”Muista elää”
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 584
Emil Cedercreutzin taiteilijakoti Harjulan oveen kiteytetty sanoma on hyvä elämänohje kenen tahansa muistaa. ”Memento vivere - Muista elää”.
Elämisiä sitten onkin jos minkäkinlaista. Jokaisella meillä omamme ja taatusti ainutlaatuinen. Nauttikaamme siitä.
Tutuksi tullut maanantaillinen joukko osaa tuon elämänuskon. Pienetkin asiat otetaan virtaa antavalla ilolla vastaan elämän ihanuutta virkistämään. Helle hellii tai kylmyys koskettaa, mutta eteenpäin mennään. Koska elämämme on rajallista, muistetaan elää – tässä ja nyt.
Elämän rajallisuudesta kertonee myös matka entiseen. Muistelot omaan olemiseen. Niiden vuoksi ei tarvitse mennä minnekään. Mieleen tulvahtaa monet muistot. Tällä kertaa siihen johti katse aidan taa. Vene, kylläkin kuivalla maalla, muistuttaa jostain...
Kaisu-täti tuli ajatuksena päähäni. Ihana ihminen. Ei omia lapsia, mutta osasi olla lasten kanssa. Muutamat nuoruuden kesät perheemme vietti talonsa vintillä ”lomailemassa”. Tulipa joskus telttailtuakin puutarhassaan silloin vielä sulhaseni kanssa. Kaisu hoiteli huushollia ja paimensi pihapiirissä teputtelevia kanojaan. Ja passasi meitä. Nautittiin kaikki – toivottavasti.
Niin se vene. Talonsa oli Lohjalla kirkasvetisen järven rannalla. Mäen päällä, josta kulki polku alas saunarantaan ja lauturille. Minä, joka en vesilläolosta nauti, niin tuolloin vielä asia menetteli. Soutuveneellä hiljalleen, jopa katselusta järven pohjaan. Ties kuinka syvää oli, mutta pohjan kivet olivat kuin otettavissa. Kalat, uppopuut ja kasvillisuus oli kuin nyt katsoisi avaran luonnon vedenalaista tutkimusmatkaa.
Veneen, sellaisen moottorillisen omistimme myöhemmin itsekin, mutta en oppinut tuosta nauttimaan, elämästä kylläkin. Jäin mielelläni rannalle.
Yli satavuotias talo, jossa asun, on myös täynnä ajatusta ”muista elää”. Ja eletty on. On synnytty, asuttu, käyty lähellä kuolemaa, jopa kuoltu. Isovanhemmat ja muut entisajan asukit ovat kanssani saman katon alla. Me olemme yhtä.
Lähimatkailun pyöräilylenkkini johtaa usein ”entisen elämän sijoille”. Sampolan kadut ja talot. Ne pitää nähdä ja kokea. Jos ei nyt päivittäin niin usein kuitenkin. Onneksi sinne on saatu pysymään ”edes” kauppa palvelemaan alueen asukkaita. Elämää edesauttava.
Kerttu Horilan vuonna 1981 tekemä monenlaista elämää ylistävä patsas on Sampolan sydän.
Muistan, kun Sampolan syntyajoilla, 1970-luvulla, isovanhempien aikoinaan hoitamat vuokraviljelypellot, kuhisi "kerrostaloelämää". Lapsiperheitä oli paljon ja ”kakaroita” pilvin pimein. Oli koulun ja päväkodin lisäksi palvelukeskus, jossa oli melkeinpä kaikki tarvittavat palvelut. Oli pankit, kaupat, kampaamo, baari, kahvila, ravintola, kukkakauppa, kirjasto. Jopa lähiöpoliisi turvallisuutta takaamassa. En silti kylläkään koskaan tuntenut alueella turvattomuutta. En edes silloin, kun yömyöhällä kotiin töistä yksin pyöräilin. Kotonakin oli rauhallista – nukkuivat.
Pieni paljastus.
Kuitenkin lopulta jotain suurempaa. P-paperilähetys kotiinkuljetuksella kuistilleni.
Jo vuosia olen ollut tykästynyt tähän tapaan. Ei tarvitse jatkuvasti kantaa, joskin kevyttä, pakettia pyörän tarakalla. Riittää taas joksikin aikaa.
