Kaikuja vuosien takaa
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 59
- Itkin minulle täysin vieraan vanhuksen kohtaloa. Minun asiani oli hyvin. Minua tultiin hakemaan sairaalasta kotiin.
Näin kertoi Sirkka S., kun oli sairaalan polilla tahtomattaan joutunut seuraamaan ja väkisinkin kuulemaan erään vanhuspotilaan kohtaloa.
Siis mitä tapahtui?
Sirkka oli joutunut oman sairautensa vuoksi menemään Satakunnan keskussairaalan polille. Oli lauantai. Rinnakkaispedille oli tuotu ambulanssilla vanhus, joka oli kotoutettu Satalinnan sairaalasta. Koska vanhuksella ei ollut mitään sellaista sairautta, joka olisi vaatinut välitöntä sairaalahoitoa, hänelle ei paikkaa sairaalassa siksi ollut. Kotonakaan hän ei kuitenkaan olisi yksin pärjännyt eikä lapsetkaan olleet käytettävissä. Jokin sijoituspaikka olisi tullut löytää.
- Hoitaja soitteli petipaikkaa Porin kaupunginsairaalasta ja alueen vanhainkodeista aina Laviaa myöden, mutta petipaikkaa ei tuntunut löytyvän, kertoi Sirkka kuulemaansa.
Lopulta yksi ja ainoa löytyi läheisestä Liinaharjan vanhainkodista. Ehtona vain oli, että maanantaiaamuksi klo 9 on paikalta poistuttava. Laitospaikan vakituinen haltija tulisi tuolloin kotilomaltaan takaisin.
Porin kokoisessa kaupungissa löytyi siis ko. lauantaina yksi ainoa sijoituspaikka vanhukselle ja tuokin paikka vain maanantaiaamuun asti.
Mitä tämän jälkeen tapahtui, jäi askarruttamaan Sirkkaa. Mihin vanhus sijoitettiin? - Ei kai vaan yksin kotiin!
Sirkka aprikoi, että näinkö se menee, että muorit ja vaarit sekä vammaiset lapset hoidetaan pirtin nurkassa kuten ennen vanhaan. - Tehostetaan, tehostetaan! Ei hyvältä näytä.
Itsekin aikanaan sairas- ja vanhainkodilla hoitotyötä tehnyttä Sirkkaa hirvitti miten vanhuksia hoidetaan. – Vai onko tämä mitään vanhustenhoitoa, kun kuulee, että vanhus saa yhden vaipan vuorokaudessa tai kerran viikossa pesun.
P.S.
Tämä tekemäni haastattelu on julkaistu Uusi Invalidi -lehdessä vuonna 2014. Mikä on kymmenessä vuodessa muuttunut? Se jääköön lukijan pohdittavaksi.
Terttu Elomaa
Satu
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 49
Satu
meni saunaan,
laittoi laukun naulaan.
Satu tuli saunasta,
otti laukun naulasta.
Näitä Satuja on monia näin joulunkin aikaan Suomen maassa. Juhannuksena luultavasi vielä enemmän. Saunoja lämmitetään ja vihtojen tuoksut täyttävät löylyhuoneet.
Molempina ajankohtina tunnelma saunoissa on samanlaista: lämpöä ja rauhoittumista. Virkistävää juomaa arjen hikeä pyyhkien.
Joulun aikaan järveen ei kuitenkaan niinkään helpolla mennä pullikoimaan. Ei varsinkaan, jos pakkaskausi on uimapaikat jäädyttänyt. Avanto pitäisi tehdä edes kastautuakseen. Juhannuksena on toisin. Joka niemen ja notkon rapakossa uidaan, räpiköidään ja valitettavasti hukutaankin. Virkistävä juoma on tehnyt liiankin monet rohkeiksi suomalaisiksi, jotka eivät pelkää edes ”polliisia”.
Talvemme on toista. Vähemmän hukutaan, mutta muita onnettomuuksia kyllä riittää. Tälläkään hetkellä ei ole valaisevaa lunta, vaan pimeää, märkää ja liukasta. Kaikesta huolimatta yritän mennä liukastelematta joulusaunan lämmitykseen. Ja sitten 
menen saunaan,
otan laukun ja
laitan sen naulaan,
kapuan lauteille ja - nautin.
Hyvää loppuvuotta meille jokaiselle toiveena tulevalle vuodelle, että se olisi todellinen rauhan vuosi, sillä rauhaa maailma vaatii.
