Kaivaukset jatkuvat
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 93
Lupasin jatkoa arkeologisille kaivauksilleni. Liekö kesän kuumuus haperruttanut ajatukseni moisessa lupauksessa. Kivilaattojen murskaaminen ja niiden aluslöytöjen jatkojalostus on toiseksi ohi. Talvi tulossa, ehkä ensi suvena jatkan, jos jatkan.
Muuta kaivuuta on ollut kyllä. Talven tuloa ajatellen on peruna- ja porkkanalaatikkoni myllätyt, avopuutahakomposti saatettu talviteloille ja loput tomaattitertutkin tuotu sisälle pimeään punastumaan. Ans kattoa, miten niiden käy. Ei varmastikaan niin hyvin kuin mummovainaan sadon. Oli siinä maatalon emäntä, joka osasi jos jonkinlaiset metkut ja kommervenkit ruoan suhteen. Ja muutenkin. Piti jöötä ja kakarat kurissa. Aikuisetkin kantavalla äänellään.
Vuokraviljelypeltopalstat mummolla ja tuffalla sijoittuivat nykyisen Sampolan alueelle aina Mikkolaan asti. Se nykyinen maisemamerkki, ratas, on entisen pellon alueella. Suulinsa pelto- ja puintivälineineen oli siinä radan varressa, joka on Sampolan puolella nykyisen rautatien ylityskohdassa. Sula vanha joenuoma ja sorsien uimapaikka. Kotona odottivat elikot: possut, lehmät, siat, kanat, hevonen. Olipa joskus pikku varsakin eloansa elämässä. Ja tietysti kissa. Taisi niitä viljelyaloja olla vielä Vanhankoiviston rajamaisemissakin.
Hoidettavaa oli, eikä vähiten tontin kasvipuutarhapalstalla. Lähes jokainen pläntti oli merkattu ruokasatoa ajatellen. Pihanurmi, jos sellainen löytyi, ei ollut lokoiluun, kuten nyt. En yhtään ihmettele, enää, että ei sitä keritty iskustelemaan sisällä kuulumisia kuulemassa. Ulkona nuokin asiat yleensä hoidettiin, pihalla kun oli aina puuhaa. Jos ei muuta niin puunhakkuuta.
Ja puun hakkuuta sitä minullakin on, vaikka valmiita klapeja olenkin hankkinut. Mutta ne hellapuut. Niitä vähän pitää pienestää pientä pesää varten. 
Hakkuuta muutenkin. Kuten kuvasta näkyy, on puunhakkuu muuttunut jo kaivaukseksi. Ei sentään ihan sitä arkeologiaa. Kaivuuta, että pääsisi käsiksi, juurakkoon.
Yksi vaivainen mänty tontin rajalla ja siinäkin puuhaa riittää. Milloin neulaset varisevat omalle ja hieman naapurinkin puolelle. Ei hätää. Otetaan harava ja haravoidaan. Siinä se. Toistaiksi. Mutta maan pinnalle kohoavat juurensa. Niistä halusin päästä eroon.
Oliko viisasta tai ei, mutta kaivauksia tein ja suoriuduin katkomaan ja poistamaan muutaman häiritsevän juurakon. Mitäkö tapahtuu tulevaisuudessa. Sitä jään itsekin ihmettelemään. Kaivetaan, kun kaivuuttaa. Tai kaadetaan koko puu.
Kurki, nostokurki, imuri
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 124
Olo, kuin seiväshyppypaikalla...ja olen minä seiväshyppypaikallakin nuoruudessani haahuillut. En sentään itse sitä hyppäämässä, vaan ihan muuten vain. Kavereiden kiusaksi ja vissiinkin kannustamassa poikia. Pojathan sitä hyppäämistä harrastivat. Minä lähinnä yritin (paino sanalla yritin) kurotella korkeuksiin ihan omin jaloin. Siis korkeushyppyä ja sitäkin vielä siinä vaiheessa kun sai sen suorittaa ns. ”vanhalla tyylillä”. Jalat saksaten. Tai jotenkuten kierähtäen. En edes uskaltanut yrittää selkä edellä, mikä oli uutena muotina. Sahanpurukasa tai ohut alastulopehmuste ei tuntunut houkuttelevalta tuolla tyylillä. Rimanylitykset jäivät pienimuotoisiksi. Tekniikkavirhe, luulisin.
Mutta yritin ja joskus onnistuin. Jonkun lusikankin sain silloiseen kokoelmaani. Muistaakseni.
Muutana aika sitten kotona oli jälleen olo, kuin seiväshyppypaikalla. Jälleen vierestä seuraten. Sanoin sen myös pitkää putkea työstävälle työ...ihmiselle. ”Kuin Vilma Murron seiväshyppyä odotellessa.”
- Taitaa tämä homma kyllä onnistua paljon helpommin, loihe ihminen lausumaan.
Tässä kuvassa tehty kuvamuokkausta. Imurin suutin lisätty korkeuksiin normikuvan päälle.Pitkä putki, kamera ja näyttö kuntoon, putken pää, kuin kurki, vakaalla otteella yläilmoihin ja virta maassa olevaan pönttöön. Mitäkö tapahtuu? Imurointi käynnissä. Eikä mikään ihan tavallinen imurointi, sellainen jonka minäkin taidan, vaan imurointi korkeuksissa.
