Etätyötä ja mietiskelyä
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 355
Aina joskus pääsee meikäläinenkin, haalariduunari, etätyöhön. Kun nyt on taas kerran tehtävänä jonkinlainen roskisten aitaus niin voihan hommasta osan tehdä kotonakin. Lautaa pätkiksi ja maalia pintaan, tämän lähemmäksi ns etätyötä ei näissä hommissa pääse. Mutta on se mukavaa, kun voi touhuilla ihan kaikessa rauhassa, käydä kahvilla ja lisäämässä hellaan puita ihan omaan tahtiinsa ja tarpeen mukaan. Eikä tule ohikulkijoita neuvomaan että eikös tuo olisi kannattanut laittaa noinpäin ja onko tuo maali varmasti luonnonmukaisesti viljeltyä ja itsestäänhajoavaa ja mitäs maksaisi jos tekisit mullekin noin niinkun ystävänkauppana tuommoisen -voisin sitten oikein saunaillan tarjota joskus syksymmällä...
Kun taas tarkeneekin. Työtilani kun on samassa lämpötilassa pihamaan kanssa, ei tuo edes lämpöä pitäisi vaikka sinne jonkun kamiinan tai puhaltimen laittaisinkin. Ei siis onnistu talvella, nämä etätyöt.
Tuollainen työ on itsessään niin yksinkertaista ettei siinä järki rasitu. Laudat pätkiksi ja maalia pintaan, kuivumaan ja odottamaan seuraavaa työvaihetta. Siis mitä mainioin tilaisuus ajatella ja mietiskellä maailman asioita. Ellei sitten tule jotain häiriötä. Kuten tänään. Yksi puolitutuista ikätovereistani soitti ja muun jutustelun ohessa esitti kysymyksenkin. Voiko vanhempi heteromies syödä vegepizzaa, onko se sopivaa? Äänensävystä päätellen oli kai ihan tosissaankin, vaikkei korostanut sitä että kaverin puolesta kyselen, eihän asia nyt minulle merkitse.
Sanoin että anna mennä suuhun vaan, ei niistä mitään vieraita ajatuksia tartu ja ovat muuten ihan hyviäkin. Sen jätin sanomatta ettei pahitteeksi olisi hänenkin jostain saada vähän avarampaa maailmankuvaa mutta ei se minkään syömisen kautta onnistu, sekään.
Kaikenlaista ehtii mietiskelemään kun ei tarvitse työtä ajatella, kunhan pensseliä heiluttaa edestakaisin. Siitäkin ehdin murhetta kantamaan kun nyt valtiovalta ihan tahallaan ajaa kaikkea kansalaistoimintaa alas. Ne pienetkin tuet lopetetaan ja odotetaan kai sitä että yhdistykset alkavat seuraamaan urheiluseurojen, kuten jääkiekkoa pelaavien, esimerkkiä eli muutetaan osakeyhtiöiksi, tehdään omistajille rahaa ja maksetaan kai vähän jäsenillekin. Kuka sitä ilmaiseksi.
Asiaa auttaa ehkä se, että monet yhdistykset ja vallankin valtakunnallisella tasolla toimivat yhdistysten alunperin yhteistyöorganisaatiot ovat jo muuttuneet virkamiesvetoisiksi ja ylhäältä alaspäin ohjeita ja suunnitelmia tuottaviksi. Se vanhanaikainen malli, jossa piikatytöt ja renkipojatkin marssivat syyssohjoista maantietä pitkin iltahämärissä työpäivän päätyttyä vaikkapa työväentalolle harrastamaan ja maailmaa parantamaan oli minusta jossain mielessä parempi. Olipa joskus aikoinaan, nuorena, minullakin mahdollisuus aina jossain tuntea itseni toiminnan suunnittelijaksi, itseni toteuttajaksi ja yhteistyön lämmöstä nauttivaksi. Se oli silloin se, eikä ehkä nykyisessä yksilökeskeisessä ja kilpailuun perustuvassa yhteiskunnassa sellaiselle tilaa olisikaan. Mutta saahan niitä, menneitäkin asioita, hiljaa mielssään joskus kaipailla?