Mentävä on, eteenpäin
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 176
Valoisuus. Lumi. Näiden myötä saa omat ajatuksetkin tuntumaan valoisimmilta. Liekö ajatukset parempia, mutta on muutakin ajateltavaa kuin synkkyys, joka ympärillä tuntuu päivästä toiseen leijuvan kelle kullekin jollain tasolla. Kuullut uutiset ja puheet viittaavat lähes mustaan tuntemattomaan. Oma maailmakin tuntuu joskus murenevalta.
Mutta ei juuri nyt.
- Jari, Jari, minkäs teit!
Jari teki sen mitä tertunpäiväkin on useana vuonna tehnyt. Sai lumiportit auki ja lumen valkaisemaan pohjoisen maamme. Mitä tässä nyt sitten niin erikoista. Ei kait tämä niin yllätyksellistä ollut.
Soitin Jarille ja kiitin onnittelujen kera.
Mentävä siis oli lapion ja harjan varteen melkeinpä nojaamaan, jotta polun portille ja puuvarastoon sain kolattua. Lumituisku oli juuri siltä suunnalta, että pihan toinen puoli oli lumesta paksuna peittona, mutta toinen puoli kuin nuoltu puhtaaksi. Mutta sille "puhtaalle" puolelle ei minulla juuri asiaa olekaan ennen kesää.
Nautin. Ei paineita. Vähän kerrallaan.
Kaunista lumista maisemaa katsellessa, muistin ilolintuni, kesäankan. Hain kameran ja kamun ulos ihastelemaan kanssani pihapiiriä ja lunta. Kiersimme lumikasasta toiseen etsien kuvauskohteita kuten paremmatkin ammattilaiskuvaajat. Paikkoja löytyi ja lunta lopulta kenkien sisäpuoleltakin.
Monivuotisen kaverini bongasin aikoinaan yksinäisenä ja murheellisena joltakin kirppispöydältä. Tuli mukaani enkä ole hankintaa katunut. Toivon kaveruuden ”kestävän”.
Pikku patsaani on pelastanut minut monesta. Jos olen murheellinen tai jotenkin pahojen ajatuksien riivaama, niin katse ”häneen” saa toisiin ajatuksiin.
Toivottavasti hän saa sinutkin hyvälle mielelle. Edes hetkeksi.
Jokaisella pitäisikin olla oma ”huumorinkukkansa” pelastuksenaan. Oli se sitten mikä tahansa.
Kaivaukset jatkuvat
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 271
Lupasin jatkoa arkeologisille kaivauksilleni. Liekö kesän kuumuus haperruttanut ajatukseni moisessa lupauksessa. Kivilaattojen murskaaminen ja niiden aluslöytöjen jatkojalostus on toiseksi ohi. Talvi tulossa, ehkä ensi suvena jatkan, jos jatkan.
Muuta kaivuuta on ollut kyllä. Talven tuloa ajatellen on peruna- ja porkkanalaatikkoni myllätyt, avopuutahakomposti saatettu talviteloille ja loput tomaattitertutkin tuotu sisälle pimeään punastumaan. Ans kattoa, miten niiden käy. Ei varmastikaan niin hyvin kuin mummovainaan sadon. Oli siinä maatalon emäntä, joka osasi jos jonkinlaiset metkut ja kommervenkit ruoan suhteen. Ja muutenkin. Piti jöötä ja kakarat kurissa. Aikuisetkin kantavalla äänellään.
Vuokraviljelypeltopalstat mummolla ja tuffalla sijoittuivat nykyisen Sampolan alueelle aina Mikkolaan asti. Se nykyinen maisemamerkki, ratas, on entisen pellon alueella. Suulinsa pelto- ja puintivälineineen oli siinä radan varressa, joka on Sampolan puolella nykyisen rautatien ylityskohdassa. Sula vanha joenuoma ja sorsien uimapaikka. Kotona odottivat elikot: possut, lehmät, siat, kanat, hevonen. Olipa joskus pikku varsakin eloansa elämässä. Ja tietysti kissa. Taisi niitä viljelyaloja olla vielä Vanhankoiviston rajamaisemissakin.
Hoidettavaa oli, eikä vähiten tontin kasvipuutarhapalstalla. Lähes jokainen pläntti oli merkattu ruokasatoa ajatellen. Pihanurmi, jos sellainen löytyi, ei ollut lokoiluun, kuten nyt. En yhtään ihmettele, enää, että ei sitä keritty iskustelemaan sisällä kuulumisia kuulemassa. Ulkona nuokin asiat yleensä hoidettiin, pihalla kun oli aina puuhaa. Jos ei muuta niin puunhakkuuta.
