Tietoja

Kirjoittanut: Kari Koivula

Kategoria: Kari Koivulan blogi

Luotu: 27 elokuu 2025

Osumat: 496

On taas se aika vuodesta jolloin  vaatimattomammin asuva ihmispolo  väkisinkin huomaa että syksy on tulossa.   Öisin on viileää ja aamutuimaan  on ruohikko   märkää ja kylmää, ei  ole varpaille niin mieluisaa siinä avojaloin tepsuttelu kuin vielä kuukausi sitten.  Väkisin tulee mieleen  miten taas ensi talvesta  yli päästään.      

 On juuri se  hetki jolloin on valmistauduttava talveen.   On kerättävä mustikat, puolukat, sienet ja vaikka viimeiset nokkosenlehdet kuivumaan  jotta sitten on talvella mistä ottaa.    Nyt tietysti joku viisaampi ja  elämänsä tuottavammin elänyt oikaisee minua ja kertoo että ei semmoisia tarvita. Foinikialaiset, huhun mukaan, keksivät rahan ja sen jälkeen sitten onkin ollut elämä helppoa.   Otetaan tarpeellinen määrä rahaa mukaan ja mennään ostamaan mitä kulloinkin tarvitaan. Eikä nykyään tarvita edes   rahoja, kunhan on pankkikortti ja sen takana  katetta niin ei muuta kuin aina halujen mukaan  ruokaa ja muuta tarvekalua kassiin  ja takaisin kotiin. Vai että itse metsään... ei  sinne viitsi ,kun on  leppoisampaakin tekemistä.  

Minulle iski tänään tietoisuus siitä että polttopuukoppini sisältö  saattaa kyllä kevättalveen asti riittää, mutta entäs sitten?  Tulee toinen syksy ja toinen talvi, ja minussa voi vielä silloinkin sen verran henki pihistä että  lämmintä mökissäni kaipaan.    Kun tässä tontilla  kasvaa ihan omia aikojaan  erivahvuisia koivuja, joita joka tapauksessa on silloin tällöin harvennettava,  sähköjohtojen vierestä ainakin.   Ne saa kyllä kumoon, mutta  kun klapien kuivuminenkin ottaa oman aikansa niin tässä on, perhana vieköön, jotenkin ajateltava hiukan eteenpäin. Ei siis sovi  näin vähävaraiselle se mainostettu "päivä kerrallaan"  -filosofia.  Niin houkutteleva kuin se olisikin, ilman huolia huomisesta  ottaa rennosti ja murehtimatta. 

Moottorisaha tietysti kaipasi huoltoa ja ketjun teroitusta, ei se ollut joutilaana itsestään sen paremmaksi tullut kuin  sen viimeksi jättäessäni.   Puun sain kumoon, tuon ja toisenkin. Ja pätkiksi.  Pilkottava ne vielä on,  mutta  johan on sekin työ tähän ikään senverran tutuksi tullut että lujasti uskon senkin onnistuvan.

Niinpä. Se on vähän itsekunkin  henkilöhistoriasta kiinni, mitä tarvitsee  esimerkiksi seitsemänkymppisenä  tehdä.   Minulla  talvella lämpimänä pysymisessä on tuo puuhella  isossa roolissa.  Kun sinne  päivittäin jonkun pesällisen lataa  ja siinä samalla tietysti kiehahtaa niin perunasoppa kuin tiskivesikin  -ja sähkölasku pysyy  sellaisissa lukemissa että sen pystyy itkemättä maksamaan.   Se  antaa jo pikkuisen turvallisuuden tunnettakin, voi  ajatella että ehkäpä tässä sentään vielä ensi keväänä käki kukutetaan...

Ei talven yli  pääseminen tietenkään sillä selvää ole että klapeja on tehty.  Eipä niin.   Tarvitaan siinä monenlaista muutakin.  Villasukkia on hyvä olla ja lämmintä vaatetta.  Niitä pitäisi olla.  Eivät ne vaatteet juurikaan  kulu, ne talvivaatteet.  Kun niitä vuosikymmenien varrella olen   ostellut niin   saattaapa hyvinkin olla villapaitaa ja palttoota minun loppuelämäni tarpeisiin.   Kun  en edelleenkään aio kallistaa korvaani kauppamiesten puheille joiden mukaan   vaatevarasto on uudistettava, kulloisenkin muodin mukaiseksi   lähes vuosittain.   Minun ei tarvitse.  