Kun sitten vielä osa yhdistyksistä on ottanut etäisyyttä siihen menneeseen työväentalo- ja palokunnantalo- ym kulttuuriin että se mitä yhdessä tehdään, tehdään tietysti silloin kun valitulle jäsenistölle sopii, eli silloin kun nämä haalarimiehet ja naiset ovat jokapäiväistä leipäänsä tienaamassa. Siitä joskus ole tainnut ennenkin kitistä, saaden jopa joskus vähän säälittelevää hymyilyäkin vastaani. Enhän minä pysty maailman menoa vastaan tappelemaan, joten mitäpä tuosta. Olen sitten vain hiljalleen itsekseni ajatellut, näiden leppoisien etätöidenkin ohessa, että sellaisiin yhdistyksiin joihin en työläisenä ole kelvannut niin enpä sitten joskus koittavassa päätoimisessa eläkeläisyydessäkään mukaan tuppaudu. Vanhan sanonnan mukaan "ei tupata kun ei tykätä". .
Vielä on peräkärryssä lautaa katkottavaksi ja lämmintä lauantai-iltaa jäljellä joten jatkanpa etätöitäni. Jo tämä kahvitauko venähtikin kun aloin tätä blogiani täyttämään ja ja ihmisiä jutuillani härnäämään.
Kerra viäl murrejuttukokeiluu
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 431
Viirekymmene vuare takasii asioitaki mää muista! Niiko senki lauantaiehtoo ja viä vähä sunnuntaistaki ko mää meni Anna Baarii ehtoot istumaa. Ei mu pitäny siäl koko ehtoot ol, ko mää asui sillo jonkulaises avoliitoski yhre LeenaLiisa kans, se oli sil kertaa jääny kottii eikä ollu reisus mukan. Olsi kai mää siit hyvi kottii ajois kerinny, mut ko siihe tuli istumaa Rane, oikee hyvä kaverini ja sil oli mukan kans senaikane vakituine tyttöystäväns, Annuli.
Siin sit istuttii ja maailma asioit funteerattii eikä aja kulumist nii huamannukkaa. Ja tultii me juavuksiiki ko keskikaljaa mont tuntii ryypättii. Lähempän pualiyät me sit alettii kottiilähtöö hankkimaa ko baariki oli koht kiinni menos. Sillai me asiaa juanittii et mennää meil. Mää vähä meinasi sillaiki ettei se LeenaLiisa ny mul kovi kiukkune sit ol ko mää viä tuttui kavereitaki kyläilemmää. Rane ko oli ainaki LeenaLiisal kovinki tuttu , ko ne oli yhres aikasemmi ollu vuasikausii ja viäläki ihan hyvis väleis vaik olivakki aikanas eronnee. Ja hyvi tuli LeenaLiisa se Annulinki kans toimee, ei niilläkä mittä krännää keskenäs ollu. Semmone meil sit oli meinki ja lährettii hiuka horjumal kävelee toril päi, et otettais siält taksi ko se kävelemine tuntu nii epävarmalt.
Siihe maailma aikaa oli vaa semmone tapa et poliisit keräs kaupunkilta juapuneit yäks putkaa. Emmää kyl viäläkä tiär et mitä varte? Olisko siihe sit ollu jottai määrärahoi ja ne piti käyttää et tuntu tarpeelliselt se ihmiste kyäräämine ehtooyäst kaupunkil. No sillai siin sit kävi et mee pysätettii. Ja polliisit oli sil kertaa sitä miält et Rane on nii pali juavuksis et se viärää yäks Satakunnakarul polliisilaitokse putkaa. Ja mee muitte sit käskettii men hiljaa kottii pitämäti mittä ylimääräst kapellii, iha suu kii vaa koko matka.
Siin me sit oltii vähä niiko orvoks jäänein, mää ja Annuli. Katteltii toisiamme ja miätittii et mitäs me ny sit tehrää. Mää funteerasi et tairet men meil, ko me ny ollaa kahrestaa ja menneeks se selitys eres läpi et kyl meil Raneki fölis oli mut se joutu putkaa. Kyl me siin sit sillai päätettii et mennääki Annuli tykö. Otettii pirssi ja mentii. Ei meil siäl mittää hättää ollu, lämmin kämppä ja sevverra iso peti et hyvi siihe molemmat sovittii.
