nousta sängystä, pukeneet päällensä ja lähteneet kuka mitenkin matkaten kyseiseen kuppilaan. Mielestäni jo se on hyvä saavutus.
”..tekemään jotain...hyödyllistä...”. Miten voi sanoa noin tietämättä ja tuntematta ko. herroja. Tai voihan nimetön kirjoittaja tuntea arvon eläkeläiset. Miksi sitten ei suoraan kerro asianosaisille tutuilleen mieltään kalvavaa ongelmaa. Kehottaa eläkeläisukkoja pysymään poissa.
Mutta, mutta. Olisivatko kuppilassa istuvat ”ukot” voineet suorittaa jo monia hyödyllisiä toimia. Hoitaneet kenties muistisairasta läheistään, naapuriaan, vieneet lapsenlapset päiväkotiin tai kouluun. Auttaneet omia lapsiaan ruuhkavuosien helpottamisessa. Tai ovat vain yksinkertaisesti halunneet pois yksinäisestä asumuksestaan. Ovat nyt lepohetkellä jatkaessaan tovin kuluttua vaikkapa jonkun vapaaehtoistyön parissa. Järjestöjä ja tapahtumia on paljon, joissa voivat nuokin mainitut eläkeläisukot toimia, vaikka me muut emme niistä mitään tiedä. Ei ole yhdistysten mainoslogo-paidat päällä.
”Maailma ei parane...” jne. Ei välttämättä parane, ei. Mutta ei varmasti puheidensa vuoksi pahenekaan.
Tapaamisella ystävien kanssa parannetaan kuitenkin omaa ja muiden kanssaihmisten oloa. Onhan se merkittävää. Vain siten, että itse jaksaa, voi jaksattaa läheisiä ja olla vaikka miten mukana yhteiskunnallistenkin asioiden, eli meidän kaikkien, asialla.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia. Eläkeläisukkojen, myös -akkojen, jotka hekin kahvittelevat keskenään, päivälläkin ja jopa julkisissa paikoissa. Ei karehdita muiden olemisia ja tekemisiä. Harmitella toki voimme, jos muilla menee paremmin kuin itsellä. Huonomminkin voisi olla, mutta se onkin jo toinen juttu.
Niin ja eikös se kuulune kuppilanpitäjälle ilmoittaa istuskelijoille, jos on jotain informoitavaa.
Kohta se tulee – oletko valmis?
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 328
Nimittäin talviaika. Ja tietty se ”manuaalisesti” eli sorminäppäryyttä vaativan perustaskunauriin viisareiden vääntely uuteen kohtaan. Kyllä päättäjät sen tietävät. Talvi on tulossa.
Jos ja kun omistaa kaikenmaailman älyorientoituneet härpäkkeet, niin ei tarvi muistaa mitään. Ainoastaan, kun aamusella herää, niin jää miettimään, että ”mikä maa, mikä valuutta?” Eli, olenko jostain myöhässä vai olenko menossa paikalla liian aikaisin. Kumpikaan ei ole järin mieltä ylentävää.
Muistuupa mieleen tosijuttu edellämainittuun. Tapahtui ajankohtana, jolloin olin vielä työelämässä ja kellojen viisareiden siirtelyt pari kertaa vuodessa ajankohtaisia. Ja kun ”tekevälle saattuu”, niin sehän oli päivänselvää, että niinhän siinä jossain vaiheessa käy. Ei varmaan naurattanut aikoinaan, ehkä myöhemmin. - Isänikin aina jaksoi sanoa, että kaikki mikä on mahdollista tapahtua, niin sehän tapahtuu.
Jotenkin näin se meni. Muistaakseni.
Aamupalaverit, jokaviikkoiset, olivat aina samaan aikaan aikaan. Mikä sen parempaa. Helpompi muistaa, saati aina aikoja muutellen. Mutta, kuten niin moni tietää, niin lähes aina joukostamme löytyy henkilö, joka saapuu paikalle viimeminuutilla tai hieman sen yli. Tuttua, eikö vain. Joskus se saattaa harmittaa paikalla olevia tai ehkä myös itse paikalle saapuvaa. Totuttu tapa. Niinhän se tässäkin.
Tämä mukava herrasmies ja hieno työtoveri päätti korjata kerrankin tilanteen.
Laittoi kellon ajoissa muistuttamaan palaveriajasta. - Yllätän ja olen kerrankin ajoissa paikalla -ajatuksin. Arvannette varmaan miten kävi. Oli melkein tunnin myöhässä. Kas kellonviisarit osoittivat vanhaa ”väärää” aikaa. Se siitä. Jatkettiin päivän töitä entiseen malliin.
Kellotuksista voisi kertoa yhden jos toisenkin tarinan, mutta jääkööt tällä kertaa.
Tätä viisaria ei siirrellä. Lehmänkelloni yhden viisarin kilkatus saa kyllä kuulijan liikkeelle. Soittajalla on sanottavaa.