Sienikausi ei  täällä ole oikein vielä alkanut,  siinä mielessä ei metsään ole kiirettä. Kuivattua suppilovahveroa minulla on vielä ainakin yhden talven tarpeisiin,  ja näkyy olevan pakastimessa hiukan vuoden vanhoja mustikoitakin. Kai ne sentään vuoden syötävinä säilyvät?  

Puolukka kypsyy kohtsiltään,  se on minulle paljon mieluisampi marja kuin mustikka siksi että sen perkaaminen ei ole semmoista suttaamista kuin mustikoiden.      

Entisaikaan täälläpäin muuten isommat työpaikat,  ainakin joku nahkatehdas, järjesti työläisilleen marjanpoimintareissuja metsään tähän aikaan vuodesta. Linja-auto lähti aamulla ja haki illemmalla porukan takaisin kotiin. Siinä jo haiskahti jonkinlainen työläisistä huolehtiminen.  Eipä taida enää tapahtua sellaista?   Eivätkä tuontapaista ihmisten auttamista ota nykyiset hyvinvointialueet virkakoneistoineen kuuleviin korviinsa. En edes yllytä että menkääs kyselemään...     

Mutta entäs nämä yhdistykset, järjestökenttä? Olisiko niistä  auttamaan ihmisiä  omatoimisuuden rippeiden säilyttämisessä?  Vai onko helpompaa vaan keskittyä kampaviinerien  puputtamiseen silloin kun yleensä jäsenistöä  koolle kutsutaan?    Olisiko niistä apua?  Joskus aikoinaan eduskuntavaalien yhteydessä  yhteiskunta sen oli heikompiosaisten puolella että tolppailmoituksissa kehoitti "muistamaan niitä joilla ei omaa hevosta ole" . Taitaa olla tänä päivänäkin niin ettei ihan kaikilla ole varaa oman kulkuneuvon ylläpitoon ja linja-autovuorot näkyy  sivukulmille lopetetun jotta autokauppiaat olisivat kynsiinsä saaneet jokaisen jolla edes velaksi on mahdollisuus joku  moottorikulkuneuvo ostaa.  Mutta kun kaikilla ei ole sittenkään varaa!     Tässä olisi  jotain tilausta taas yhteistoiminnalle ja solidaarisuudelle.

Tietoja

Kirjoittanut: Kari Koivula

Kategoria: Kari Koivulan blogi

Luotu: 01 elokuu 2025

Osumat: 852

Eilen taas annoin verokorttini, tämän työn kun tein ihan virallisessa työsuhteessa. Näitäkin sattuu, kun maksaja mieluummin ottaa minut työsuhteeseen kuin teettää yrityksen laskutyönä. Siihen on omat kustannussyynsä, arvonlisävero ym, eli rahasta on kysymys.  Työ tehty on, ja ilmeisesti kunnialla kun kerran kelpasi. Jopa kysyivät että onko tuossa tuntilistassa nyt varmasti kaikki, kyllä tässä oli enempään varauduttu. No, eihän ne työtunnit, tuossakin paljon enemmän maksoivat aineet jotka sitten piti tietysti firmani kautta laskuttaa.

Illalla, kun taas helteisen päivän päätteeksi sänkyyn selälleni asetuin, aloin miettimään että moneskohan lopputili tämä oikein mahtoi ollakaan. Eihän niitä kaikkia työnantajiaan tällainen ikänsä pätkä- ja tilapäistöillä itseään vaihtelevalla menestyksellä elättänyt edes muista, mutta siinä loikoillessani toisellesadalle pääsin. Eikä niissä, muistini mukaan, joukossa ollut sellaisia että huonon työnteon, laiskuuden tai muun sellaisen takia olisi minua maantielle laitettu. Kyllä ne ovat päättyneet siihen että työ on tullut valmiiksi, teettäjä lopettanut toimintansa tai peräti konkurssiin ajautunut. Jokunen sellainen että kun en riittävän pitkään aikaan ole lanttiakaan työstäni saanut niin olen sitten kerännyt leikkikaluni ja niellyt harmini, poistunut paikalta.