Aamu tuli, ninko ylleesä yä jälkee tullee. Mää heräsi ensi ja ymmärsi et mu o kyl parempi lähtee kottiipäi. Rane kumminki pääsee pia putkast ja siin tullee sit vaa turhaa selittellyy jos se mu siält löytää. Kävelle mää lähri , konnei matka nii kovi pitkäkää ollu. Siin lampsiesani mää yriti kasat miälesäni jottai selityst siit et misä mää oli yä ollu ja kui vast aamul oli tulos. Ei siit oikee valmist tainnu tul, mut kai mul joku tarina miälesäni oli.
Hiljaa mää koiti nii kuisti ko eteisenki ovist kulkee, jos vaik kävis nii hyvä tuuri et LeenaLiisa viäl nukkuis eikä sit herätesäns nii varma olis siit mihi aikaa mää oli kottii tullu. Mut ei se sillai sit menny. Ko mää pääsi kamarii asti ni siäl ne makas samas pilttuus, Rane ja LeenaLiisa, kintut ristis ja ikalai vähis vaatteisaki. Ne oliki päästäny ranen aikalais aikasi putkast ja kui oliki sil tullu miälee ettei hän menekkää suaraa Annuli tykö, et poikkee ny ensi kattomas oleks mää koton nukkumas vai onks Leenaliisa yksinäs. Siin mää seisoi ovalävel ja ajatteli et on täsä se hyvä puali ettei ny sit vissii tair parantuu munkaa alkaa mittää selittämmää ja turhaa voi ol minunkaa mittää kysel.
Aamukahvii sit ruvettii juamaa ja tairettii jokaikine puhhuu mialuummi vähä niiko asia viärest. Rane lähti kottiis ja mää jäi siihe, ei se kummempi asia sit loppuilopuks ollu. Kai siin joku asia taisi vähä karvastel mut elämä vaa jatku. Ja aikalai sovinnossaki, ei se mee suhre tuaho kaatunu. Ei siihe maailmanaikaa muute ollu vissii olemasaka mittää parisuhrenevvojii taik terapeuttei mil olis pitäny men porraamaa et meil tuli tämmöne krymppy muute nättii rakkautee nii et millai tätä ny sit ruvetaa prohtaamaa... se oli sillo viä semmost et piti va kekenäs puhhuu asiat parempaa reeraa tai sit lähtee eri suuntii jossei sovintoo kerra löyry.
Ei, kyl siin sit viäl yhres elettii ja oli meil mont kertaa iha hauskaaki ettei siit se kummempii tarumoi vissii jääny. Se loppu vast olisko ollu vuare verra siit etteepäi ko yhten päivän töist tullesans LeenaLiisa sit sano ninko ilmotusluantosen asian et hän on ny sit löytäny nimpaljo paremma miähe et hän ruppeeki ny sit iha tosisans sen kans seurustellee. Et kyl tää ny o sit loppu.
Ainaki niis porukois oli meininki semmone et ko oikee pahasti meni sukset ristii ni se jol oli huushollis vähemmä roinaa ja mukan kuljetettavaa ni se keräs nyyttins ja lähti kattelee uut kortteerii ittellens. Sillai sit määki, eikä siit isoo muuttokuarmaa tullukka. Jokune muavikassi polkupyärä sarvii ja pahvilaatikolline viä takahäkillekki.
Mut siit se taas elämä lähti alkuus ja rupes sit aikanas taas paremmaltaki näyttämää. Mont hauskaa o elämäs ollu se jälkeeki ja kyl mää luule et se LeenaLiisaki o ihan onnellist elämää viättäny, en sit tiär ko en ol vuasikymmenii mittää kuullu.
Ei se nuaruus ain nii häävii ollu
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 425
Mää sit aloi tänä aamun funteeraamaa semmostaki asiaa et kyl mu kerra elläisäni täytyy kokkeil ossaisinko mää kirjottaa eres piäne pätkä pori murteel. Iha sil mitä mää ole kakarast asti puhunu ja kuunnellu. Kyl mää se tiärä et se ei ol nii helppoo ko yhtäkkii luulis. Ole mää itteki lukenu semmosii murrekirjotuksii jokka o vaa vähä sinpäi mut ei kumminkaa sit oikee sitä murret. Siin lukijalleki tullee vähä nolo olo.
Tää o sit vaa kokkeilu, ja jos ny sit tää sivu lukijat tuntee vaa semmost myätähäppeet ja pittää parempan ol sanomati mittää ja antamat minkäälaist kommenttii ni kyl mää sit kans ymmärrä hävet ja anna ol toist kertaa itteeni nollaamati.