Ja puun hakkuuta sitä minullakin on, vaikka valmiita klapeja olenkin hankkinut. Mutta ne hellapuut. Niitä vähän pitää pienestää pientä pesää varten. 
Hakkuuta muutenkin. Kuten kuvasta näkyy, on puunhakkuu muuttunut jo kaivaukseksi. Ei sentään ihan sitä arkeologiaa. Kaivuuta, että pääsisi käsiksi, juurakkoon.
Yksi vaivainen mänty tontin rajalla ja siinäkin puuhaa riittää. Milloin neulaset varisevat omalle ja hieman naapurinkin puolelle. Ei hätää. Otetaan harava ja haravoidaan. Siinä se. Toistaiksi. Mutta maan pinnalle kohoavat juurensa. Niistä halusin päästä eroon.
Oliko viisasta tai ei, mutta kaivauksia tein ja suoriuduin katkomaan ja poistamaan muutaman häiritsevän juurakon. Mitäkö tapahtuu tulevaisuudessa. Sitä jään itsekin ihmettelemään. Kaivetaan, kun kaivuuttaa. Tai kaadetaan koko puu.
Kurki, nostokurki, imuri
- Tietoja
- Kirjoittanut: Terttu Elomaa
- Kategoria: Terttu Elomaan blogi
- Osumat: 204
Olo, kuin seiväshyppypaikalla...ja olen minä seiväshyppypaikallakin nuoruudessani haahuillut. En sentään itse sitä hyppäämässä, vaan ihan muuten vain. Kavereiden kiusaksi ja vissiinkin kannustamassa poikia. Pojathan sitä hyppäämistä harrastivat. Minä lähinnä yritin (paino sanalla yritin) kurotella korkeuksiin ihan omin jaloin. Siis korkeushyppyä ja sitäkin vielä siinä vaiheessa kun sai sen suorittaa ns. ”vanhalla tyylillä”. Jalat saksaten. Tai jotenkuten kierähtäen. En edes uskaltanut yrittää selkä edellä, mikä oli uutena muotina. Sahanpurukasa tai ohut alastulopehmuste ei tuntunut houkuttelevalta tuolla tyylillä. Rimanylitykset jäivät pienimuotoisiksi. Tekniikkavirhe, luulisin.
Mutta yritin ja joskus onnistuin. Jonkun lusikankin sain silloiseen kokoelmaani. Muistaakseni.
Muutana aika sitten kotona oli jälleen olo, kuin seiväshyppypaikalla. Jälleen vierestä seuraten. Sanoin sen myös pitkää putkea työstävälle työ...ihmiselle. ”Kuin Vilma Murron seiväshyppyä odotellessa.”
- Taitaa tämä homma kyllä onnistua paljon helpommin, loihe ihminen lausumaan.
Tässä kuvassa tehty kuvamuokkausta. Imurin suutin lisätty korkeuksiin normikuvan päälle.Pitkä putki, kamera ja näyttö kuntoon, putken pää, kuin kurki, vakaalla otteella yläilmoihin ja virta maassa olevaan pönttöön. Mitäkö tapahtuu? Imurointi käynnissä. Eikä mikään ihan tavallinen imurointi, sellainen jonka minäkin taidan, vaan imurointi korkeuksissa.
Seuratessani aikani talon räystäällä ilmenevää kasvustoa, mitä lie, niin jotain oli tehtävä. Tikkaat eivät olisi riittäneet enkä tikasautoa halunnut tilata. Ja mistä nyt olisinkaan moista vehjettä haalinut, saatikka jonkun henkilön vielä hoitamaan koko homman. Kun itse ei osaa eikä taida, niin ainoa vaihtoehto oli turvautua ammattiapuun.
Imurointi kuullosti siksi hyvältä, että tilasin sellainen. Ja sellaisen sain.
Ylimääräinen paino räystäskourussa tekee ajan myötä tuhojansa. En siis jäänyt sitä odottamaan. Nyt kadullakulkijatkin voivat mielestäni huokaista helpotuksesta. En usko (vai onko tuo uskon asia) räystään putoamiseen eikä yläkerran viljelypalsta enää näyttäydy runsaudellaan. Olisi se silti mielenkiintoista ollut seurata, miten vihantaa korkeuksissa voisi ollakaan, mutta nyt on tyhjää.
Tässä tätä tämänkertaista omakotiasujan ihannuutta. Ihanuutta se on omistaa omenapuitakin. Varsinkin, kun satoa pukkaa. Ja nyt sitä pukkaa. Monellakin.