Seuratessani aikani talon räystäällä ilmenevää kasvustoa, mitä lie, niin jotain oli tehtävä. Tikkaat eivät olisi riittäneet enkä tikasautoa halunnut tilata. Ja mistä nyt olisinkaan moista vehjettä haalinut, saatikka jonkun henkilön vielä hoitamaan koko homman. Kun itse ei osaa eikä taida, niin ainoa vaihtoehto oli turvautua ammattiapuun.
Imurointi kuullosti siksi hyvältä, että tilasin sellainen. Ja sellaisen sain.
Ylimääräinen paino räystäskourussa tekee ajan myötä tuhojansa. En siis jäänyt sitä odottamaan. Nyt kadullakulkijatkin voivat mielestäni huokaista helpotuksesta. En usko (vai onko tuo uskon asia) räystään putoamiseen eikä yläkerran viljelypalsta enää näyttäydy runsaudellaan. Olisi se silti mielenkiintoista ollut seurata, miten vihantaa korkeuksissa voisi ollakaan, mutta nyt on tyhjää.
Tässä tätä tämänkertaista omakotiasujan ihannuutta. Ihanuutta se on omistaa omenapuitakin. Varsinkin, kun satoa pukkaa. Ja nyt sitä pukkaa. Monellakin.
Minäkö metsään?
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 256
Mustikkametsään...
Helteistä höpinää
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 194
Oli aika...tarttua härkää sarvista.
Eli tehdä eikä meinata. Jahkailut jahkailtu ja pähkäilyt pähkäilty. Ei se siitä kummene. Tämäkään pikkuiseksi ajattelemani homma. Lopputulos onkin sitten jo toinen juttu.
- Arkeologista kaivausta?
Siltä se osittain näytti. Pidän muinaisuuden kaivausohjelmista, joissa kyseistä työtä tekevät, ammattilaisena tai harrastelijana, näin meille avaavat historiaa. Täytyy muuten myöntää, ettei kouluaikana historia juurikaan kiinnostanut. Luultavasti syynä oli se pakollisten vuosilukujen pänttääminen ja muistaminen ja niissä minä en onnistunut. Minkä lie lukuhäiriödiagnoosin voisi nykyisin tuosta saada. Silloin vain tuli ehdot ja kesäajan pänttäämiset. Ne muistan. Isän tentattavana.
Mutta kaivauksiin. Olen tehnyt niitä omassa pihassa ja omin tutkimuksin. Jo ennen tätä uusinta puuhasteluakin.
Eteen saattoi tulla jos mitäkin löytöä. Rautaromua pääasiassa. Vanhoja polkupyörän runkoja ja monenkirjavaa astiastoa, kappaleina tosin. Arabian tuontantoakin. Pulloja, purnukoita. Ja rahoja. Ruosteisia. Maahan kaivettuja, joskus hyvässä käytössä olleita käyttöesineitä, aikanaan aarteita, sittemmin ongelmiksi koituneita poistettavia hyödyttömiksi käyneitä tavaroita.
Tänään nuo kaikki olisi lajiteltava lakien ja paragrafien mukaan. Entisaikaan se ei ollut päällimmäisenä mielessä.
Vanhan taloni remontti- ja purkuhommissa niin pihalla kuin sisälläkin on ollut historia koko ajan läsnä. Vieläkin. Varsinkin, kun tietää jotain talon menneisyydestä ja siellä asuneista henkilöistä. Itsekin jo kolmatta eri kertaa asukkaana. Vuosikymmenet vain ovat vaihtuneet.
Remontin vaatimia reikiä seinään poratessa saattoi esimerkiksi tulla yllättäväkin tukos vastaan. Mitä löytyikään? Vanha flanellipaita terän ympäri tiukasti kietoutuneena. Oli luultavasti tullut tuffan (näin kuvittelen) paita tiensä päähän ja saanut uuden sijoituspaikan seinän välilaudoituksessa jatkamassa toisenlaista lämmitystehtävää. Muutkin loppusijoitukseen päätyneet vaatekappaleet hyödynnettiin. Jos ei tilkkeeksi, niin matonkuteiksi.
Käytettiin, kierrätettiin. Se taito on osattu. Pihamaahan kaivettu ”romu” kertoo toisenlaisesta kierrätyksestä.
Mutta se projektini.
Ennen kuin ”heitän kintaat tiskiin” ja ”potkaisen tyhjään” ajattelin naputella vuosien raiskaaman pihalaatan uuteen kuosiin. Varsinkin jäänsulatussuola (se olkoon syynä) on sinkoillut sinne tänne ja tehnyt vanhinkojaan.
Turvalasit silmille, työkalut esille ja hommiin.
Kivilastut lentelivät ja kivipöly pöllysi auringon helliessä kuumasti selkäpuolta. Sai oikein innolla heilutella vasaraa ja nuijaa. Rentouttavaa. Kokeilkaapa.