Jos mää sit kerro vaik semmose nuaruuremuisto ko me Pena kans jonnai kesäpäivän Poris pari päivä kaljottelu jälkee kuljeskeltii ja huanoo elämää viätettii. Ko siit o ny aikaaki jo yli viiskymment vuat ni kai siit jo jottai kehtaa puhhuu.
Jostai kuurenne osa pualelt me herättii, jonku samallaise vetelä nuaremiähe kämpäst. Ruakottoma näköst siä oli, ei ollu vissii siivottu koko suven. Tyhjii kaljapottui oli pitki laatet ja tupakatumppei jossai peltipurkeis pöyräl. Haisiki siäl, jos mää ny oikee muista. Oli meit siä muitaki, yks vanhempiki miäs, joku Kalle se oli. Se ny nukku viä ko me alettii Pena kans hankkimaa kaupunkil lähtöö. Iha tahallamme me oltii sevverra hiljaa ettei se herräis ja mee fölii tuppais ittees. Ko ei sitä Kallee oikee ennää viittiny kuunnel. Se oli ollu soras eikä se mistää muust osannu puhhuukka. mut siin asias se kyl jakso ittees kehhu vaik viiko yhtee mennoo. Se oli niit vihollisii ampunu nii määrättömä paljo et ne olis loppunu keske sora jossei Mannerheimi olis siirtäny Kallee välil hevosmiäheks soppatykkii kuskaamaa. Joo, me jätettii Kalle sin ja lährettii lampsimaa kaupunkil päi. Siin valtiosilla kohral huamattii et nälkäki meil o. Pena sit sano et jos meil vaa muutamaki kolikko viäl o rahhaa ni mennää hakkee hallist roiskeit, kyl niit nälkääs syä. Mää en oikee tiänny mitä ne semmoset roiskeet o mut Pena selitti et sin lihatiskit jää ain vähä jottai makkarapäit ja muit lihatotkoi ko niit leikellää asiakkail. Jos ei ol ni sit me ei mahret mittää, ei niit kyl ain ol.
Mää oli sit taas vähä viisaampi ja miäti asiaa ko me hiljalles siin käppäiltii toril ja hallii päi. Siin oli jonku puutalo kivijallaas kaikki puuluukut auki ja joka luuku alakarmil rotamyrkkypussei. Meinattu et ko ne rotat tost erestakasi kulkee ni kyl ne syä vattas täytee myrkkyyki. Niit rottii ku pruukas vanhois puutalois kaupunkil ol vaik niit monel konstil pyyrystettiiki. Pena sit alko mul iha vakaval naamal toimittammaa et tota myrkkyyki mee tarttis ruvet syämää. Ko vähitelle alettais ja ittemme siihe totutettais ni jos sit joku joskus meit yrittäs myrkyttää ni ei siit mittää tulis ko me olis ninko immuuneit jo myrkyl. Emmää viittiny sannoo siihe mittää ko mä en ollu koskaa iha varma onk Pena juttujes kans tosissas vai puhhuuko mittää miättimäti mitä sylki suuhu tua. Käveltii sit vaa hiljaa etiäppäi.
Hallii me sit mentii. Katteltii siin piäne matka pääs lihatiskii et ko tulis semmone väli ettei oikee olis asiakkait jonoks asti - ei tää mee asiamme ny ollu semmone et olis kattojii viäree tykätty saar. Tuli sit hiljane hetki ja mentii tiski viäree. Me oltii yhtee kerätty se mitä meil rahhaa oli, jokune kolikko. Pena sit ne käressäns näytti kauppiaal ja aika hiljasel ääne kysy et "onk mittää roiskeit jääny?" Oli niit, ko se myyjä keräs meil voipaperi pääl jonkulaise piäne nyyti ja mittää puhumati otti rahat Pena kärest ja aikalai ilmeettömäl naamal lykkäs se piäne paketi tiskil. Kyl me kiitettii ja lähretti mennee.
Sitä mää e sit ennää oikee muist et mihi me niit muutamaa makkarapötkö ryppyst päät ja mitä siin sit muut silppuu oli , ni syämää mentii. Mut sillai mää ole muistavinani et siin ne sit se päivä syämiset oliki ja taas oli päästy yht päivää etteepäi se ravinno pualest.