Sitä sattui silloin ison laman aikaan, 90-luvulla sen verran usein että jäi saamatta yhteensä yli vuoden työansiot. Kun omat kulut juoksivat niin oma konkurssihan siitä tuli. Eikä silloin ollut pikkuyrittäjille mitään tukiaisia. Kysyin, nöyrästi menin kunnan toimistoon kysymään jos jotain elatusapua saisin, kun tuloton ja rahaton olen   Ei, sanoivat. Kun minulla silloin oli vaimo, joka linja-autonkuljettajana sentään jonkun silloisen markan sai palkkaa, niin ei minulle mitään yhteiskunnan taholta annettu. Eikä merkinnyt mitään se, että hänellä oli kaksi omaa lastaan jotka nekin oli elätettävä. Ruokkikoon siis minutkin, arvelivat. Ruokkihan se, hyväluontoinen ihminen. Mutta kyllä minua hävettikin.

Siitä on aikaa, ja mitäpä siitä, enää. Sittemmin on taas jotain työtä löytynyt ja nykyään pystyn jo ihan joka päivä syömään, asumaankin sateensuojassa ja jos jos tositarve tulee niin jopa joskus uutta vaatettakin ostamaan. Ei hätää. Sitä joskus ihmettelen, uutisia kuunnellessani, että kovasti ollaan murheellisia kun jossain joku työmaa loppuu, ja ihmiset, jotka ovat jopa kymmeniä vuosia saaneet nostaa tililleen putoavan palkan säännöllisesti, ilman keskeytyksiä. Kun olen tämän yli viisikymmentä vuotta kestäneen työläisyyteni aikana huomannut, että jos ei vallan juopottele, rellestä eikä yritä nostaa elintasoaan naapurien kadehdittavaksi ihan yli todellisten tulojensa niin kyllä niistä säännöllisistä, työehtosopimusten mukaisita palkoista väkisinkin jotain taskun pohjalle jää. Monelle asuntoja, kiinteistöjä, laitetta ja vempelettä jos jonkinlaisia. Ei siinä yksi eikä viisikään lopputiliä vielä heilauta, jos ihan totta puhutaan. Kun näistä sadastakin (tai enemmästä) sentään ihminen hengissä ja hyväkuntoisena selviytyy.

Mutta, tässä nyt sitten joutoaikaa viettelen ja onhan pientä hajua sentään seuraavastakin maksajasta. Ei hätää niin kauan kuin tilanne tällainen on.  Tulevat muuten kalliiksi nuo roskakatokset. Ei niinkään siksi että astioita on oltava tuhoton määrä  vaan siksikin että huligaanien ja turhautuneiden nuorten tulitikkuleikkien takia palomääräykset vaativat helkutin kallista palolevyä niin seiniin kuin kattoon jopa kaksinkertaisena...  Siihen nyt on  päästy.  Enpä muista että  tuollaistakaan olisi ennen tarvinnut pelätä. 

Tietoja

Kirjoittanut: Kari Koivula

Kategoria: Kari Koivulan blogi

Luotu: 26 heinäkuu 2025

Osumat: 785

Sanovat, viisaat, että pitäisi katsella eteenpäin eikä taaksepäin. Asioita syvemmin ymmärtävät huomauttavat että joka ei historiaa tunne, ei tätäkään päivää ymmärrä. Totuuden siemen on molemmissa, ehkä vain osatotuus kuten niin monissa muissakin asioissa. Viisauksien varaan en juuri ole elämääni rakentanut, tottapuhuen en edes omakohtaisesti hoksattujen viisauksien varaan. Niin minä olen juossut halujeni, haaveideni, sattumanvaraisten jollekin polulle töytäisyjen ja joskus pelkkien arvaustenkin perusteella. Olen varmasti, ainakin nuorempana, matkinut muita, yrittänyt jo kansakoulusta saadun arvoasetelman mukaan kilpailla jos jonkinlaisessa juoksussa ja hikisessä punnerruksessa, niin työelämässä kuin vapaa-aikanakin.

