”Järjestöjen edustajat jakavat yhteisen huolen rahoituksen epävarmuudesta tilanteessa, jossa valtionavustukset pienevät ja Stean jatkoa pohditaan. Avustuspäätökset tälle vuodelle Stean (ehdollinen STM päätökseen asti) ja Satakunnan hyvinvointialueen osalta on saatu. Päätökset ovat myönteisiä joillekin yhdistyksille, mutta monet järjestöt joutuvat sopeuttamaan toimintaansa vähenevien resurssien ja kasvavien tarpeiden ristipaineessa. Erityisesti pienet sosiaali- ja terveysalan yhdistykset ovat nyt tiukoilla, kun avustuksia ei ole mahdollisuus saada hyvinvointialueelta eikä myöskään kunnilta. Perustehtävänsä rinnalla kaikki järjestöt etsivät uusia yhteistyömuotoja, kehittävät digitaalisia palveluita ja panostavat vapaaehtoistoimintaan. ”
Mm. näin kirjoittaa Satakunnan järjestöjen neuvottelukunnan puheenjohtaja Tuula Rouhiainen-Valo.
Porin Sairaus- ja Tapaturmainvalidit ry oli yksi niiden joukosta, joka oli anomassa Satakunnan hyvinvointialueelta pientä apua toimintansa tukemiseen, jatkamiseen ja jaksamiseen. Jos ovat olleet pienten yhdistysten avustukset tähänkin asti ”lillukanvarsia”, niin nyt on varretkin nyhdetty. Vastauksena moniin avustushakemuksiin tarjottiin ei oota.
”Tässä taloustilanteessa HA ei voi myöntää...”
Ymmärrämme talouden realiteetit. Mutta ei mitään. Ei edes sitä yhtä varvun oksaa. Pienikin vastaantulo, huomioiminen, olisi otettu kiitollisuudella vastaan. ”Huomenna on paremmin”, vai onko?
Osalle kielteisen päätöksen perusteena oli, että ”yksittäisellä tapahtumalla ei voida olettaa olevan kestävää vaikutusta hyvinvointiin tai terveyteen.”
Voinen olla osittain eri mieltä.
Mistä sitä aloittaa mitäkin yhteiseloa kuin yksittäisestä asiasta, tapahtumasta. Harva hyppää kerralla syvään päätyyn. Järjestöjen moninaiset tapahtumat, retket ym. saavat usein sen ekakertalaisen jatkossa mukaan muuhunkin toimintaan. Ja millä muulla on kestävää vaikutusta hyvinvointiin ja terveyteen, kuin olla ”mukana”, osallisena, kuulua joukkoon, tulla kuulluksi. Syrjäyttämistä on nähty liiaksikin.
Tässä kiitos, kun yhdistykset omalla tavallaan yrittävät olla tavallisen ihmisen elämässä mukana ja kannattelemassa eteenpäin. Yhteiskunnan taholta on viety jo monet matalan kynnyksen palvelut, kohtaamispaikat mennä ja tulla, olla omana itsenään. Hyvinvointi on vaihtunut monin kohdin pahoinvoinniksi.
Monen yhdistyksen toimintoihin avustusten nollapäätös tuottaa suuren loven, vaikkakaan se ei ole, eikä voi ollakaan, yhdistystä pystyssä pitävä voima. Ja kun toiminta pyörii jo nyt vapaaehtoisvoimin ja ilman korvauksia, ei tästäkään voi säästää. Pienikin voi olla joskus suurta.
Terttu Elomaa
