Makaroonilaatikon tein tänään. Kun löysin kaapin perukoilta rautapadan niin kokeiltava oli. Kyllä siinä laatikko paistui.
Voi olla että joku muu olisi paremman ja maukkaamman laatikon tehnyt. Olisi hyvinkin. Mutta kelvollinen on tuokin. Mitä minä kenenkään kanssa kilpailemaan. Edes makaroonilooran teossa. Kun en ole muutenkaan eläissäni kilpaillut, oikeastaan missään. Kansakoulussa oli tärkeintä laittaa kakarat paremmuusjärjestykseen, joka lajissa. Tarkkaan mitattiin ja julki kuulutettiin kuka palloa pidemmälle heittää, kuka hiihtää tai juoksee vikkelämmin, kuka paremmin laulaa ja kenellä eniten riittää voimia kopauttaa kaveria kuonoon.
Minun kilpailuni jäivät heti alkuunsa siihen tietoon että viimeisenä jonossa olet kun kunniaa jaetaan. Ykän kanssa me jäätiin hiihtokilpailussa laskemaan parikin mäkeä useampaan kertaan ja tultiin sitten pitkän aikaa muiden jäljestä maaliin koulun pihalla. Sanomista siitä tuli.
Eipä ole myöhemminkään tullut yhtään palkintolusikkaa, ei kunniakirjoja eikä pieniä jos ei isojakaan kunniamerkkejä. Ei ole edes yksikään järjestö tai yhdistys kunniaviirillään muistanut -ei liene ollut aihettakaan.
Mutta usein on silti helkutin hauskaa ollut ja elämä eteenpäin virrannut. Eikä ainakaan ole kukaan kateellinen voinut olla, useimmat ovat voineet aina itseään sillä lohduttaa että olenpas sentään ainakin tuota ihmistä parempi ja arvokkaampi. Se on ihan oikein ja kohtuullista.
Mutta makaronilaatikkoni syön ja vatsa täynnä otan mukavan mietiskelyasennon , ehkäpä nukahdankin ennenkuin se mietiskely ehtii alkamaan. Hyvä niinkin.
Tämänkin blogikirjoituksen tarkoitus on tietysti yllyttää muitakin kirjoittamaan, kun ei tällä sivustolla jutunaiheen tarvitse edes makaronilaatikkoa kummempi olla.