Vanhaksi on tultu, kospa tällaisiakin asioita mieleen muljahtaa:
Tuon otsikon kysymyksen voisi heittää moneenkin asiaan nykypäivänä. Kait sitä ennenkin, mutta ainakin jossain kohdin se otti enemmän aikaa. Otti vai?
Esimerkiksi kun ei ollut omaa puhelinta jouti joku omasta väestä juoksuun hakemaan vaikkapa lähintä puhelinkoppia ja soittamaan apua. Nyt puhelimet ja älyvempaimet nopeuttavat kyllä, jos nyt sitten saa hästäkkien takaa jonkun ”langan” päähän. Lekurille pääsy onkin sitten jo toinen juttu. Niin, että olisiko kiire – jää pohdintaan.
Toiseen kiireeseen.
Minulla ei ollut aamusella kiirettä ja siksipä katsastin jälleen Areenan tarjontaa. Podcasteja oli moneen lähtöön. Useita olen kuunnellut. Nyt siirryin Pyöreään pöytään. Tärkeitä asioita neljän naisen kera. Mutta, mutta.
Kyllä sai oikein pinnistää kuuloelimiä. Ehkä se olikin aamuni avauksen tarkoitus. Nopeaa, nopeaa, siis puhetta. Liekö edes silmiä ehti räpsyttää, kun jo sanat suoltuivat vauhdilla. Toki oli paljon sanottavaa sovittuun aikatauluun pääsemiseksi, mutta että mihin helskuttiin noin kiireellä. Olisivat jättäneet parit lauseet lyhyemmiksi. Toki noilla puhenopeuksilla jäivät nuo ”toki, toki” -sanat vähemmälle. Niille ei riittänyt edes sanavälejä. Ja näihin nopeuspuhujiin syyllistyivät kaikki pöydän ympärille osallistujat. Samanlaisia nopeuspuhujia löytyy kyllä monista muistakin kuunneltavista osioista. Valitettavasti.
Muistuupa mieleeni ”ajat nuoruuden” koulussa. Oli pidettävä jos jonkinlaista esitelmää luokan edessä. Sinne siis kukin vuorollaan, kuka nikotellen, kuka köhisten, kuka hiljaa pihisten, mutta yleensä kaikki nopeasti puhuen. Minä tietty muiden mukana. Silloin tuo tuntui päivän selvältä asialta: oli kiiruusti päästävä luokkkalaisten katseiden alta omalle paikalle takaisin. Nykypodcasteissa ei luuulisi tuon vaikuttavan. Eikö tarkoitus olisi saada asia kuuntelijan pääkoppaan ja siten vaikuttamaan meidän ajatusvirtaamme. Siispä ohjeeni: puhutaan ilman kiirettä, kuuntelijaa ajatellen. Muussa tapauksessa voi tekstittää asiat, vaikkapa näille sivuille, ja antaa lukijan itse päättää nopeus millä edetä.
Koulusta kouluun. Pienestä isompaan ja aina vain isompaan. Tätä voisi verrata tuohon kiirehtimiseen. Pian ja aivan liian varhain meidät opetetaan nopeuteen, kilpailuun, oman itsen etsimiseen. Toisten huomioiminen unohtuu ja kenties ”juuri se” oppilas häviää massan mukana omaan kuplaansa.
Retkeily. Siitä keskustelua kaipasi Kari blogissaan. Minun retkeilyni liittyy lapsuuteen, hieman nuoruuteenkin. Kenties vähän sen jäkeiseenkiin aikaan, mutta siitä sitten joskus...
Pienenä tyttönä retkikohteena oli usein pinskuleiri Yrkönsaaressa Venesjärvellä. Saari kun oli, kulku sinne tapahtui veneillä. Silloin vielä taisin tykätä vesilläolosta, myöhemmin en. Touhuttiin, harrastettiin ja viihdyttiin luonon helmassa. Helmi hoiti soppakattilat apulaisineen täyteen ja me muut tietty keskityimme niiden tyhjentämiseen. Iso-Veikko kertoi tarinoita ja laulatti iltanuotiolla. Telttavartioinnit öisin sisälsivät paljon muutakin kuin vain kuorsausten kuuntelua.
Seraavat retkeilyt liittyivät urheiluun, kilpailuun tai paremminkin kisailuun ja kavereiden kanssa yhdessäoloon. Vanhallakoivistolla kun asuin, niin Koiviston Isku ja sen toiminnot veivät mukaansa. Urheilusta pidin ja pidän vieläkin.
Kisamatkat ”tuskabussilla” kohdentuivat monille eri urheilukentille ja kisapaikkoihin. Juuri näihin liittyivät myös telttailut, koska aina ei halunnut mennä koulumajoituksiin siskonpetiin. Oma tupa (siis teltta), oma lupa, tuntui silloin kivalta ja oikealta. Ainakaan vanhemmat (vahtijat) eivät olleet oven takana kuntelemassa. Ei maar. Kiltisti oltiin. Me kaikki. Terveisiä vaan kamuille, jos vielä muistavat Mäkelän Tertun.
