Aina joskus pääsee meikäläinenkin, haalariduunari, etätyöhön. Kun nyt on taas kerran tehtävänä jonkinlainen roskisten aitaus niin voihan hommasta osan tehdä kotonakin. Lautaa pätkiksi ja maalia pintaan, tämän lähemmäksi ns etätyötä ei näissä hommissa pääse. Mutta on se mukavaa, kun voi touhuilla ihan kaikessa rauhassa, käydä kahvilla ja lisäämässä hellaan puita ihan omaan tahtiinsa ja tarpeen mukaan. Eikä tule ohikulkijoita neuvomaan että eikös tuo olisi kannattanut laittaa noinpäin ja onko tuo maali varmasti luonnonmukaisesti viljeltyä ja itsestäänhajoavaa ja mitäs maksaisi jos tekisit mullekin noin niinkun ystävänkauppana tuommoisen -voisin sitten oikein saunaillan tarjota joskus syksymmällä...
Kun taas tarkeneekin. Työtilani kun on samassa lämpötilassa pihamaan kanssa, ei tuo edes lämpöä pitäisi vaikka sinne jonkun kamiinan tai puhaltimen laittaisinkin. Ei siis onnistu talvella, nämä etätyöt.
Tuollainen työ on itsessään niin yksinkertaista ettei siinä järki rasitu. Laudat pätkiksi ja maalia pintaan, kuivumaan ja odottamaan seuraavaa työvaihetta. Siis mitä mainioin tilaisuus ajatella ja mietiskellä maailman asioita. Ellei sitten tule jotain häiriötä. Kuten tänään. Yksi puolitutuista ikätovereistani soitti ja muun jutustelun ohessa esitti kysymyksenkin. Voiko vanhempi heteromies syödä vegepizzaa, onko se sopivaa? Äänensävystä päätellen oli kai ihan tosissaankin, vaikkei korostanut sitä että kaverin puolesta kyselen, eihän asia nyt minulle merkitse.
Sanoin että anna mennä suuhun vaan, ei niistä mitään vieraita ajatuksia tartu ja ovat muuten ihan hyviäkin. Sen jätin sanomatta ettei pahitteeksi olisi hänenkin jostain saada vähän avarampaa maailmankuvaa mutta ei se minkään syömisen kautta onnistu, sekään.
Kaikenlaista ehtii mietiskelemään kun ei tarvitse työtä ajatella, kunhan pensseliä heiluttaa edestakaisin. Siitäkin ehdin murhetta kantamaan kun nyt valtiovalta ihan tahallaan ajaa kaikkea kansalaistoimintaa alas. Ne pienetkin tuet lopetetaan ja odotetaan kai sitä että yhdistykset alkavat seuraamaan urheiluseurojen, kuten jääkiekkoa pelaavien, esimerkkiä eli muutetaan osakeyhtiöiksi, tehdään omistajille rahaa ja maksetaan kai vähän jäsenillekin. Kuka sitä ilmaiseksi.
Asiaa auttaa ehkä se, että monet yhdistykset ja vallankin valtakunnallisella tasolla toimivat yhdistysten alunperin yhteistyöorganisaatiot ovat jo muuttuneet virkamiesvetoisiksi ja ylhäältä alaspäin ohjeita ja suunnitelmia tuottaviksi. Se vanhanaikainen malli, jossa piikatytöt ja renkipojatkin marssivat syyssohjoista maantietä pitkin iltahämärissä työpäivän päätyttyä vaikkapa työväentalolle harrastamaan ja maailmaa parantamaan oli minusta jossain mielessä parempi. Olipa joskus aikoinaan, nuorena, minullakin mahdollisuus aina jossain tuntea itseni toiminnan suunnittelijaksi, itseni toteuttajaksi ja yhteistyön lämmöstä nauttivaksi. Se oli silloin se, eikä ehkä nykyisessä yksilökeskeisessä ja kilpailuun perustuvassa yhteiskunnassa sellaiselle tilaa olisikaan. Mutta saahan niitä, menneitäkin asioita, hiljaa mielssään joskus kaipailla?
Kun sitten vielä osa yhdistyksistä on ottanut etäisyyttä siihen menneeseen työväentalo- ja palokunnantalo- ym kulttuuriin että se mitä yhdessä tehdään, tehdään tietysti silloin kun valitulle jäsenistölle sopii, eli silloin kun nämä haalarimiehet ja naiset ovat jokapäiväistä leipäänsä tienaamassa. Siitä joskus ole tainnut ennenkin kitistä, saaden jopa joskus vähän säälittelevää hymyilyäkin vastaani. Enhän minä pysty maailman menoa vastaan tappelemaan, joten mitäpä tuosta. Olen sitten vain hiljalleen itsekseni ajatellut, näiden leppoisien etätöidenkin ohessa, että sellaisiin yhdistyksiin joihin en työläisenä ole kelvannut niin enpä sitten joskus koittavassa päätoimisessa eläkeläisyydessäkään mukaan tuppaudu. Vanhan sanonnan mukaan "ei tupata kun ei tykätä". .
Vielä on peräkärryssä lautaa katkottavaksi ja lämmintä lauantai-iltaa jäljellä joten jatkanpa etätöitäni. Jo tämä kahvitauko venähtikin kun aloin tätä blogiani täyttämään ja ja ihmisiä jutuillani härnäämään.