Myös mattojen raju tamppaaminen saattanee tuoda saman onnen tunteen. Tuota minun, myönnettäköön nyt tämäkin, tulee tehtyä aivan liian harvoin. Kun on se imuri.
Mikäkö oli kivityömaani lopputulos? Ei hääppöinen. Kesken jäi. On jatkosuunnittelun vuoro. Jatkan kun jaksan. Sen lupaan.
20 askelta
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 245
Suurin piirtein tuollaisen matkan jaksaa päivittäin tehdä ”mökkireissulle". Hyvä, kun on lähellä. Pitkät automatkat ovat taakse jäänyttä. Bensankulutuskin on nolla tuolla mittarilla laskettuna. Aikoinaan tuli pakattua jos minkäkinlaista tavaraa mökkireissuun lähdettyä, niin itselle kuin, nyt jo aikuisille, mukana kulkeville lapsillekin. Kakaroita olin kirjoittamassa, mutta eihän niin voi sanoa, nykyäänkään. Nyt mukaan ei tarvi juuri mitään. Pyyhekin on jo valmiina saunan naulassa.
Monilla on mökkisaunat kovinkin pitkän ajomatkan päässä tai omakotiasujilla talon, jos ei ylä- niin ainakin alakerrassa. Minä kuljen pihan poikki. Parikymmentä askelta. Toki askelia kertyy päivän mittaan useampiakin. On pilkottava ja haettava puita, lämmitettävä niin vesipata kuin kiuaskin. Ehkä muutaman kerran pitää katsastaa lämmöt eli syttyikö vai ei. Ei sähkökiusta eikä kraanasta tulevaa kuumaa vettä. Siitä niitä lisäaskelia. Mutta se viimeinen lähtö, kotoa ”mökille”. Siihen riittää tuo mainitsemani askelmäärä.
Ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon ja saasteiden määrästä. Kyllä. Tarkkana pitää olla. Sen minkä autoilun pakokaasusta säästän, niin joku sanoisi jotain paheksuttavaa savupiipusta tulevista pienhiukkasista. Pienet ovat kuitenkin meikäläisen saasteet. Autoilen varsin vähän, komposti ja kompostori hoitavat luonnonmukaisesti pienet jätteeni. Aika tarkkaan koluan kaapit, ettei mitään menisi haaskuun eikä pitkiin jätekuljetuksiin maanteillä.
Minä ja naapurini taidamme jatkaa saunomisiamme samoissa merkeissä hyvillä mielin toistemme savuja seuraten tuulenpuuskien riepotellessa niitä hiukkaksia vuoroin sinne, vuoroin tänne.
Kierrätystä. Se on mukana näissäkin puupuuhissa. Vaikka lisähankintoja on tehtävä, niin osa poltettavista on jo entisen elämänsä elänyt. Ovat hyödyntäneet pihapiiriäni ja tuottaneet silmäniloa monissa käyttötarkoituksissa. Nyt elinkaarensa päässä saavat uuden tehtävän. Luovat lämpöä, kesähelteelläkin. Ainakin roskapuuksi siirtynyt kasa pienenee. Iloa siis silmälle ja keholle.
Osa purkupuusta pääsi vielä jatkamaan eloaan aivan toisenlaisessa tehtävässä. Marjapuskien tuennassa.
Kesä etenee omaa vauhtiaan. Pihapiirin sato antaa vielä odotuttaa. Hyvältä kuitenkin näyttää. Vanha omenapuukin se vaan jaksaa. Vaikka tuulenpuuskat ovat pudottaneet paljon pieniä raakileita, niin paljon on jäljellä. Perunanvarret kasvavat (toivottavasti ne mukulatkin), ”sattuma”tomaatintaimet ovat terhakoina kukkimaan, porkkanan ja kurkun kasvustot näyttävät onnekkailta. Marjojakin on luvassa, jos nyt linnut eivät ihan kaikkea ehdi popsia. Verkkoja en kyllä laita. Kerran laitoin ja lintuhan siellä oli. Sen pois irroittamisen myötä päätin, että syökööt. Riittää niistä meille molemmille. Siilikin on vapaa kulkemaan.
Asuinpiirini on sen verran luontoystävällinen, että voin nauttia myös runsaasta eläinmaailmasta. On lintuja moneen lähtöön. Vesiastioissa pärskyttelyään on hauska seurata. Orava vierailee usein katajapuskassa nauttien sen marjoista. Sepelkyyhkyt, harakat, varikset, peipot, tintit, ym. pikkulinnut. Fasaanipesuekin on tuttu vieras, joskín juuri nyt muualla oleilemassa. Ja kissat. Niitä tässä vilistelee useammankin väristä ja kokoista. Onneksi sentään vuorottelevat muiden eläväisten kanssa. Yritän siedätystä. Siis itseni. Kissojen suhteen.
Siedätystä elämässä tarvittaisiin enemmänkin. Meno on perin hektistä ja mielenkin päälle käyvää. Tässä ja nyt. Kiire, rimanalitukset, vaiheikkaat päätökset. Yritän ymmärtää.
Moni asia, kaiketikin lopulta ihanassa ja ihmeellisessä maailmassamme, hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa.