Siitäkin huolimatta etten koskaan tuntenut tarvetta osallistua kaikkein selkeimmin kilpailemista ja ihmisten paremmuusjärjestystä korostaviin touhuihin. Pikemmin ne kaukaa kiersin, en hiihtokilpailuun lähtenyt eikä minulle merkinnyt mitään se kuka vikkelimmin juoksee tai toista nyrkillä päänuppiin pamauttaa.   Sensijaan on ollut  muita asioita joista olen kovasti pitänyt. Yksi niistä oli jo nuoresta pitäen yhteisöllisyys ja ihmisten toisistaan välittäminen, yhdessä tekeminen, solidaarisuus ja toinen toistensa tukeminen, yhdessä asioihin vaikuttaminen. Minun nuoruudessani, siellä pienessä maalaiskylässä joka enimmäkseen koostui työläisistä. Omaisuutta oli vain harvoilla, enimmäkseen se oli maaomaisuutta joka jo silloin oli sukupolvien saatossa keskittynyt kovin harvoihin käsiin, viimeisten pienviljelijöiden kuolinkamppailu taisi olla parhaillaan menossa. Se oli sitä aikaa, jolloin ne piiat ja rengit, tehtaantyöläiset ja rakennusmiehet, harvalukuiset kylän opiskelijat ja joutomiehet, jopa vanhuksetkin, kulkivat sitä syyssontaista maantien reunaa työväentalolle -jonka he ja heidän vanhempansa olivat samoin iltapuhteina ja pyhänseutuina talkoilla rakentaneet. Joku meni osallistumaan näytelmäpiiriin, toinen taas oli kiinnostunut yhteiskunnan rakenteesta, sitä siellä yhdessä tutkittiin, harvoin saatiin joku ulkopuolinen kuuluisuus heille luentoa pitämään. Kiertävä runonlausuja ja taikatemppujen tekijä saattoi kerran vuodessa nousta lavalle. Iltamia, niitä järjestettiin, ohjelmallisia, osin siksi ettei verottaja rankaisisi pelkästä juhlimisesta mutta paljon oli myös halua siihen ohjelman tekemiseen, ihan itse, omin voimin ja omin kyvyin. Se oli sitä ruohonjuuritason kulttuuria joka antoi tekijöilleen paljon. Jotain muuta sen arkisen aherruksen lisäksi.

Milloin se muuttui ja katosi historian hämärään, sellaiseksi jota ehkä joku vanhus yksinäisessä illassaan muistelee mutta kukaan ei tosissaan usko että siinä jotain aineksia tähän päivään olisi? Milloin ne yhdistykset alkoivat muuttua jostain ylhäältä, valtakunnallisista keskusliitoista siellä ylhäällä viilattujen periaateohjelmien ja toimintasuunnitelmien edistäjiksi ja kaavoja toteuttaviksi... milloin alettiin palkkaamaan ylätasolle toiminnanjohtajia, toiminnanohjaajia, projektipäälliköitä, kouluttajia, tutkijoita, yleensä virkamiehiä jotka miettivät valmiiksi ne asiat joita ihmiset aikaisemmin itse ajattelivat pienissä piireissään, milloin päästiin siihen vaiheeseen että yhdistykset alkoivatkin olla olemassa vain virka-aikana, se työläisten työn ohella osallistuminen tuli jo siksikin mahdottomaksi? Se vain hiipi yhdistystoimintaan ja kansalaistoimintaan. Ehkä se oli silloin kun osalla ihmisistä alkoi olla mahdollista "osallistua" myös virkansa ohella työaikanaan, ehkä jopa saivat siitä elantonsa. Niin sanoi yksi edesmenneistä kavereistani että "sitä minä olen ikäni katunut kun olen työläiseksi ruvennut" Vitsinä toki, sillä kansanluokalla ja ikäryhmällä johon hänkin kuului, ei oikeastaaan muita mahdollisuuksia ollut.

Kun edelleen kuulun työväenluokkaan, olkoonkin koko termi vanhentunut ja monien halveksuma, ja kun yritän useimpina arkipäivän valoisina tunteina jotain tehdä leipäni eteen, olen minäkin sitten ajautunut aika kauas nykyisistä yhdistys- ja kansalaistoiminnan muodoista. Ne varmasti toimivat, ja niissä varmasti on edelleen samaa lämmintä yhteisöllisyyttä kuin ennenkin, mutta ne toimivat jo aivan eri vuorokaudenaikaan kuin minulla, työssäkäyvällä ja jotenkin työhöni sidotulla olisi mahdollista olla mukana siitä yhteisöllisyydestä nauttimassa. En minä sille mitään voi, enkä edes yritä, ei tätä suuntausta muutaman duunarin takia ja heidän voimillaan, mihinkään enää muuteta. Ja tuskinpa, sitten kun joskus työntekoni kokonaan loppuu, kovin innokkaasti niihin yhdistyksiin hakeudukaan. Kun olen niinkin olen ajatelut että "ei tupata kun ei tykätä" Kun en ole työläisenä kelvannut niin en kai sitten, joskus, vapaaherrana, yritä esittää jotain muuta kuin olen ja kokeilla josko sitten kelpaisin. Joskus tulee mieleen että olisihan se hienoa jos jonain iltana taas voisi lähteä sitä tienvartta taapertaamaan ja tavata muita päivätyönsä jälkeen yhteisöllistä toimintaa, tavallisia talkoita, yhteishenkeä tuntevia ...  ehkä sittenkin niitä voisi olla joku muukin minun lisäkseni?