On ollut jouluja, minullakin
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 579
Tuo turvekammi ei enää ole käytössä. Ikävä juttu. Olen tuollakin yhden jouluyön viettänyt, todella kaukana kaikesta hälinästä. Kynttilän valossa, kaminan hohkaessa pehmeää lämpöään, hyvän kaverin kanssa hiljalleen jutustellessa ja eväitä syöden. Ei se huono kokemus ollut. Kokeilkaa joskus, jos vastaavan paikan löydätte.
Olen tietysti niiden lapsuuden joulujen lisäksi tavallisia perhejouluja kaikkine koristeineen ja notkuvine ruokapöytineen elänyt, mikäpä niissäkään vikana. Kuuluivathan ne siihen nuoruuden ja nuorenpuoleisen aikuisuuden perhekeskeiseen elämään, lasten juhlahan se silloin enimmäkseen oli.
Mutta elämä kulki kulkuaan ja ajat muuttuivat. Jonain jouluna meitä oli parikin pariskuntaa, lapsineen ja kavereineen, vanhassa puutalossa melko lailla ilman kontakteja muuhun maailmaan -no taisi meillä telkkari olla. Hyvin syötiin, ainakin puuroa keitettiin kymmeniä litroja. Suurin osa ajasta makailtiin patjoilla, lueskeltiin ja ihan vaan oltiin. Lämpimät muistot on siitäkin.
Joskus, muutamana jouluna, innostuimme kaverini kanssa joulupukeiksi. Kun olin jostain huutokaupasta (silloinen harrastukseni ja taisi olla ansiotyökin) ostanut muiden kangaspakkojen mukana myös ilotalonpunaista crimpleneä pari pakkaa niin tekiväthän ne silloiset vaimomme meille komeat joulupukinpukineet. Kymmeniä huusholleja kierrettiin, varattiin muuten aikaakin joka pukitukseen vähintään tarpeeksi, saivat katsella ja kuunnella joulupukkia koko rahan edestä.
Pari tapausta jäi erityisesti mieleeni. Useinhan ne joulut joihin pukki kutsuttiin (tai ostettiin) olivat mukavia, leikkisiä, ainakin lapsenmielisiä. Oli siellä pukillakin jouluinen olo.
Mutta olipa myös paikka jossa sukua oli koolle kutsuttuna, ainakin pari perhettä ja vähän isovanhempiakin, tiukassa kurissa toteuttamassa omaa jouluaattoaan. Niin lapset kuin vanhemmatkin oli puettu arvokkaasti, valkoiset kauluspaidat ja kravatit pikkupojillakin. Lapset oli laitettu seinänvierelle tuolirivistöön jossa pystyselkäisinä ja totisina olivat valmiina lahjojen jakoon. Nimihuudolla kukin nousi, otti pukin kädestä lahjansa , kumarsi ja kiitti. Kenenkään kasvoilla en hymyn häivää nähnyt.
Samana jouluna minut oli tilannut yksinhuoltajaäiti, kahden lapsensa kanssa vanhassa puutaloyksiössä asuva, ilmeisestä rahapulastaan huolimatta oli halunnut antaa lapsilleen myös elävän joulupukin aattoillan kohokohdaksi. Satuin kai tulemaan vähän sovittua aikaisemmin, kun perhe oli vielä lopettelemassa jouluruokailuaan. Harvoin, jos koskaan, olen niin vaatimatonta jouluateriaa nähnyt. Oli toki perunaa, puuropatakin, jonkinlainen kastike, mutta mitään ylimääräistä ei sitten ollutkaan. Ei sen paremmin lihaa kuin vihanneksia tai salaattejakaan, kovin autio oli pöydänpäällinen.
Eikä ollut lahjojakaan montaa, nekin niitä ns pehmeitä paketteja joista yleensä eivät lapset suuremmin riemuitse. Mutta silmät loistivat, sittenkin. Näiden lasten kanssa taisinkin sitten jutustella tavallista pitempään -onneksi aikataulu oli tehty "siltä varalta".
Poistuessani sitten rouva (vai neitikö lie ollut) seurasi minua eteiseen ja alkoi kaivamaan sovittua viisikympistä pussistaan. En mahtanut itselleni mitään, sanoin että annahan olla, tämä sai nyt olla minun joululahjani , yritin hymyilläkin ja silmäkulma kosteana poistuin ovesta.