Toiset tilaavat kotiinkuljetuksilla ovelleen syötävää, mutta minä tätä toista laatua. Pyyhkiä pitää, vaikkapa hikeä otsalta.
Ei tämän elämän kovin kummoista tarvitse olla. Pienetkin asiat ilostuttavat, kuten siellä virtapiiriläisten päiväkahvilla. Naurut ja sitä myötä luvatut elämän jatkot eivät menneet taaskaan hukkaan. Heinäkuisen hellepäivän päivätorkutkin olivat makoisat. Kiitos kamut. Taas jaksaa.
Ei aina kuka, vaan miten
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 673
Miten sitä voikaan ihminen olla iloinen jo pelkästä puhelun pirinästä ja juoksusta vastamaan. Vastata vieläpä sellaiseen puheluun, jonka soittajan edes jotenkuten tiedät.
Näin minulle aamuna yhtenä kävi. Toki hetken mietin, että mitäs nyt, mutta puhumallahan ne asiat selviävät.
Tällä kertaa oli kyse eräästä tekemästäni tilauksesta. Ehdin jo ajatella, että mönkään on mennyt ja nyt tuli peruutus. Vastasin ja toisessa päässä tervehdykseeni vastasi jo tutuksi tullut miesääni. Siis mitä?
Ei ollut peruutus, ei sinne päinkään. Eikä ollut edes vahinkosoitto. Olisiko ollut tietokatkossoitto. Siis sellainen. Asiaani hoidettiin toistamiseen. Se on jo hyvää palvelua. Monasti ei edes vastailla yhtäkään kertaa. Saa odottaa turhaan. Nyt ei niin käynyt. Määräaikakaan ei ollut vielä umpeutunut. En siis osannut olla edes pahoillani.
Iloisen jutustelun, kesäkuulumisten ja toivotusten, jopa naurujen kera, päädyimme siihen mitä pitikin. Onnelliseen lopputulokseen. Minut oli noteerattu.
Ainakin tähän asti yhteistyömme on ollut hedelmällistä. Uskoakseni jatkossakin. Kerroin kanssakäymistemme jatkuvan siihen asti, kun vastapelurina on juuri kyseinen henkilö. Lupasimme molemmat jatkaa taivaltamme.
Ei ole yhdentekevää aina kuka, vaan miten esittää asiansa.
Pitää itsekin ottaa luuri korvalle ja pirauttaa kaverille. Edellisestä yhteydenotosta on muutama tovi kulunut, että nyt jo ”kehtaa” uudelleen kysellä kuulumisia. Ei silti, ei tuo kehtaamisesta kiinni ole. Olisiko sitä ministeritasonkin sanomaa, ettei liiaksi häiritse omalla tunkeutumisellaan. Ei. Ei. Kohta soitan.
Itse taidan olla tuolla saamapuolella soittolistauksessa. Liekö tarkistuksena hengissä oloni, vai ihan oikeasti ovat halukkaita keskustelemaan kanssani. Olen taipuvainen uskomaan tuohon jälkimmäiseen. Kiitollinen olen joka tapauksessa, oli syy sitten mikä tahansa. Molempi parempi.
Jotta minut kiinni saisi, muualtakin kuin täältä istumassa tietopikselien maailmassa, niin taskussani on, myönnettäköön, lähes aina pieni kakkospuhelin. Jos vaikka jotain tapahtuisi. Ei tuota isompaa (joskin hieman pienempää kuin kuvassa) kapulaa viitsi mukana raahata. Ei mahdu kunnolla taskuunkaan. Putoaa vielä multaan tai vielä pahempaa, putoaa roskapönttöön tai vesisaaviin. Siitä sitten juttua piisaisi aina tulevaisuuteen asti. Mutta juurihan tuota eloa alun keskustelukaverin kanssa lupasimme jatkaa.
Mikään ei kuitenkaan voita sitä, kun ovikellon primputuksen johdosta avaa oven ystävälle, tutulle. Jutustelua, ajatusten vaihtoa ilman ylimääräisiä välikäsiä. Fase tu fase, elikkä kasvokkain. Ja vieläpä ilman ennakkovarautumista. Tarjolla on mitä on. Ainakin puhetta.