Ei kellojen siirtely lopu vielä lähiaikoinakaan. EU-maat eivät ole päässeet sopimukseen pysyvästä aikavyöhykkeestä, vaikka Euroopan parlamentti äänesti siirtymisestä luopumisen puolesta jo vuonna 2019. Jäsenmaat eivät ole päässeet sopuun pysyisikö aika kesä- vai talviaikana. Toistaiseksi kellojen siirto tapahtuu lokakuun viimeisenä sunnuntaina (talviaikaan) ja maaliskuun viimeisenä sunnuntaina (kesäaikaan).
Talviaikaan siirrytään tänä vuonna sunnuntaina 26. lokakuuta. Kelloja siirretään tunnilla taaksepäin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Kun kello on 04.00, se muutetaan klo 03.00:ksi.
Minä en muuten yöllä kelloja siirtele mihinkään. En edes viisareita. Ajoitan homman etukäteen tehtäväksi, jotta yöuneni ei keskeytyisi moisesta.
Teettää talviaikaan siirtyminen muutakin kuin kellon tarkkailun. Pimeys iskee ja valonpilkkuja pitää saada sinne sun tänne. Otsalamppu taitaisi olla hyvä valinta. Kolat ja lapiot on jemmattu valmiiksi otettaviksi, kun niiden tarve on. Myös hiekoitussepeli tällaisen kaltevan pihani turvallisen kulun varmistamiseksi. Voisin tietty ottaa potkukelkan kellarista ja surffailla sillä, mutta koska minulla ei ole nastoja tossuissa ja vanhat piikkarinikin ovat hukkapiilossa, on varmistettava hiekan riittävyys pihapolulle.
Olenko valmis tulevaan?
Luulisin. Niin valmis, kuin tällainen vanha akka vain voi. Ties silti, vaikka ”tuliaishakumatka” muuttaisi kaiken.
Syksyistä meininkiä
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 317
Väriä, raikkautta, nautintoa satoa taikka ei. Sitä syksy minulle merkitsee. Ja totta.
Tämänvuotinen puutarhasatoni jäi aika laihaksi. Pienimuotoinen puutarhaviljelmäni on kylläkin sellaista laatua, että tuleeko satoa tai ei, ei se minua suuremmin haittaa. Toki enempi olisi vastaanotettu. Ainakin olen yrittänyt. Olen siis yrittäjä. Tekemistä riitti eikä aika tullut pitkäksi, jotta siitä täytyisi liiemmin valitella. Ja ainahan voi lähteä pihapiiristä ulos maailmaan. Niinkin on tullut tehtyä. Ei sentään ulkomaille. Kyllä kotikulmat meikäläiselle riittävät. Ikä ei enää anna myöten lähteä kauaksi suhmuroimaan. Eikä sen puoleen pörssikään.
Satoa se tämäkin
Kovin on pienenpuoleista, mutta miniksi tätä lajiketta kuvattiinkin. Tertut alkoivat vihdoin ja viimein tuottamaan hedelmää ja jopa punastumaan. Alun kylmä kausi verotti osaltaan lähtölaskentaa.
Matalaksi se jäi myös aurinkoinen kukkainen. Mini-sellaista senkin siemenpussin kyljessä luki. Ei sen puoleen. Kookkaampikaan versio ei komeudellaan silmää hivele. Jopa perunasato ei runsaudellaan täyttänyt laaria. Laihaksi ja pienimuotoiseksi sekin jäi. Ja punaiset tertut marjapuskissa. Rastaat ehtivät ensin. Jättivät kylläkin vihreät minulle. Hyvä näin.
Jotkut kyselivät, että entäs omenat. Juu joo. Ei tullut siitäkään satoa. Juuri ja juuri pienen purkillisen hilloa sain tekaistua. Siinä se.
Mitä, mitä. Valitusta toisen perään. Ei nyt sentään. Olen nauttinut ja nautin edelleen sekä kesästä että nyt syksyn kauneudesta. Ja kun lunta aikanaan jossain vaiheessa tulee, niin nautin siitäkin. Pesään puita vanhan pirtin kakluunia lämmittämään ja ulos lumikolan varteen. Onhan se hienoa sekin.
Tässä toisenlaista Terttua.
Kun ei kerran omista marjoista limonaatia ja muutakaan juotavaa saatu aikaiseksi, niin ystäväpä löysi tällaista nimikkojuomaa.
Ja kas, vieläpä tuollainen vanhanaikainen korkki pullon suulla. Sen kun (joskus) avaan, niin ei ainakaan juomisen tiellä ole nokkaan nakkelemassa. Kiitosta vaan muistamisesta.
Kesä on takana ja uusi vuodenaika käsillä. Juuri eri vuodenajat omine juttuineen piristävät. Niin kuin tämä syksy. Nyt kun pienikin sato on saatu korjattua, niin muut pihatoimet ennen talven tuloa työllistävät mukavasti. Ei tohdi edes kremppoja murehtia. Hommat on tehtävä, kolotti paikkoja tai ei.