No, ehkä kuitenkin parhaita jouluja kohdallani olivat ne, jolloin yhden yhdistyksen puitteissa olin osaltani vetämässä ns yksinäisten ja syrjäytyneiden joulunviettoja, toisinaan melkein viikon mittaisia ympärivuorokautisia tapahtumia joihin muutaman kymmenen ihmisen vapaaehtoisporukka oli jo kuukausikaupalla valmistautunut, tehnyt ohjelmaa, kerjännyt liikkeistä ruokatavaraa , (sitä ylijäämää todella saimme paljon!) , laittaneet niin sapuskaa kuin muutakin tarpeellista valmiiksi ja mainostaneet tapahtumaamme -olihan siinä työtä! Mutta olivat ne illat ja yöt sen arvoisiakin. Niin monenlaiset elämäntarinat ehdin hiljaisina yön seutuina kuulemaan ja oppimaan elämästä paljon uusia asioita.
On sitten tullut eteen myös yksinäisiä jouluja, niihinkin tottuu eikä ehkä ainakaan sillä nuoruuden innolla enää viitsisi mihinkään jouluhulinaan rynnätäkään.
Niin, se kysymys; millaisia erilaisia jouluna juuri sinun kohdallesi on kertynyt? Ehkä niitä voisi hiukan muistella ja muutamilla lauseilla kertoa?
Jouluaskartelua
- Tietoja
- Kirjoittanut: Kari Koivula
- Kategoria: Kari Koivulan blogi
- Osumat: 440
Sellainenkin ilta sitten tuli että kyllästyin selälläni makaamaan ja lueskelemaan, kevään tuloa odottamaan tekemättä yhtikäs mitään. Kolusin vintiltä kuviosahan, sen halpaversion jonka joskus suuren innostuksen vallassa ostin ja kohtapuoliin muiden harvoin tarvittavien joukkoon ullakkoni hämäriin kannoin. Varastoni perukoilta löysin jos jonkinlaisia puupalikoita, pinnaltaan harmaantuneita mutta pienellä hieraisulla taas kuin uutta puuta. Niin kävi toteen vanhan kansan viisaus jonka mukaan ei sellaista kuivaa tavaraa olekaan joka ei parinkymmenen vuoden aikana paikkaansa ihmisen taloudessa löytäisi.
Monta on elämässä kiitollisuuden aihetta. Yksi on se, että kun ei niin tarkkana ole muutenkaan asuntonsa siisteyden ja edustavuuden kanssa, niin hyvinkin saa ilman itsesyytöksiä keittiönsä pöydälle lastata sahat ja santapaperit,laudanpätkät ja mitä nyt veistovälineitä sattuu nurkistaan löytämään. Mikäpä siinä on, kotilieden lämmittäessä ja kahvinkeittimen ulottuvilla, vaikkapa radiota kuunnellen, väkertää ihan mitä haluaa. Välittämättä siitäkään ovatko ne tuotokset niin muiden silmissä ihailtavia. Väliäpä sillä. Tekeminen ja tunnelma riittää.
Eikä se edes siihen jää. Kun tekeminen on tarpeeksi yksinkertaista ja päätä rasittamatonta, kuin itsestään pääsee semmoiseen levollisuuden tilaan jossa voi miettiä kaikkia niitä mukavia asioita joita ei muulloin mielensä pohjalta tavoita. Vaikka jouluun liittyviä, jos niin huvittaa.
Puista, niistä joutopätkistä, sahailin aineksia tuollaisiin joulukuusiin, voiveitsiin, vaikkapa kirjanmerkkeihin joihin sitten saa kuumennettua jos jonkinlaisia krumeluureja. Joka piirtää osaa, saa tuollaisistakin vallan hienoja, minun on tyytyminen vähän yksinkertaisempiin kuviin.
Jos nyt sattuu sitten niin mukavasti käymään, että joulunaikaan vaikka jonkun ystävän luona kahvilla poikkean, niin vienpä sitten joulutoivotuksena kuusen palloineen. Se on sen verran pieni, että saaja voi heti minun poistuttuani siirtää kaapin perukoille pois taiteellista silmää häiritsemästä. Eikös se niin ole että ajatus siinä antamisessa olisi tärkeämpi kuin lahjan arvo?