Kyllä, on vastaus kysymykseen oliko hyvä päivä tänään?
Kesä on ihanaa aikaa, sateellakin
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 601
Saa olla
erilainen
Suvi ja kesä. Kuuluuko kesällä olla suvi. Eli lämmintä, kuumaa, aurinkoista. Kyllä juu, vaan ei liikaa. Koko kesän kuumuus olisi meille taviksille liikaa. Ei saa olla mitään liikaa. Heti tulee sanomista. Jopa saunakuumuus pitää olla kohtuurajoissa. Mutta mikä on sitten kullekin kohtuus, se onkin jo vaikeaa tietää.
Eräätkin kesälomakauteni - silloin kun vielä oikeita töitä oli tehtävä - olivat kaukana kesän kuumuudesta. Lomaa vietettiin varusteena toppatakki, pipo ja hanskat. Muistaakseni. - Toki muistikuvat muuttuvat vuosien myötä. Kirjallista dokumentointia en harrastanut. Mummu olisi tiennyt. Hän kirjasi joka päivän säätiedot omaan allakkaan. Sen joinkuin muistan.
Kaikenlainen värimaailma on kaunista. Jopa pilvisten päivien harmaudessa.
Olkaamme ylpeänä erilaisia. Antaa kaikkien kukkien kukkia. Minun tontillani näin saakin olla. Kukkien, joiden nimistä en mitään tiedä, mutta kauniita ovat. Ne kukoistavat väriloistollaan, nyt kylmän kauden väistyttyä, kukin vuorollaan ja eri aikaan. Se onkin puutarhani ihanuus. Ei liikaa fiilistelyä vaan vaan nautintaa omaksi iloksi.
Keskikesän juhlinta oli – lipun liehuntaa lukuunottamatta - varsin tavanomaista. Tavanomaista siksi, ettei se paljoa poikennut muista päivistä. Tai olihan se sen verran erilaista, että pihakiikkuni varjossa käväisi tavallista enemmän ystäviä. Kävijöiden ikähaarukka oli mieltä hivelevää. Jutustelun lisäksi tuli hoideltua monia tähdellisiä asioita.
Mutta kuuluihan juhannukseeni muutakin. Tietty saunominen, mutta sehän nyt on kesällä muutenkin jokapäiväistä.
Juhannuslisukkeena oli kesämakkaroiden grillaus. Myös mummelin pikkumakkarat pääsivät muiden isoisten joukkoon paistumista ja väriä saamaan. Ja sitten naamaan ystäväsinapin kera. Olihan tuimaa...molemmat.
Ei siis mitään uutta tältä rintamalta. Ei hukuttu ämpäriin eikä kontattu kotiin. Vesisaavikin odotti yön yli tyhjänä sadevettä. Sitten se olikin oli juhannuspäivänä täynnä.
Mitäpä muuta kuin rentoa meininkiä. Ei turhia paineita ja pelkoa huomisesta. Surraan, kun on suremisen aika. Mitä sitä liiaksi etukäteen. Ei kun molemmat jalat maasta ylös, niin kyllä peffa paikkansa hakee, oli äidin ohje. Potallekin on löytynyt uusiokäyttöä.
Kesä jatkuu. On sitten lämmintä eli ei. Jokainen päivä paisteineen tai sateineen on samalla samanlainen ja erilainen. Niin olemme mekin. Myös nämä katonharjalla toisiaan vahtivat sateenkastelemat kaksi varista. Olivat hetken ja sitten jo poissa.
Yritän ymmärtää
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 589
Voi niitä ilmeitä ja iloista tekemistä, kun pyörälenkilläni vastaan tuli joukko keltaliivisiä pikkuihmisiä. Piti oikein pysähtyä. Ei, ei. Eivät he tielläni olleet eivätkä mitenkään häirinneet menemistäni. Päin vastoin. Väistyivät. Mutta halusin sanoa heille jotain kannustavaa.
- Kiitos, teette arvokasta työtä.
Siis mitä, sanoisi joku. Työtä. Eihän lapsityövoiman käyttö ole mitenkään sallittua. Tästä ei ollutkaan kyse. Ainakaan itse en näin ajatellut.