”Muista elää”
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 453
Emil Cedercreutzin taiteilijakoti Harjulan oveen kiteytetty sanoma on hyvä elämänohje kenen tahansa muistaa. ”Memento vivere - Muista elää”.
Elämisiä sitten onkin jos minkäkinlaista. Jokaisella meillä omamme ja taatusti ainutlaatuinen. Nauttikaamme siitä.
Tutuksi tullut maanantaillinen joukko osaa tuon elämänuskon. Pienetkin asiat otetaan virtaa antavalla ilolla vastaan elämän ihanuutta virkistämään. Helle hellii tai kylmyys koskettaa, mutta eteenpäin mennään. Koska elämämme on rajallista, muistetaan elää – tässä ja nyt.
Elämän rajallisuudesta kertonee myös matka entiseen. Muistelot omaan olemiseen. Niiden vuoksi ei tarvitse mennä minnekään. Mieleen tulvahtaa monet muistot. Tällä kertaa siihen johti katse aidan taa. Vene, kylläkin kuivalla maalla, muistuttaa jostain...
Kaisu-täti tuli ajatuksena päähäni. Ihana ihminen. Ei omia lapsia, mutta osasi olla lasten kanssa. Muutamat nuoruuden kesät perheemme vietti talonsa vintillä ”lomailemassa”. Tulipa joskus telttailtuakin puutarhassaan silloin vielä sulhaseni kanssa. Kaisu hoiteli huushollia ja paimensi pihapiirissä teputtelevia kanojaan. Ja passasi meitä. Nautittiin kaikki – toivottavasti.
Niin se vene. Talonsa oli Lohjalla kirkasvetisen järven rannalla. Mäen päällä, josta kulki polku alas saunarantaan ja lauturille. Minä, joka en vesilläolosta nauti, niin tuolloin vielä asia menetteli. Soutuveneellä hiljalleen, jopa katselusta järven pohjaan. Ties kuinka syvää oli, mutta pohjan kivet olivat kuin otettavissa. Kalat, uppopuut ja kasvillisuus oli kuin nyt katsoisi avaran luonnon vedenalaista tutkimusmatkaa.
Veneen, sellaisen moottorillisen omistimme myöhemmin itsekin, mutta en oppinut tuosta nauttimaan, elämästä kylläkin. Jäin mielelläni rannalle.
Yli satavuotias talo, jossa asun, on myös täynnä ajatusta ”muista elää”. Ja eletty on. On synnytty, asuttu, käyty lähellä kuolemaa, jopa kuoltu. Isovanhemmat ja muut entisajan asukit ovat kanssani saman katon alla. Me olemme yhtä.
Lähimatkailun pyöräilylenkkini johtaa usein ”entisen elämän sijoille”. Sampolan kadut ja talot. Ne pitää nähdä ja kokea. Jos ei nyt päivittäin niin usein kuitenkin. Onneksi sinne on saatu pysymään ”edes” kauppa palvelemaan alueen asukkaita. Elämää edesauttava.
Kerttu Horilan vuonna 1981 tekemä monenlaista elämää ylistävä patsas on Sampolan sydän.
Muistan, kun Sampolan syntyajoilla, 1970-luvulla, isovanhempien aikoinaan hoitamat vuokraviljelypellot, kuhisi "kerrostaloelämää". Lapsiperheitä oli paljon ja ”kakaroita” pilvin pimein. Oli koulun ja päväkodin lisäksi palvelukeskus, jossa oli melkeinpä kaikki tarvittavat palvelut. Oli pankit, kaupat, kampaamo, baari, kahvila, ravintola, kukkakauppa, kirjasto. Jopa lähiöpoliisi turvallisuutta takaamassa. En silti kylläkään koskaan tuntenut alueella turvattomuutta. En edes silloin, kun yömyöhällä kotiin töistä yksin pyöräilin. Kotonakin oli rauhallista – nukkuivat.
Pieni paljastus.
Kuitenkin lopulta jotain suurempaa. P-paperilähetys kotiinkuljetuksella kuistilleni.
Jo vuosia olen ollut tykästynyt tähän tapaan. Ei tarvitse jatkuvasti kantaa, joskin kevyttä, pakettia pyörän tarakalla. Riittää taas joksikin aikaa.
Toiset tilaavat kotiinkuljetuksilla ovelleen syötävää, mutta minä tätä toista laatua. Pyyhkiä pitää, vaikkapa hikeä otsalta.
Ei tämän elämän kovin kummoista tarvitse olla. Pienetkin asiat ilostuttavat, kuten siellä virtapiiriläisten päiväkahvilla. Naurut ja sitä myötä luvatut elämän jatkot eivät menneet taaskaan hukkaan. Heinäkuisen hellepäivän päivätorkutkin olivat makoisat. Kiitos kamut. Taas jaksaa.
