Ajankulu on metka asia eri ikäkausina. Lapsena ei ajankulua edes huomannut, leikit veivät osansa. Erilaisen ajan huomasi, jos äiti laittoi päiväunille. Toki näin ei monasti tapahtunut, sillä hän oli päivisin töissä. Joku hoitotäti vissiin, Olga muistaakseni.
Sitten teiniaika meni omaa rataansa, ei aina vanhempien mieliksi. Odottavan aika oli tänä ikäkautena pitkä. Piti saada ikää tarpeeksi ties mihin...
Ja kun ikää oli tarpeeksi niin tässä sitä ollaan. Mihin lie aika kulunut. Ei kai ihan hukkaankaan, luulisin.
- Muistaakseni se oli pari vuotta sitten, ajattelen nyt monasti. Ei maar. Vuosia on kulunut mietitystä tapahtumasta jo reilusti enemmän, ainakin kymmenen. Vuodet vain vilisevät.
Hyvä puoli tässä ajan kulumisessa on se, että eipä ole juuri tullut aika pitkäksi. Aina on jotain sävelletty ja vihelletty. Ja jos ei muuta keksi, niin sänky tyynyineen on oiva kaveri. Ja taas jaksaa jatkaa. Jatketaan ajan päättymiseen asti. Joillekin se koittaa ennemmin, toisille myöhemmin.
Ajankulua se tämäkin minun kirjoitteluni ja sivutiellä oloni on. Mitäpä sitä muutakaan. Ihan omaksi ilokseni tätä teen ja jos joku ohikulkija sivutiellä tekeleeni näkee ja vielä viitsii lukea, niin mikäs siitä. Mukaan vaan tälle ikuisen oppimisen tielle, jota täällä harrastetaan.