Olivat päiväretkellään keräämässä meidän isompien ihmisten roskia pyörätien varresta. Totesinkin, että he eivät varmastikaan olleet noita löytämiään roskia maahan heitelleet. Vanhemmistaan en mene takuuseen.
- Opetellaan olla itse roskaamatta ja viestitetään muille hyviä tapoja. Näin minua valistettiin juttutuokioni lopuksi.
Lapset jatkoivat matkaansa innolla etsiessään "aarteita" roskapusseihin. Olivat ylpeitäkin löydöistään. Ja kyllä. Varusteet olivat asianmukaiset. Eivätkä vain lapset, myös ohjaajansa keräsivät roskia/mme.
- Kun saa tehdä itse, eikä ole oikeaa tai väärää, niin se on se juttu.
Jotenkin näin lausahti lapsi oman majan tekemistään. Lopputulos oli mielestään hyvä, joten eiköhän tuo homma meni ihan prikulleen oikein.
Mitä me vanhemmat aina menemme sekoittamaan lapsen oman mielikuvituksen tuotoksen. On huomattu, että kun me aikuiset rakennamme nuorisolle oman tilan, niin miten käykään. Onko se juuri nuorten mieleinen, vai liian steriili, liian hieno. Oman käden jälki pitää ja täytyy näkyä.
Mistäköhän tässä kilpailujen maailmassa kumpuaa liian monen nuoren kysymykset: Riitänkö? Osaanko? Olenko tarpeeksi hyvä?
Jos tekee väärin, niin mitä sitten. Ei anneta sen kaataa maailmaa, joka on jo muutenkin kaaoksessa. Elämä on tässä ja nyt.
- Tässä ja nyt. Niin televisionikin. Kyllä mökin mummua jo huimaa.
Jos meikäläisen iso ajankulu on surffata tietokoneella netissä, niin uutena harrastuksena on tullut surffailu televioiden välillä. Paremminkin kulku huoneesta toiseen.
HDMI. Jotenkin tuttu. Nyt sitten HD, sitä kirjainyhdistelmää on toitotettu ties miten kauan. Luulin ymmärtäväni. Kanavat vaihtavat paikkaa, mutta ohjelmat näkyvät.
Tähän asti ok. Luulin, siis luulin omistavani tuollaisella ominaisuudella olevia töllöttimiä.
Kun tuo kirjainyhdistelmän päivä koitti, niin enhän enää aamusärpimieni seuraksi saanutkaan haluamaani kanavaa katsellakseni. Nou hätä. Voinhan eväsleipäni syödä toisen kanavan seuralaisena.
Kaikki jotenkin hyvin tähän asti.
Koska televisioseurantani on sellaista, etten halua katsella vanhoja ja monasti toistuvia elokuvia tai ruoka-, matkailu-, kilpailu- ja kaikenmaailman remonttiohjelmia, siirryn yleensä yle areenan tarjontaan. Mutta kuinkas kävikään. Juu. Kyllä on HDMI:t ja sen sellaiset, mutta nyt tökki ja pahasti. Haluamaani areenaa ei enää näkynytkään.
Herra kuuklesta lähdin asiaani perkaamaan. Siellä oli mainintaa kyseisestä mahdollisesta tulevasta ongelmasta. En vain ollut ennen asiaan törmännyt.
- Erään televisiomerkin ja valmistusvuosien töllöttiminet eivät enää tue areenaa!!! Tuo minun suurin ja oleskelutuolini edessä tönöttävä tölsyni on tuon tiedon mukaan liian vanha. Toisin olen luullut. Mutta juuri vain tuo merkki ja vuosimalli sanelivat päivän sävelet.
Mitä siis tehdä.
Yhdestä pienestä aamukahvi-tv:stä katson muuta kuin yleä, toisesta nukkumatti-tv:stä areenaa, jossa se näköjään vielä pelittää ja siitä mun rakkaasta tekstinkin näkemästä jotain mitä sattuu sillä hetkellä tulemaan. Jos viitsin tai jaksan, sillä uni painaa silmäluomia melko varhaisessa illan vaiheessa.