Tietoja

Kirjoittanut: Kari Koivula

Kategoria: Kari Koivulan blogi

Luotu: 09 kesäkuu 2025

Osumat: 312

 Ei niin suurensuuri ole tämänkään päivän työn saalis. Mutta kai tyhjää parempi.  On laudoitettu, on raudoitettu, on laitettu routaeristyskin.   Roskakatos tuohon on tulossa.    Niin olen tuota työntekoasiaa tykönäni ajatellut että kunhan riittäisi näitä aamuja joina on  jossain päin joku työmaa odottamassa ja  siksi hyvä syy nousta sängystä ylös ja jopa  hiukan itsekkäästi tuntea itsensä jollain tavalla tarpeelliseksikin. 

On joskus askarruttanut  päänuppiani että mikähän  järki tässä ikäkysymyksessä oikein on. Juuri kun alkaa tuntumaan siltä että edes suurinpiirtein on ihminen oppinut  oman ammattinsa hommia tekemään  niin ettei aivan joka päivä ole sormi suussa ja katse harhailemassa  että mistähän nyt löytäisi jonkun joka selittäisi miten tämmöinenkin tehdään niin eikös vaan olekin jo  joidenkin mielestä aika siirtyä pois hus helkkariin  työn ääreltä ja joutilaaksi  makaamaan -vanhuksena, höh.  

Eikä se ikänsä pätkä- ja satunnaishommia tehneellä, usein työttömänäkin olleella, ole aina niin taloudellisestikaan mahdollista  alkaa pelkästään eläkkeelläeläjäksi.   Usein on  pieni pakko jotain silloin tällöin tehdä, jotta leivänsyrjässä pysyy ja sateensuojassa saa asua.   Eikä työnteko sinänsä mikään rangaistuskaan  ihmiselle ole. Tällaiselle yksinkertaiselle tallaajalle se on pikemmin  just se ainoa mahdollisuus toteuttaa tätä ihmisenä olemistaan, tekemällä jotain.  Ei nyt ihan niin kuin edesmennyt chileläinen runoilija asian kertoi; " työtä ja työtä, palanen leipää ja unta ruoskan verran..."  Kovin monella silti maailmassa on tasan noin.  Tässä maassa  on työ jo laimentunut aika siedettäväksi, jotain on  kovalla tappelulla saatu sentään aikaan.

Niin, tuohon siis tehdään  roskapöntöille sateensuoja. Ei niitä niin mukava ole lumihangesta talvella kaivella, joten tarpeeseen tulee.  Roskalaatikoita on  nyt pakko olla monenmoisia. Kahdeksan erilaista tuohonkin tulee.   Ehkä hyvä niin.  Mutta  on siinä vähän ylinmääräistäkin hommaa.  Kovat ovat palomääräykset. Helkkarin painavalla ja kalliilla palonkestävällä levyllä on sisäpinta vuorattava. Katon sisäpintaan jopa kaksinkertainen palolevy.   Eiväthän ne roskat mitenkään itsessään palovaarallisia olisi, mutta kun  ovat keksineet  , jotkut nykynuoret, kai elämän sietämättömän helppiyuden ahdistamina, että sytytelläänpä noitakin palamaan.  Ja sitten kun ei asialle mitään muuta osata tehdä niin  yritetään sitten rakennuttaa kaikki  niin palamattomaksi että ei syty, ei. 

Onhan sillä työllistävä vaikutus, juu. Saan minäkin jonkun euron.  Mutta ehkä, jos asiat toisin olisivat, taloyhtiöt  saattaisivat jotain  sinänsä hyödyllisempää rakennuttaa niilläkin rahoilla?