En ole kuitenkaan vielä harkinnut uudempaa digi/äly tai mitä lie telkkaria hankkia. Vanhat riittäkööt tällä erää.
Kotipesä
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 637
Varovasti kurkkasin. Lintu sinne meni. Puuvarastooni. Sisälle katsoessani en kyllä havainnut ensinäkemältä mitään muutosta edelliseen käyntiin. Saunapuita lähes joka päivä tuosta kopista haen.
Sitten katseeni kääntyi yläoikealle Säilytän siinä kohdassa pientä sahaa ja melko tylsää kirvestä. Ovat paikassaan, jos ja kun tarviin.
Nyt en tarvi hetkeen.
Miten pian ja miten kaunis linnunpesä siinä olikaan. Nätisti sahaa ja kirvestä apuna käyttäen. Nyt vain tukirankana.
Aluksi ihastelin muutaman päivän tuota asumusta. Annoin asian ”hautua” ja jäin odottamaan alivuokralaisiani. Pientä liikettä oli lähistöllä, mutta varmuutta muuttajasta ei minulla ollut. Vaihtoehtoja tutkailin.
En vielä noussut puupölkylle katsomaan pesän sisuksiiin. En halunnut vaikeuttaa muuttopuuhia. Elämän alun munat varmaan kyllä olivat jo tuolloin pesässä.
Asetin hiljaa vieressä olevan orsipuun lähelle pesää. Tulevia lentoharjoittelijoita ajatellen. Myös itseäni, etten vain vahingossa menisi liian lähelle ja esteestä muistaisin, että miksi ei.
Muutaman päivän kuluttua oli ihan pakko. Päätin tarkistaa asumuksen.
Nousin tuolle varastossa olevalle pienelle pölkylle. Olin jo varautunut kameralla. Hiljaa, varovasti turhia hötkyilemättä. Äitiliini (tai isä) ei ollut paikalla. Sen varmistin. Oli lähtenyt ruoanhakumatkalle. Suojasin kuitenkin kasvojani, jos vaikka emo olisi palannut. Takakautta, jossa on reilu linnunmentävä aukko. Sitä myös näytti käyttävän.
Nostin kuvanottovälineeni niin ylös kuin lyhyillä käsilläni sain. Ja kas. Olihan asumuksessa elämää. Täysin liikkumatta. Niin kuin minäkin. Taisimme kaikki kolme tuossa vaiheessa olla hieman varuillamme. Astuin hitaasti maahan ja poistuin paikalta.
Kaikki hyvin. Tuo lintupesue on mustarastasperhe. Vanhemmat, uskoakseni pesällä molemmat käyvät, hoitavat ja ruokkivat edelleen kasvavia poikasiaan. Tarkistan.
...mustarastas munii huhti-toukokuussa 2-6 munaa. Vain naaras hautoo, mutta molemmat emot ruokkivat poikasia. Haudonta-aika 11-14 vuorokautta...Pesäpoikasaika 12-16 vuorokautta...Saattaa tehdä 3 pesyettä kaudessa...rauhoitettu...
On näitä asukkeja muitakin. Räkäteitäkin, vaikka en niistä niinkään välitä.
Talitintti hyväksyi katselmuksessaan seinustan uuden pöntön. Myös västäräkkipariskunta teputtelee ja keikuttelee pihassa kehuja kuunnellen. Huhuilevat sepelkyyhkyt ovat tutussa ympäristössä. Mitä vielä. Ison kuusen, naapurin, suojassa varis raakkuu ja aikanaan poikasensa uikuttaa kuin pieni lapsi. Aluksi erehdyinkin luulemaan naapuruston vauvan itkuksi.
Tällaistä täällä. Lähes maaseudun rauhassa, mummon mökissä. Linnunlaulua kuunnellen ja nyt jo auringonkin hieman helliessä. Kasvimaalla puuhastelu on jäänyt vähemmälle, vaikka lumet ovat sulaneet ja maa pehmentynyt. Kylmä kausi on verottanut sekä minua, että kasvillisuuden rehoitusta. Muutaman perunan toki tökkäsin multiin. Luulen kuitenkin, että kohta ruohonleikkuri pitää testata kesäterään.
Eiköhän tämä tästä. Eteenpäin.
